Lauantai-illalla iltauutisten aikaan.

HUI KAMALA, kun säikähdin, kun silmistäni alkoi mennä näkö. Tuskin sain selvää tekstistä, koska noin joka toisen sanan kohdalla oli jonkinlaista sumua. Vaikea kuvailla kauhua, kun mieleeni tuli ajatus, että onko tämä mahdollisesti aivoinfarktin alkuoireita.

Mietin kuumeisesti, herättääko mieheni (Mörrimöykky) ja soittaa ensiapua paikalle. Ei nyt sentään! Mittasin verenpaineeni. 153/73. Vähän koholla se on. Onneksi näen taas selvästi tekstin, jota kirjoitan. Olen kai juonut liikaa Cocacolaa ja lueskellut liikaa blogiani. Aloitin vuodesta 2014 ja luin sitä tähän päivämäärään asti. Luin myös kommentteja, joita olette kirjoitelleet blogissani. Monta tuntia on mennyt tämän blogin äärellä istuessa.

Äitini sai aikoinaan aivoinfarktin, josta selviytyi jotenkuten, kunnes se tuli uudelleen ja vei puhekyvyn ja lopulta hengen. Olen miettinyt, millaista on ollut olla avuton, puhekyvytön ja vuoteenoma.

Kuntohoitajana työskennellessäni tutustuin muutamiin potilaisiin, jotka toipuivat halvauksesta. Neuvoin heitä liikuttamaan jalkojaan, koukistamaan polvia ja ojentamaan jalat suoriksi. Ja kun se onnistui, neuvoin, miten nousta istumaan makuulta sängyn laidalle ja seisomaan vuoteen äärelle, kun toinen puoli kehosta ei kunnolla toimi. Oli se aika rankkaa hommaa henkisesti nähdä, kuinka moni oli aika toivoton eivätkä kaikki toipuneet halvauksesta liikkuvaksi vaan jäivät vuoteenomaksi.

En jaksanut työtä sairaalassa montakaan vuotta.  Työskentelin yksityisessä firmassa hierojana. Se oli fyysisesti aika rankkaa. En sitäkään jaksanut kovin pitkään. Omat mielenterveysongelmat haittasivat elämääni ja jäin sairauseläkkeelle kauan ennen kuin vanhuuseläke alkoi.

Nyttemmin olen sinut mielenkoukeroideni kanssa ja fyysisesti terve, En oikeastaan kaipaa mitään lisää elämääni. Nykyisin nautin olostani Mörrimöykyn ja kissojeni kanssa. Koti on kunnossa ja miehen kanssa menee mukavasti. Seksikin sujuu ja nautin olostani, Jaksan leikkiä kissojeni kanssa. Hiukan huolettaa Mörrimöykyn ajatusmaailma. Hän ei oma-aloitteisesti kerro, mitä mietiskelee päivän mittaan. Minäkin elän aikalailla omine ajatuksineni. Televisiota tulee tuijotettua liikaa. Liikuntaa tulee harrastettua liian vähän. Elämäni on ok ("mallillaan", sanoisi äitini).

Kesä

Ihanaa! Koivuissa on jo lehdet. Kevätkukat kaunistavat luontoa. Ensimmäiset pääskyt on nähty taivaalla. Nyt on tullut KESÄ. Aurinko paistaa ja luonto viheriöi. Parin viikon päästä kouluissa lauletaan : "Jo joutui armas aika. Suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. - - -"

Tuttavarouva on jo aloittanut kesäkauden uinnit. Minä en uskalla viileään veteen mennä ennenkuin heinäkuun helteillä.

Pikkulinnut livertelevät äänekkäästi lähikoivuissa aamusella. Tuntuu, että luonnossa on ihan uutta sykettä, jota ei ollut talvella. Toinen kissoistammekin mouruaa iltaisin, vaikka on kastroitu uros. Silläkin on kevättä rinnassa. Minä ihastelen puitten lehtiä, etupihan vihreää nurmikkoa, lehtikuusia; koko luonnon uudistumista.

Olo itsellänikin on kuin uudistunut, vaikka peilistä katsova vanheneva mummo näyttääkin vähän voipuneelta. Mutta mieleni on iloinen. On hyvä olla. Elossa. Elämä virtaa suonissani. Olen kutakuinkin kunnossa. Voimieni tunnossa.

Kukkia ja mustikkapiirakkaa

Tulipahan vietettyä syntymäpäivää. Sain kukkia ja söimme mustikkapiirakkaa. Emme erityisemmin juhlineet, koska nyt ei ollut mikään erityinen syntymäpäivä. En siis täyttänyt tasavuosikymmeniä vaan oli ns. välivuosi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä onnellisemmaksi olen tullut siitä, että olen elossa. Toisinkin voisi olla. Masennuskausien synkissä ajatuksissa en juuri antanut arvoa sille, että saa elää - ja vielä näin rauhallisissa oloissa. Ei ole sotaa, nälkää eikä pulaa mistään tarpeellisesta. Mieheni on mukava ja kunnollinen. Kissamme ovat ihania. Mikäs tässä on elellessä!

Olen onnellinen

En malta mennä nukkumaan, vaikka tiedän, että unirytmilleni ei tee hyvää valvoskella näin myöhään. Olen tutustunut uusiin blogeihin ja BLOGIPOLKU on tullut tutuksi. Blogistaniassa on niin monia uusia blogeja, joihin haluaisin syventyä - ja löytöjä: kirjoitettuja helmiä, ajatuksen lentoja, joita kerätä muistiini. Olen löytänyt tosi hyviä kirjoittajia ja mielenkiintoisia blogeja, joita seurata. Ihanaa, kun taas jaksan lukea tuntikaupalla - väsymättä ja innostuneena.

Muistan ankeat ajat, jolloin en pystynyt keskittymään teksteihin 10 minuuttia pitempään ja unohdin sitä mukaa kuin luin, mitä edellä oli kirjoitettu. Toisin sanoen oli jokseenkin mahdotonta saada selvää tekstien juonista ja ajatuksenkulusta. Se rasitti minua suunnattomasti. Olen aina ollut ahkera lukija ja blogimaailma on kiehtonut minua jo vuosia. Mukavaa, kun voin keskittyä/ pystyn keskittymään taas teksteihin ja lukeminen onnistuu ajatuksen harhailematta ja puuroutumatta niinkuin tässä välillä kävi.

Kello raksuttaa seinälläni kovaäänisesti. Päivällä sitä ei huomaa. Mutta näin hiljaisessa talossa keskellä yötä se kuuluu ja huomaan sen äänen, kun pysähdyn ajattelemaan, miten kertoa teille nykyisestä elämästäni.

Terapiani on loppunut. Ikävöin kuntoutusohjaajaani. Haluaisin mennä tapaamaan häntä. Oli toisaalta antoisaa käydä hänen luonaan monen vuoden ajan ja yrittää aina selittää hänelle, mitä minulle kuuluu. Toisinaan se oli kovin vaikeata, kun en oikein ymmärtänyt itseäni ja tunteet riepottelivat sellaisella voimalla, että olin sanattoman työlääntynyt olemiseeni. Lääkkeet tuntuivat tahmaan-nuttavan ajatuksenjuoksuni ja toisaalta koin, että en pysy kärryillä siitä, mitä päässäni pyörii. Ajattelun ryntäily ja unohtelu oli tosi rasittavaa kokea.

Nyttemmin ei ole enää tuota riepotusta ja ajatuksenjuoksuni sujuu vaikeuksitta. Tuntuu hyvältä, kun pystyn kirjoittamaan taas sujuvasti - ajatusteni katkeamatta. Elämässä on mieltä ja olen onnellinen.

Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto

Olo on jo helpottunut ja ärtymys poissa. Koti on kutakuinkin järjestyksessä. Vanha nojatuoli sekä televisio ja näyttöpääte on viety pois tilaa viemästä kodistamme. Odotan vain, että siivooja tekee työnsä ensi viikolla ja saamme vihdoinkin kotimme siistiksi. Se merkitsee minulle paljon; että tavarat ovat järjestyksessä eikä nurkissa pyöri pölypalloja. Itse en jaksa tehdä niin hyvää työtä kuin ammattilainen siivotessaan. Odotan paljon Marttojen kotiavulta. Toivottavasti meille tulee kotiamme siistimään kiva ihminen, jonka kanssa tulemme toimeen. Jos henkilökemiat eivät sovi yhteen niin on kiusallista kohdata ihminen - - - No se sitten nähdään, kun uusi siivooja astuu remmiin.

Olen toipunut alkukuun kriisistä. Sairaalakeikka sai ajattelemaan, miten olenkaan tunteiden vietävissä. Joskus ne heittelevät minua kuin laineet moottorivikaista, tuuliajolla olevaa laivaa. Suru äitini menetyksestä toivat mieleeni kuolemantoiveita, joista sentään selvisin elävien kirjoihin.

Ja elämä maistuu taas! On etuoikeus saada OLLA OLEMASSA, elää aikuisena naisena nyky-Suomessa. Kun katselen uutisia sodanruntelemista maista, joissa on jos minkälaista ongelmaa ja kurjuutta, olen yhä vain kiitollisempi, että saan elää täällä Pohjolassa. Toivottavasti tänne ei tulekaan sotaa  - ja poliitikot osaavat tehtävänsä niin että saamme pitää rauhan maassa - ja "ihmisillä on hyvä tahto" ts. kohtelemme toisiamme ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

Mieheni on ollut hyvä minua kohtaan. Ihan hävettää, kun itse olen ollut aika välinpitämätön ja ärtyisä suhteessani häneen. En tosin ole tiuskunut tai ärhennellyt enkä suuttunut hänelle. Mutta en ole ollut kovin hellä enkä huolehtivainenkaan häntä kohtaan. Itseni kanssa on ollut vaikeata ja siinä ei sitten ole riittänyt paukkuja toisen huomioimiseen. NO JOSPA TÄMÄ TÄSTÄ KORJAANTUU, kun olen tiedostanut ongelman ja alan tulla ensiksi toimeen itseni kanssa.

Kuntoutusohjaajani on puhunut terapiatuntien lopettamisesta psykiatriakeskuksessa ja hoitoni siirtämisestä terveyskeskukseen. En ole valmis tähän muutokseen, mutta kai siihen on vain sopeuduttava. Nykyisin terveyskeskuksessamme on sentään psykiatrisia hoitajiakin. Mutta kuinka usein heidän puheilleen pääsee; se minua huolettaa, jotta jäänkö yksin huolineni, kun keskustelut psykiatriakeskuksessa loppuvat. Tosin olen aika selvillä vesillä jo ja selvittänyt elämäni ongelmia vuosikaupalla. En kai tässä enää psykiatria tarvitse. Tiedän jo, mikä olen ja missä puitteissa pystyn elämään. Vielä on elämää edessäni. Siitä pyrin nauttimaan - ja toivon sinullekin, lukijani, kaikkea hyvää; iloa, onnea ja menestystä elämässäsi! HALI SULLE!

Aamun ajatuksia

Nostan katseeni korkeuteen

odotan vielä huomiseen

pian lennän korkeuteen

sillä uskon Jumalan hyvyyteen

polkuni on raivattu

minun mielipidettäni ei kaivattu

kysyttiin kyllä

kaiken yllä

oli ihmisten paljous

asuntojen tarve

&

Olen ikuinen metsien ihailija. 

Haluan ympärilleni paljon puita. 

Muutan maalle.

Metsänneito tahdon olla, sankar´jylhän kuusiston. 

Tapiolan vainiolla karhun kanssa painii lyön

 ja kaupungin pölyiset kadut unholaan jääköön. 

Kaipaan äitiäni ja veljeäni

Lähdettyäsi menetys on moninkertainen. Et ole enää siinä. Ääntäsi ei voi kuulla. Sinua ei voi koskettaa. Kanssasi ei voi enää nauraa eikä edes väitellä. En enää koskaan saa nähdä sinua tässä elämässä. Se on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä. Se tekee voimattomaksi. Kuulen toistavani toisten mukana: "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä. Kuolema on väistämätöntä. Se kuuluu elämään."  Mutta sisältä olen hukassa kuin kotimetsään eksynyt lapsi, jonka ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen. Mikään ei tuo sinua takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita minulla on niistä päivistä ja vuosista, jolloin elimme vielä samassa maailmassa. Sinne minne menet, en minä voi sinua seurata. Lähetän sinut matkaan, käsiin, jotka ovat omiani kestävämmät, syliin, joka on kaikkia sylejä suurempi. Lähetän sinut ja kiitän, että elit.  Teksti: Anna-Mari Kaskinen

Hieman rakkautta ja lämpöiset sukat

Marraskuu. Harmaata. Pimeää. Sataa tihuuttaa vettä. Ulos ei viitsi katsoakaan ikkunasta niin musta maisema on.

Mieheni meni nukkumaan jo klo 18.30. Jos minä menisin näin aikaisin nukkumaan, todennäköisesti heräisin pikkutunneilla yön synkimpään pimeyteen.

Uudet vaatteet, jotka ostin Cellbesin postimyyntifirmasta, hain kotiin postista. Nyt ne eivät juuri saaneet minua iloiseksi. Jostakin syystä (tiedän kyllä miksi) mikään ei jaksa innostaa nyt.

Minä vain olen  -  (EN ELÄ).  Vedän toisia villasukkia jalkaani, koska varpaitani paleltaa. Minua kylmää ihan kokonaisvaltaisesti. Koen yksinäisyyttä ja elämä tuntuu ankealta.

No tästä on vain jatkettava. On kehiteltävä itselleen virikkeitä - ja kerjättävä hieman rakkautta sisimpääni  lämmittämään.

Mieliajatuksia

Edellistä postaustani lukiessani ihmettelen, mikä ihmeen positiivisuuspistos minuun on pistetty, kun kirjoitan kovin toiveikkaasti ja rohkaisevasti. Aivan alkaa ujostuttaa tuo lause "olkaamme rohkeita ja ajatelkaamme itsellemme rikas, täysipainoinen ja onnellinen elämä". Eihän se nyt noin vaan onnistu. Olen nyt totaalisessa epäilyksen tilassa ja hymähtelen tuolle lauseelle.

Sitten eksyin sivulle NÄIN MIELESI TOIMII ja jäin ajattelemaan asiaa:

"Tiesitko, kuka valitsee sinun ajatuksesi? SINÄ ITSE,
Jos kerran voit valita ajatuksesi, kannattaa sitä mahdollisuutta hyödyntää."

Ja edelleen tuolla em. nettisivulla: "Minkälaisen elämän haluat?" 

"Elämäsi on valintojen summa. Se syntyy niistä ajatuksista, jotka sinä valitset ja joilla sinä ohjaat päivittäisiä toimintojasi. Voit valita, tuottavatko ne elämääsi laatua ja hyvinvointia. Voit myös valita toisin. Voit aloittaa positiivisen ajattelun jo tänään. Kiinnitä huomio omiin ajatuksiisi. Vievätkö ne sinun elämässäsi eteenpäin ja tuottavatko ne sinnulle hyvinvointia? Jos ei, niin keskeytä ajatuksesi ja ajattele toisin."

KANNATTAA LUKEA KOKO ARTIKKELI ja muitakin artikkeleitä tuolla em. nettisivulla. AJATTELUSSA ON VOIMAA. Valitsemme itse ajatuksemme. Meille on annettu mielikuvitus, jolla voimme ohjailla ajatuksiamme, jotka herättävät tunnereaktioitamme.

Pienenä tyttänä kuvittelin itseni prinsessaksi palatsilinnaan, jossa palvelijat toivat elämääni ihan kaikkea, mitä osasin haluta. Harmi, että myöhemmin aikuisena olen hyljännyt unelmani ja ruvennut ajattelemaan nurjasti elämästäni. Olen ssuurennellut lapsuuteni traumoja ja kauhistellut, miten ne ovatkaan mustanneet elämääni.

Olisikohan nyt aika antaa positiivisille mielikuville valta?!

Lapsuuteni unelmien linna

"Huimat onnistumiset saavat alkunsa ajatuksista, jotka saavat sinut hymyilemään. Hymy on merkki positiivisesta tunnelatauksesta, jonka siivin teemme lähes automaattisesti töitä tavoittelemamme asian, olotilan tai unelman eteen. Motivaatiota voi ruokkia monin tavoin – ja se kannattaa, aina."

Elämää eteenpäin

Blogissa ELÄMÄN MATKASSA kirjoittaja tarttuu yhteen mielenterveyspotilaan tärkeään kysymykseen: tulevaisuuden ja epäonnistumisen pelosta: Voisiko tällä kertaa kaikki mennäkin hyvin?

Koko kesä on mennyt minulla hienosti, mutta takaraivossa takoo pelko, että entä jospa minä romahdan taas niinkuin monena syksynä jouluun mennessä. Se on sietämätön jäytävä tunne, jota on vaikea unohtaa.

Elämässäni on ollut liuta epäonnistumisia. Niitäkään en hevin unohda. Olen tullut varovaiseksi tulevaisuuden suhteen. Muistuttelen kyllä itselleni, että unelmia saa ja pitää ihmisellä olla. Miten tuon tulevaisuuden voisikaan nähdä rikkaana ja täysipainoisena elämänä? Että hyvä kausi jatkuu onnellisena ja kaikki on mahdollista?

Taideterapeuttini antoi minulle tehtävän kirjoittaa kirjeen tulevaisuudesta. Päiväys esim. 10.10.2020:

"Kirjoita kirje ihmiselle, jonka haluat kuuluvan elämääsi tuolloin/ on sinulle tärkeä.  HUOM! Kirjettä ei lähetetä - se jää sinulle!

Elät kirjeen kirjoittamishetkellä rikasta ja täysipainoista, onnellista elämää. Elämässäsi on kaikki hyvin. HUOM! Kaikki on mahdollista!

KUVAILE: miten/missä asut, ketä ympärilläsi on, mitä teet, mitä näet, mitä koet jne. Miten olet saavuttanut tavoitteesi? Onko uusia tavoitteita?  - - - jne.

JA MUISTA: rikasta, täysipainoista elämää, jossa kaikki on mahdollista!"

Siis tällainen tehtävä. Tuntuu vaikealta uskoa, että todella voisin elää onnellista elämää. On vaikea ajatella tulevaisuuteeni kaikki mahdollisuudet ja että hyvä olo jatkuisi vielä 5-10 vuotta. Takaraivossa tykyttää pelko, että minä romahdan ja vaivun masennukseen niinkuin niin monta kertaa menneisyydessä.

Ehkä todella on ajateltava, että tällä kertaa kaikki menee hyvin. Saavutan tavoitteeni rikkaaseen elämään, jossa kaikki on mahdollista. Sen sijaan että hautoisin epäonnistumisen ja tulevaisuuden pelkoja, jotka sitten toteutuisivat, koska olen asennoitunut tulevaisuuteen pelokkaasti.

SIIS, olkaamme rohkeita ja ajatelkaamme itsellemme rikas, täysipainoinen ja onnellinen elämä!

Runotorstain 338. haaste: Olennainen

Olennainen jää kertomatta
kun et sano rakastavasi minua

enkä minä vastaa rakastavani sinua.

Olennaisen äärellä ollaan
kun kädet kiertyvät kaulaan,
halaus lämmittää mieltä
ja sydän laulaa

yhteistä tunnetta
onnesta
ilosta
rakkaudesta

tai
surusta
lohdutusta

Olennaista on elää
tunteensa todeksi.

Yöpukupäivä

Tästä päivästä tuli yöpukupäivä. Ei tullut lähdettyä minnekään ulos. Aamupäivän pidin ylläni joulunpunaista aamutakkiani. Sen hihassa lukee "Darling". Päivällä tarkenin oranssi-keltaisessa tunikassani ja vaalanpunaisissa pyjaman housuissa.

Vedän taas aamutakin ylleni ja hyvä olo hyrisee mielessäni tänä iltana. Oloni vain paranee, kun bestis soittaa puhelun ja rupattelee kanssani pitkään. Vaihdoimme päivän kuulumiset ja kerroin kissojemme voinnit. Kiva, kun on ystävä, jonka kanssa rupatella niitä näitä.

Valittamisen aiheitakin olisi, mutta tuskin kukaan haluaa lukea säryistä, kivuista ym, vaivoista. Valitan taas lääkärille ja kuntoutusohjaajalleni. Hehän saavat siitä palkkaa, kun kuuntelevat potilasta. Harmittaa, ettei päivääkään mene ilman vaivoja. Ellei ole somaattisia vaivoja niin psyyke riepoo ja masentaa. Huolet, murheet ja alakulo ottaa usein vallan mielessäni ja silloin olen kyvytön toimimaan.

No ainahan ei tarvitse olla tehokas ja toimelias. Jumala loi ihmiselle lepopäivän, jolloin on lupa ihastella ja iloita Luojan töistä. Odotan päivää, jolloin voin syödä etelän hedelmiä suoraan puusta. Odotan loistavaa tulevaisuutta Jumalaani lähellä. Odotan saavani puhua Kristukselle kasvoista kasvoihin.

Tänään on pilvistä ja hämärää. Jumala tuntuu olevan kaukana. Rukoukseni ei nouse huulilleni. Vain mielessäni mietin hengellisiä ajatuksia. Multiversumin Sana Sinulle 2014 -kirjasesta luen päivän tekstin:

"Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta." (Joh.5:39) Vihkiraamatussamme teksti kuuluu näin: "Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette löytävänne ikuisen elämän - ja nehän juuri todistavat minusta." Tämä on Jeesuksen puhetta ja jatkuu näin: "Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän."

En jaksaisi elää kanssasi Kaukainen

Ehkä minun on pysyttävä proosassa; en ole mikään runoniekka, Olen kirjoittanut eläissäni vain mutaman runon eikä kukaan ole niitä suuremmin kehunut.

On se jännää, että tässä avioliiton vaiheessa, kun takana on melkein 20 vuotta yhteieloa Rakkaan kanssa, vanha suola alkoi minua janottaa. Ja elin kesän unelmissa kuvitellen, mitä elämäni olisikaan ollut, jos eläisin Kaukaisen kanssa. Aluksi se olisi kai kiihkeätä intohimoista rakastelua, mutta pahoin pelkään myös riitelyä; kahden tahtoihmisen kohdatessa piintyneitä tapojaan. EI EI en halua sellaista tahtojen taistelua. En jaksaisi pitää puoliani, olisin pian tossun alla ahertava kotiorja. Sellainen elämä ei minua miellytä.

Rakkaani kanssa olen tasavertainen. Elämämme on tasaista, rauhallista, ennakoitavaakin. Mitä nyt itse saan aikaan epävakautta persoonallisuuteni takia. Jamme kotitöitä ja vuoteemme. Silittelemme kissojamme.

Taidan olla tervehtymään päin, kun seksielämäkin on alkanut kiinnostaa.Useistakin masennuskausista ja toista vuosikymmentä vuotta masennuslääkkeitä syötyäni luulin jo seksin sammuneen. Olen kuin teinityttö, saan orgasmeja jo kasellessani Ridgen ja Broogen suudellessa tv-ohjelmassa Kauniit ja Rohkear.

Yksi mutta seksielämässämme Rakkaani kanssa on. Ujostelen miestäni - en tiedä miksi. Emme ole keskustelleet siitä, kuinka hän ujosteluni kokee. Siinä olisis yhden terapiatunnin paikka...

Odotusta

Elämäni on odotusvaiheessa. Odotan Päätöksiä, joita tekevät minulle tuntemattomat toimihenkilöt. Nieleskelen tyhjää, kun en tiedä, olenko toiminut viisaasti hakiessani heiltä niitä. Tiedän, ettei elämäni suju ongelmitta ilman Myöntäviä Päätöksiä. . .

Anteeksi salaperäisyyteni. Oli kuitenkin kerrottava, että ODOTAN inhimillistä tulevaisuutta ja turvattua elämää. Viime aikoina elämäni on tuntunut olevan hallitsemattomien voimien pyörityksessä. Kaikki langat eivät ole käsissäni.

Pelkään menettäväni sen vähäisenkin terveyteni, joka minulla on jäljellä. Vanhuus/elämäntilanteeni ja/tai liikkumattomuus/lääkitys/sairaus ovat tuoneet vaivoja, joita iäkkäällä äidillänikin on: lonkkavaivoja, selkäkipuja, tasapainohäiriöitä, huimausta, yksinäisyyttä, hahmotushäiriöitä, käsien nykäyksiä, vatsavaivoja, ahdistuneisuutta, unettomuutta - - - en jatka pitkää listaa ikäviä oireita ja ongelmia, kipuja ja vaivoja, jotka rasittavat elämääni.

Oho, aika valuu käsistäni

Joko se joulu meni? On vähän sellainen olo, ettei se tullutkaan. Johtunee siitä, etten hössöttänyt joulukoristeiden kanssa, en pystyttänyt joulukuusta ja koristanut sitä. Muovinen joulukuusemme pysyi paketissaan kellarikomerossa. Mieheni kyllä kysyi minulta, haetaanko se sieltä. Sanoin vain, etten ole sillä tuulella, että koristelisin sitä. Miksi minä, kun ei hänkään ... Joulukukan (amaryllis) ostin, mutta se ei ole avautunut kunnolla eikä kasvanut juuri ollenkaan. Kukat ovat pienet ja supussa. Ihan kuin tämä meidän "joulu", jota emme valmistelleet, muutoin kuin syömällä perinteisesti laatikoita: porkkana-, lanttu- ja imellettyä perunalaatikkoa karjalanpaistin ja kinkun kera. Graavilohta ja rosolliakin oli jouluaterioiden menuussa.

Amaarylliksen ensin (vähän) avautunut nuppu, jota kissamme nuuhkii, on jo kuivunut - ennenkuin kunnolla avautuikaan. Kukalle olisi kenteis pitänyt antaa enemmän vettä. Vähän olen lirauttanut vettä sen juurelle - kahdesti 1½ viikossa. Sillä edellisvuotiset amaryllikseni ovat tulleet toimeen, mutta ei tämä. Olen vähän pettynyt kukkaan - ja jouluun, jota ei tullutkaan.

Ennen joulua kävin kirkossa kuuntelemassa ja laulamassa Kauneimpia Joululauluja. Siellä virisi jouluntuntu. Muttei se säilynyt mielessäni kuin hetken. NOo, mitäpä tuota jäädä haikailemaan. Ehkä ensi vuoden joulu tuo joulumielen ja .tunnun. Tämä joulu valui käsistä, kuten tämä vuosikin... En ole saanut aikaan mitään merkittävää. Ei ole oikein mitään tapahtumaakaan, joka olisi erityisesti jäänyt mieleeni tältä vuodelta. Oliko tämä yksi niistä turhista vuosista, jolloin en elänyt - vaan vain OLIN? Onhan se jotain OLLA OLEMASSA. Mutta enemmän elämältä toivoisin saavani ...

Toimintaa oman elämän puolesta

Kuntoutuminen on aktiivista pyrkimystä toimia itse oman elämänsä puolesta

Omat tavoitteet on hyvä erottaa omista odotuksista. On eri asia odottaa jotain tapahtuvaksi kuin asettaa itselleen jokin tavoite. Esimerkiksi ihminen voi odottaa tulevansa parempaan kuntoon. Tämä ei ole tavoite, sillä se ei varsinaisesti edellytä mitään. Odottaminen ei ole aktiivista, vaan passiivista. Tavoite tarkoittaa jotakin, mitä itse voi tehdä tai mihin voi itse pyrkiä. Esimerkiksi haluan parempaan kuntoon ja aion tehdä sen hyväksi jotakin, vaikkapa lähteä kotoa liikkeelle.

Minun yksi tavoitteistani on päästä eroon asiointiahdistuksesta ja panikoimisesta postissa, apteekissa tai/ja pankissa. Aion käydä viikoittain näissä paikoissa, vaikkei minulla olisi asiaakaan sinne. Kunhan käyn em. paikan tiloissa. Tästä harjoittelusta saattaa tulla pitkään kestävä projekti.

Minulla on muitakin tavoitteita kuntoutumiseeni. En ole oikein pystynyt määrittelemään kaikkea, mitä haluaisin tapahtuvan. Toivon, että voisin elää suht.koht. tyytyväisenä loppuelämäni, mutta en vielä tiedä, miten tuon tyytyväisyyden saavuttaisin, minkä olisi muututtava ja mitä kaikkea olisi tehtävä, että voisin olla elämääni tyytyväinen.

Kuntoutuminen tapahtuu tästä tilanteesta eteenpäin. Takaisin sairastumista edeltävään tilaan ei ole, vaikka niin haluaisinkin – tai ehkä en sittenkään. Olin aika kypsymätön ja sinisilmäinen, haahuilin taivaita ja luulin olevani kaikkeen pystyvä ennen sairastumistani depressioon. Sairastuttuani olen saanut huomata, että voimavarani ovat rajalliset, vuodet ovat tuoneet elämänkokemusta enkä usko enää kaikkea, mitä minulle syötetään.

Käsitykseni itsestäni on muuttunut vuosien myötä. Suhde toisiin ihmisiin ja maailmaan on myös muuttunut. Kuva omasta itsestäni on haavoittuvampi ja heikompi kuin ennen sairastumista, mutta toisaalta se on joissakin asioissa rehellisempi ja vahvempi.

Ihmissuhteistani on tullut merkityksellisempiä kuin aiemmin. Otan kunkin kohtaamani ihmisen elämääni tärkeänä ja rikastuttavana kokemuksena. Ennen saatoin pitää joitakin kohtaamisia merkityksettöminä episodeina.

Suhde maailmaan ja omiin arvoihin on muuttunut ja täsmentynyt. Vähitellen olen alkanut uskaltaa ajatella itsestäni masentuneenakin ihan ihmisarvoisena olentona. Jossain vaiheessa sairauttani ajattelin, että olen kehäraakki, merkityksetön yhteisöni jäsen, jolle armokuolema olisi paras ratkaisu. Enää en ole niin armoton itseäni kohtaan.

Mahdollisimman hyvä elämä ei tarkoita aina oireettomuutta, vaan kykyä elää oireista huolimatta ja niiden kanssa. Oma elämä on oman itsen näköistä, omien valintojen seurausta ja siinä on omasta näkökulmasta katsottuna riittävästi asioita. Se tarkoittaa tavallista elämää.

Kolme tasoa

Ajattelen elämääni kolmella tasolla. Pinta-taso on tämä arkinen elämä, johon kuuluvat erityisesti kissanpennut. Pentujen seuraaminen, niiden kanssa leikkiminen, paapominen ja hoitaminen. Mistään muusta en nyt ole osannut tässä kuussa kirjoittaakaan kuin kissanpennuistamme. Pinta- tasoon kuuluvat myös yhteydenpito ja kanssakäyminen puolison kanssa, arkiaskareet kodin hyväksi ja laihdutuspojektini, joka ei juurikaan edisty, koska en ole saanut itseäni liikkumaan tarpeeksi. Vain kevyen ohjelman käyn läpi kerran pari päivässä: niskahartialiikkeitä, olkavarsien pyöritystä, lantion liikkeitä, venytyksiä, lattialla maaten polven koukistusta ja ojentamista, vatsalihasliikkeitä ja venytyksiä. Ohjelma lähinnä pitää vartaloa vetreänä. Se ei ole kuntojumppaa eikä juurikaan kuluta kaloreita. Mutta etten aivan kangistuisi, on hyvä kun saan tehtyä edes tämän ohjelman päivittäin.

Toinen taso elämää on henkinen ja aistillinen elämä, joka on nyt aivan lamassa. Ajattelu ja tunteeni ovat jumissa. Mieheni kanssa sujuu vain pinnallinen keskustelu arkisista asioista ja arkiaskareet. Mihinkään aisteja hivelevään kanssakäymiseen en ole pystynyt. Tuntuu kuin en olisi seksuaalinen olento ollenkaan, vaan vain ihmisen kuori tai naamari. Masennuslääkkeet ovat lamanneet libidoni olemattomiin.

Olen aina pitänyt lukemisesta ja uusien asioiden ajattelemisesta. Lääketieteen uutiset, maailmankaikkeuden ihmeet ja varsinkin TIEDE-lehden artikkelit sekä yhteiskunnalliset ilmiöt ja elämänkatsomusasiat ovat kiinnostaneet minua aina. Minulle tulee Kotilääkäri, Voi hyvin lehti, Tiede-lehti ja Valitut Palat, joissa näitä asioita vähän käsitellään. Lisäksi olen tilannut DVD-sarjan Muinaiset Kulttuurit. DVD-sarjaa olen katsonut vasta pari kolme osaa. Niitä on yli 20. Innostukseni on lamassa. Vaikka ostin sarjan, en nyt olekaan sitä paljoa katsellut. Lukeminenkin on jäänyt vähiin viime aikoina. Lyhyesti sanottuna toinen taso elämääni on hakusessa, jumissa ja lamassa.

Kolmas taso elämääni on hengellinen taso, jolla olen elänyt tiiviimmin. Olen lukenut Raamattua ja löytänyt sieltä lohduttavia ja rohkaisevia tekstejä. Olen rukoillut paljon. Olen rukoillut ja pyytänyt elämää itselleni sekä suojelusta ja varjelusta lähipiirissäni eläville. Kaipaan ehyempää yhteyttä Jumalaan ja Hänen siunaustaan, rauhaansa ja yltäkylläistä elämää.

Elämä

Elämäni maistuu kylmältä kaurapuurolta. Mitä on odotettavissa lähitulevaisuudessa? Homeisia marjoja kaurapuuron joukkoon vai jotain uutta ja raikasta? Tulevaisuus muotoutuu paljolti sen mukaan, mihin pyrkii. Kun omat pyrkimykseni tämän maallisen elämäni suhteen ovat niukanlaisiksi rauenneet, olisiko tuonpuoleisella elämällä, taivaassa mitään tarjottavana?

Hebrealaiskirjeessä (11:1) on ajatus: ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Ajatus kokoaa uskon ja luottamuksen toivoksi, jota kohden ojentaudutaan. Kun elämässä on toivoa, se ei tunnu turhalta ja tyhjältä. Onko tämä usko unohtunut minulta viime aikoina, kun elämä on näyttäytynyt tyhjältä ja turhalta ponnistelulta päivästä toiseen, jotka eivät ole tuoneet suurempaa iloa elämääni, vain arkea, kipua ja surua.

Raamatussa Johanneksen Ilmestyskirjassa luku 21 kerrotaan Uudesta taivaasta ja Uudesta maasta monia mukavia asioista: Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta eikä valitusta eikä vaivaa, silla kaikki entinen on kadonnut. Puhutaan kauniista kaupungista ja ihastuttavasta maisemasta. Kyllä Taivaaseen varmaan kannattaa pyrkiä ja ajatella jotain niin kaunista kuin pystyy ja todeta Taivas on jotain sitäkin kauniimpaa ja parempaa.

Onko tämä elämästä pakenemista tulevaisuuden utukuvitelmiin?

Kivussa ja vaivoissa on hyvä olla toivo siitä, että joskus kipu lakkaa ja vaivat loppuvat. Mutta masentavaa, jos tämä elämä on jatkossa vaivalloista päivästä toiseen just ja just selviytymistä, kipujen kestämistä sekä huolta ja vaivaa…

Aurinkoinen betonitalo taustana siniharmaat pilvet

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin ja ihailin aamuauringon kultaamaa naapuritaloa taustanaan synkän sinisenmustat pilvet. Todella hieno kontrasti: vaalea betonitalo keltaisessa valossa ja taustalla synkät pilvet! Harmittelin, kun en saanut otettua kuvaa maisemasta, koska kamerani muistikortti oli täynnä. Meni monta minuuttia, kun tyhjensin kortin ja mustat pilvet olivat menneet menojaan pohjoiseen, aurinko peittynyt poutapilvillä ja maisema oli taas tylsän harmaa. Naapuritalon seinät eivät loistaneet auringon kullassa vaan toistivat betonin harmaata sävyä niinkuin useimpina päivinä.

Miten maisema muuttuukaan eri valaistuksessa! Samoin sama tavallinen elämä näyttää ihan toisenlaiselta, kun on aurinkoista, mieli virkeä ja olo pirteä. Mutta väsyneenä hyväkin tavallinen elämä tuntuu harmaalta, mitäänsanomattoman tylsältä ja kolealta. Kivut ja ahdistuneisuus vie synkkyyteen, vaikka ulkona aurinko paistaisi ja sateenkaarikin näkyisi. Onneksi omat nykyiset kipuni eivät ole ylivoimaisen pahat vaan hallittavissa kipulääkkeillä ja kesä-heinäkuun olen saanut elää ilman pahempia paniikkikohtauksia. Mutta elämääni varjostaa veljeni kuolema, joka tuntuu edelleen niin suurena menetyksenä, että itkettää aina, kun tulee mieleeni, ettei häntä enää ole. Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, että nyt hänellä ei ole harmeja, huolia ja kipuja, joista joutui kärsimään eläessään. . . Mutta ei ole ilojakaan yhteydestä avovaimoon, lapsiinsa ja siskoonsa. Oliko meillä paljoakaan yhteyttä? Elimme eri paikkakunnilla ja tapasimme harvoin. Muutama puhelinsoitto talven aikana - siinä kaikki. Miksen pitänyt yhteyttä veljeeni sen enempää - eikä hänkään sitten soitellut tai kirjoitellut sähköpostiviestejä kovin usein.

Nyt kun en enää voi saada veljeeni yhteyttä, kaipaisin sitä kovasti. Veljeni kuvastuu muistoissani aurinkoisena, pirteänä ihmisenä, Auringonlapsena. Tosiasiassa hänellä kuuluu olleen aika vaikeita vuosia, joista en ole tienyt mitään. Kaipa me jokainen saamme osamme vaikeuksia elämäämme, jotta osaisimme nauttia vähäisistä ilon hetkistä, joita meille suodaan.

Jossakin blogissa sain ahaaelämyksen ajatuksesta:
"Älä kadehdi sellaisen henkilön elämää, jonka suruja et tiedä."
(jotenkin näin se ajatus oli muotoiltu...)


PS.
Ihanaa, kun tuo halimittarin lukema nousee. Olen taas saanut muutaman halin, joista olen iloinen.