Uudet kissanpennut

 Meille tuotiin kaksi 3½ kk ikäistä kissanpentua. On ollut ilahduttavaa nähdä, että kissavanhuksemmekin on piristynyt silminnähden. Pennut leikkivät noin tunnin ja nukkuvat sitten noin 4 tuntia. Sitten taas alkaa lelujen heittely, toisten kisojen takaa-ajo ym. hyppely. Ruoka maistuu ja hotkaistaan pikimmiten, maitoa litkitään mahan täydeltä ja taas leikkiminen jatkuu. Ihania olentoja nuo kissanpennut!

Ihanat kissamme

(klikkaa kuvia suuremmaksi)

Minä niin haluaisin oranssin tai/ja harmaan, mustaraitaisen kissan mustavalkoisen kissamme Spotin seuraksi. Spot (=Täplä) on vilkas ja hellyydenkipeä kissa. Jos se ei saa kerran päivässä silittelytuokiota, se alkaa vaeltamaan ympäri kotiamme ja lopulta pyörii jaloissamme, kun kävelemme huoneesta toiseen. Tai sitten se hyppää viereen, kun istumme sohvalla. Jos makaan vuoteellani, se hyppää mahani päälle kehräämään. Spot ihan selvästi kaipaa leikkikavereitaan, jotka ovat jo kissojen taivaassa.

Tässä kissojen taivaaseen mennyt ihana kaverimme.

Timi-kissamme jätti meidän perheemme muutama kuukausi sitten. Se sairastui ja lähetettiin kissojen taivaaseen. Jäin kaipaamaan sitä. Suruni on vieläkin suunnaton. Emme saa Timiä takaisin kissojen taivaasta. Mutta jos löytyisi samanlainen nuori kissa Timin tilalle, rakastaisin sitä varmasti yhtä paljon kuin Timiä.

Olen henkeen ja vereen asti kissaihminen. Minulla on ollut kissoja miltei koko elämäni ajan. Ensimmäisen harmaan, mustaraitaisen, valkokauluksisen kissanpennun hain 7-vuotiaana mummolastani. Eetu eli kanssamme 12 vuotta. Eetu oli kaunis ja vilkas kissa rodultaan Eurooppalainen lyhytkarvakissa. Tosin sitä ei rekisteröity. Mutta se oli aikalailla Timin näköinen.

Parhaimmillaan minulla oli 5 kissaa. Alla olevassa kuvassa niistä neljä.

Rennosti päiväunilla.

Kiertelimme kissojemme kanssa monta vuotta kissanäyttelyissä ja saimme montakymmentä sertifikaattia ja monenvärisiä nauhoja, jopa kunniamainintoja.

Nyttemmin emme enää kiertele näyttelyissä. Ikä alkaa painaa enkä jaksaisi matkustaa kaupugista ja maasta toiseen, oleskella näyttelyalueella viikkonloppua ja tapailla näyttelyä katsomaan tulleita ihmisiä. Minulle riittää, kun saan silitellä kissaani/kissojani kotona ja katsella kuvia manalle menneistä kissoistamme. Tosin kiva harrastus tuo kissanäyttelyissä kierteleminen olisi. Mutta matkustamisesta en tykkää. Kissojen kanssa se on aika työlästä. Jos olisi oma auto ja kuski ,niin ehkä sitten.

Lankalauantaina

On lankalauantai. Nimi tulee siitä, kun ennen muinoin maataloudessa pestiin ja värjättiin talven aikana kerätyt langat lankalauantaina

Pohjanmaalla lankalauantaina noidat mellastivat navetoissa loitsimassa taloon huonoa karjaonnea: Tätä alettiin torjua polttamalla kokkoja

Meidän lankalauantai on mennyt ihan vain televisiota katsellen. Ei ole oikeastaan mitään kerrottavaa. Ei mitään uutta. Ihan tavanomaista kotona oloa.

Suren Timi-kissamme poistumista luotamme. Se meni niin huonoon kuntoon, että veimme sen eläinlääkäriin, joka antoi sille eutanasian. NYYH! Siitä on noin kaksi viikkoa ja vieläkin kyyneleet tulevat silmiini. Siitä tämä minun mitäänsanomattoman tyhjä olo johtunee. Olen apea ja vetämätön.

Onneksi mustavalkoinen Täplä-kissamme on terve ja pirteä. Se käy luonamme kiehnaamassa ja puskee eloa meidän elämäämme.

Arkea terapiavuosien jälkeen

Siitä on noin 5 vuotta jo, kun terapia loppui, keskustelut kuntoutusohjaajan, psykologin haastettelut ja käynnit psykiatrin luona päättyivät. Vaikka kuntoutusohjaaja sanoi, että voin soittaa hänelle, jos tulee hankala olo, en ole ottanut häneen yhteyttä. Ei enää ole ollutkaan sellaista masennusta ja alakuloa, joka vaivasi monta vuotta - vaihdellen kausittain. Oli iloisia päiviä ja sitten taas olin niin maan perusteellisen alakulon vallassa viikkokausia, jopa kuukausia.

Terapiassa oivalsin, että olin mm. vihainen, mutta en voinut/en osannut purkaa vihaani mitenkään. En antanut itselleni lupaa ilmaista vihaisuuttani - ja masennuin. Käperryin nojatuoliin, katselin televisiota usein seuraamatta ohjelmaa - kunhan vain tuijotin kuvavirtaa. Vihasta ja sen käsittelemisestä enemmän toisessa blogissani AURINGONPISTOKSIA SIELUNI SYVYYKSIIN.
https://auringonpistoksia.blogspot.com/2019/11/arkea-terapiavuosien-jalkeen.html

Syksyt, loka-marraskuu, oli vaikeinta aikaa. Kesät meni useimmiten ihan mukavasti.

Ihailen luontoa, kukkia, kasvien ja lehtipuiden vihreän sävyjä, solisevia puroja, koskien pauhua, lintujen viserrystä, uimista lammissa ja järvissä. Eläkemummolla on koko Suomen kesä-ajan mahdollisuus ulkoilla ja nauttia luonnosta. Se ulkoilu olisi tärkeää syksyisinkin. Mutta kuka nauttii loskasta ja räntäsateesta? En minä. Linnoittaudun olohuoneeni nojatuoliin ja mieheni joutuu suostuttelemaan, että lähtisin käymään ruokakaupassa hänen kanssaan. Sinne on vain kahden korttelin matka, noin 300 metriä, reilu puoli kilometriä edestakaisin. Tänäkin syksynä on täytynyt pakottaa itsensä ulkoilemaan sen verran, että saadaan iltapalaa. Lounaat olemme tilanneet ruokapalvelusta. Aamupäivällä tulee ateria, salaattia ja jälkiruokaa.

Mieheni teki avioliittomme alkuvuosina ruokaa. Minä olen ihan tumpelo keittiössä. Tiskaan kyllä mielelläni. Mutta ruoanlaitosta en ole innostunut.

Siivouksenkin olemme organisoineet siivousfirman tytöille.

Päiväni kuluvat lukien kirjoja, blogeja, sanomalehtiä ja katsellen televisiota.

Kissat ovat päivieni ilo. Ne tulevat luokseni ja silittelen niitä. Annan niille ruokaa 3 kertaa päivässä. Mieheni saa häpeäkseni vähemmän silityksiä, vaikka hän varmaan kaipaa niitä yhtä paljon kuin kissammekin.

Marraskuun mietteitä

En ymmärrä, miksi mieheni menee nukkumaan noin klo 18 aikaan joka ilta. Jään yksin viettämään iltaa  - kissojemme kanssa tosin. Nekin kyllä rauhoittuvat nukkumaan, kunhan saavat ilta-aterian, jota ne rupeavat minulta naukumaan, kun näkevät mieheni menevät makuuhuoneen sängylle iltaisin.

Onneksi on tämä blogimaailma, johon olen kiintynyt. Illasta kuluu monta tuntia lueskellen tutuiksi tulleita blogeja ja myös uusia tuttavuuksia, joita löydän blogituttavieni blogilistoilta.

Marraskuu jo puolessa välissä. IHANAA, ettei masennus ole iskenyt mieleeni tänä syksynä. Vielä pitää jännittää tammikuun loppuun, ettei vaan kaamosmasennus synkennä mieltäni. No, luulen selättäväni ne tunteet. Olenhan jo niin monena syksynä ja alkutalvena opetellut elämään alakulon kanssa ja selättämään masentumisen. Liikunta ja maalaaminen auttavat minua parhaiten siinä. Ulkoilu tosin on aika haasteellista lumisohjoisilla jalkäkäytävillä ja hämärinä päivinä. Mutta voihan sitä voimistella sisällä - aina hengästyksiin asti. Kissojakin voi aktivoida heittelemällä niille leluja ja suklaapaperipalloja. Nekun näyttävät pyöristyvät liikaa - ja tahtovat vain makoilla vuoteellamme päivät pitkät. Varsinkin mustavalkoinen kissamme kyllä lähtee leikkimään mielellään leluillaan, kunhan niitä heittelen menemään.

Tilasin sellaisen hiirilelun, joka lähtee liikkeelle, kun sitä koskee. Kestää tosin pari kolme viikkoa ennenkuin se tulee jostain Kiinasta. Ei maksanut paljon, vain 2 euroa + postituskulut 4 euroa.

Tilasin myös itselleni - mekkoja ja koruja muutamalla eurolla/kpl. Postilakon takia niitä saa odotella perille ensi vuoteen asti. HARMI!

Marraskuussa kirkasvalon loisteessa

Tänä aamuna aikaisin istuuduin syömään muroja ja juomaan kahvia kirkasvalon loisteessa. Toivon, ettei kaamosmasennus valtaa mieltäni niinkuin useana vuonna marraskuussa on tapahtunut.

Olo on tänä aamuna kyllä ihan pirteä ja olen hyvillä mielin. Mitkään murheet ei vaivaa ja tuntuu mukavalta. Mitä nyt selkälihakset muistuttavat kerran tunnissa, että paras liikkua välillä siis ainakin nousta seisomaan ja kävellä vaikka keittiön ja toimistoni väliä niin ettei mene istumiseksi koko aamu.

Kissat mokomat herättivät taas turhan aikaisin eikä nyt enää klo 6.20 nukuta. Tänään on käytävä apteekissa ostamassa loppumaisillaan olevia mielialalääkkeitä. Niitä ei nyt passaa unohtaa ettei todellakin mieleen iske masennus tai ahdistus tai ne molemmat. Nuo ovat kuin ikävä peikko kurkistelemassa mieleni nurkilla. Turhaan minä pelkään mieleni masentumista. Lääkitys on kohdillaan ja jo kaksi syksyä on mennyt ilman mielialan laskua.

Odotan jo joulua. Ostin koristejoulupukin, joka istuu puutuolilla. Mietin, panisinko sen jo esille. Enpä taida vielä laittaa. Pienen joulukuusen haluaisin pystyttää olohuoneeseen ja sen juurelle sijoittaisin tuon koristejoulupukin. Ajattelin ostaa koristetonttujakin, mutta on tärkeämpiäkin rahareikiä.

Kiva, kun on satanut lunta ja maisema on "valaistunut", ei ole niin pimeää kuin oli aiemmin syksyllä. Ulkoileminen on jäänyt vähiin. Pitäisi pakottaa itsensä kävelylle joka päivä. Harmi kyllä, että tuonne pakkaseen ja tuuleen ei tee mieli lähteä.

Pääsiäisenä 2019

Otin yo. kehotteesta vaarin ja nautin, rentouduin sekä vedin syvän henkäyksen aurinkoisina pääsiäispäivinä tänä vuonna. Ihanat, lämpimät ja kesäiset päivät ovat hellineet sieluani. Olen kesän lapsi ja pidän lämpimistä päivistä enemmän kuin paukkupakkasista. Halasinpa ukkoanikin monta kertaa tänä pääsiäisenä. Mukavaa, kun välimme ovat hellät ja lämpimät.

Katselin tekstejäni edellisinä pääsiäisinä blogissani. Noin 10 vuotta sitten en ollut kovin innostunut pääsiäisestä:

"Pääsiäinen meni ohi sitä suuremmin juhlimatta. En jaksanut ajatellakaan, että vaihtaisin joulunpunaiset verhot keittiön ikkunasta keväisempään sävyyn. Pääsiäiskoristeita on laatikollinen keittiön kaapin ylähyllyllä. Mutta saivat tiput ja puput olla siellä. En kaivanut niitä esiin. Luin Raamatusta pääsiäiskertomuksen kaikista evankeliumeista. Mutta jostakin syystä tänä vuonna kertomus ei sykähdyttänyt mieltäni. Pääsiäisiloa ei tullut Vapahtajan ylösnousemuspäivänä."

Aika alakuloista tekstiä! Tänä vuonna innostuin sentään ottamaan esille puput ja tiput. Tiput olivat suuren mielenkiinnon kohteita kissoillemme. Varsinkin mustavalkoinen kissamme innostui heittelemään keltaisia tipuja lattilalle pöydältä, jonne sain niitä nostella useampaan kertaan. Pääsiäiskertomusta en tänä vuonna lukenut Raamatusta. Se on liiankin tuttu jo. En oikeastaan juhlinut sen kummemmin vaan vain mautiskelin olostani pääsiäisenä.

Harmi, kun minulta on päässyt unohtumaan, kuinka kuvat saadaan kännykästä nettiin ja liitettyä tänne blogiini. Pari herkullista tuokiota sain digikuvattua kissoista. Kissat ovat elämänehto minulle. Vaikka ukko, siis mieheni, on tärkeä ihminen ilman häntä tulen toimeen päivän tai pari. Mutta ilman kissoja olisi ankea elää hetkeäkään. Ne ovat rentoutumisen perikuvia. Minulla on hakusessa tuo rentoutuminen. Stressaan asiasta jos toisestakin turhan paljon. Koetan ottaa esimerkkiä kissoistani ja löhöä nautinnollisesti silloin kun siihen on aikaa.

Katastrofin aineksia

Kiviä vyöryi mäkeä alas. Melkein minun kokoinen järkäle pomppi vuoren rinnettä alas enkä tiennyt, mihin suuntaan sitä väistäisin. Satoi vettä ja luiskahdin istualleni. Järkäle litisti minut. Painuin sen painosta kuoppaan. Kipu oli sanoinkuvaamaton. Selkä mutkalla sikiöasennosta heräsin unesta ja ihmettelin, missä olen. Vähitellen hahmottui kotimme. Söin jäätelön. Katselin kissojen leikkiä ja juoksentelua. Availin parvekkeen ikkunoita. Ja teki mieli lisää jäätelöä.

Käväisin keittiöstä hakemassa toisen eskimon. Nautiskelin sitä, kun mieleeni välähti: KISSAT PÄÄSEVÄT PARVEKKEEN REUNALLE. Ja niinhän siellä mustavalkoinen kissa hiipi parvekelasien ulkopuolella alaspäin viettävällä kaiteella. Kauhistuin, että jos se nyt putoaa alas 10 metriä maahan sen luita menee poikki, taju kankaalle ja se kuolee.

 Sanoin useamman kerran kissalle käskevällä äänellä: "POIS SIELTÄ". Kissa tassutteli kaidetta pitkin edestakaisin, ei päässyt hyppäämään tuolille kaiteen päässä, koska siinä oli pyykkiteline kissan ja tuolin välissä. Kissa suunnitteli hyppyä pari kertaa ja mieleeni välähti, että nyt se liukastuu viettävältä kaiteelta. Hiivin telinettä siirtämään. Kuiskailin rauhoittavasti. Kissa kääntyi eikä tullut parvekkeen puolelle parvekelasien välissä olevista kissanlevyisistä raoistakaan. Katselin kauhistuneena sen hiippailua kolmen parvekelasin ohi. Toivoin, että se NYT hyppäisi sisään jostain raosta sisälle parvekkeellemme. Mutta kissa hiipi parvekkeen kaiteen kulman ympäri avonaiseen kohtaan, mistä se ilmeisesti oli parvekkeen kaiteelle mennyt. Huokaisin helpotuksesta, kun se ei liuskahtanut alas ponnistaessaan  parvekkeen kaiteen yllä olevan tangon yli parvekkeen lattialle. Se nosti häntänsä pystyyn ja kulki ohitseni parvekkeen ovesta sisälle olohuoneeseemme.

〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜

Mieleeni tuli tuota yo. unta ja kissan parvekeseikkailua muistellessani omat seikkailuni katastrofin partaalla. Olen "leikitellyt" ajatuksella päättää päiväni. Tässä alkuvuodesta stressaannuin uuvuksiin ja tämä "leikittely" muuttui jo selviksi suunnitelmiksi. Keksin kuusi tapaa tappaa itseni. Jokaisessa näytti olevan sellaisia vaikeuksia, joita en osannut ratkaista: hirttosilmukan kiristymistä kaulan ympärille saattaa joutua odottamaan jopa 25 sekuntia, hukkuminen kylmään veteen olisi pitkää ja kurjaa koettavaa. Nämä tavat tulivat vielä mieleeni. Muut neljä tapaa tehdä itsemurha olen jo unohtanut paitsi se pudottautuminen kalliojyrkänteeltä, joka tulee mieleeni aina katsoessa tätä kuvaa:

Odotan kauhulla tätä päivää: pitkäperjantaista saattaa tulla minulle todella piiiiiitkä. Näissä kuolemanvakavissa aatoksissa en halua koko päivää olla. Mistä sais jotain iloista ja hilpeää, jotta oloni muuttuisi hiukan valoisammaksi. Kissat ovat veikeitä ja mukavia kavereita. Niitä silitellessäni olo useimmiten paranee huomattavasti.

Ajatuksia koleassa kevätsäässä

Aurinkoisiakin päiviä on tänä keväänä ollut, mutta useampi päivä on ollut pilvinen ja kolea. Kevät on myöhässä. Viime vuonna koivut olivat jo lehdessä tähän aikaan. Nyt ei täällä ole vielä tietoakaan edes hiirenkorvista.

Ei ole tehnyt mieli ulkoilemaan, koska mulla ei ole kunnon välikausitakkia. Paksussa toppatakissa tulee kuuma ja kesätakissa kylmä. Siispä olen kyhjöttänyt sisällä niinkuin kissammekin, jotka eivät ole parvekkeelle halunneet, kun olen oven avannut sinne. Vain nuuhkaisu ja käännös takaisin sisälle kynnyksellä.

On tullut seurattua facebook-kavereiden päivityksiä ja useita blogeja. Mitään erityistä niistä ei ole jäänyt mieleen. Pelottavaa! Joko muistisairaus etenee minussa. Se jos mikä vanhenemisessa askarruttaa minua. Nivelten kulumat ja kivut eivät niinkään huolestuta, mutta muistiani en haluaisi menettää, en edes päästää heikkenemään. Mutta minkäs sille voi jos Alsheimer tulee kylään.

No vielä muistan, että presidenttinä on Niinistö. Mauno Koivisto kuoli ja haudataan ensi viikolla helatorstaina. Halosen ja Kekkosen ajoista on aikaa. Paikan- ja ajantajuni on ennallaan. Tiedän, että on kevät, 17. toukokuuta. Elelen kotona mieheni ja kissojeni kanssa. HUH helpotus! En ole menettämässä muistiani. Olen kutakuinkin kunnossa ja vireä.

Kisammekin ovat kunnossa ja mieheni voi hyvin. Ei siis mitään hätää. Elämä on mallillaan. Voin olla tyytyväinen ja iloinen.

Aika rientää

HUPSISTA! Tammikuu meni - ja helmikuukin jo vauhdilla menossa. Miten tämä aika rientääkään. En pysy perässä tässä ajanjuoksussa.

Huomenna on mentävä hammaslääkäriin. Tehdään kuitusilta poisotetun hampaan tilalle. Niin - itseasiassa hammas murtui ja siitä jäi vain vähän juurta jäljelle, joka vedettiin ulos suusta. Kuukauden päivät olen odotellut aikaa, jolloin ammottava aukko hammasrivistössäni korjattaisiin. No, huomenna siis.

Sitten ensi viikolla ajattelin mennä kampaajalle ja leikkauttaa hiuksiani lyhemmäksi. Jospa tämän tädin ulkonäkö näiden toimenpiteiden jälkeen olisi kohentunut niin että kehtaa mennä kaupungille ihmisten ilmoille.

Olen lueskellut vanhoja naistenlehtiä kotona, koska en kehtaa mennä kirjastoon ulkonäköni takia. Hapsottavat hiukset ja hammasrivistö vajaana en vain halua näyttäytyä. Ovat jääneet uudemmat naistenlehdet lukematta toistaiseksi.

Kissamme ovat leikattuja uroksia mutta silti niillä taitaa olla kevättä rinnassa. Ne ovat naukuilleet enemmän ja juoksennelleet pitkin asuntoamme huoneesta toiseen. Tavallisesti kovin rauhalliset kisulit ovat riehaantuneet. Yöksi on suljettava makuukamarin ovi, jotta saisimme nukkua rauhassa. Onneksi meillä on asunnossamme useampi huone niin kissoille riittää tilaa temmeltää. Eivätkä ne onneksi ole kovin äänekkäitä niin että naapurit eivät niiden naukuilemisesta häiriinny.

Tapaninpäivänä

Jouluaatto meni meillä ilman suurempia juhlallisuuksia. Söimme hyvin. Vietimme koti-iltaa katsellen televisiota. Jo aaton aattona, perjantaina, kävimme saunassa, koska silloin oli meidän saunavuoro. Päätimme olla lahjomatta toisiamme tänä jouluna. Vain kissamme saivat "lahjana" ison kimpaleen lohta, jota ne söivät halukkaasti. JOULU ON MILTEI OHI. Tämä tapaninpäivä kuluu yhtä hiljaisesti kuin jouluaatto ja joulupäivä. 

Olen ihaillut joulukortteja, joita tuli iso pino.

Joulupukkikortteja tuli eniten.

Tonttukorttejakin tuli muutama.

Ja sitten tuli pari joulutervehdystä, joissa oli kynttilöitä ja lahjapaketteja.

Ja pari joulunlapsikorttia, joissa Jeesus, Maria ja Joosef.

Olen ilahtunut joulukorteista. Niitä oli kiva saada niin monta.

Päiväunilla

Meilläkin kissat nukkuvat joskus selällään. Harmi vaan kun ei ole ollut kamera käsillä silloin ja tullut otettua vastaavaa kuvaa niistä. 

Tässä Timi päiväunilla. Paljon nuo kissat nukkuvat. Suurimman osan vuorokaudesta. Sitten iltahämärissä ne innostuvat telmimään ja ajavat toisiaan takaa huoneesta toiseen.

Minäkin olen tänään nukkunut päiväunet. Ulkona on niin paljon pakkasta ettei sinne tee mieli mennä nenäänsä palelluttamaan. Kun on vain sisällä, niin alkaa ramasemaan ja kun käy pitkälleen, ei aikaakaan kun on jo unessa. Yleensä en päiväunia vetele, mutta tänään annoin itselleni luvan ottaa rennosti - niinkuin kissammekin ottavat.

Ja pian taas yöunille! Öitäpä öitä!

Kissamme

Meidän kissoista on tullut ahmatteja. Ne syövät enemmän kuin koskaan. Kolme ateriaa päivässä ei riitä vaan ne naukuvat lisää ja vielä lisää. Miten paljon ja usein teidän kissanne syövät? Meillä menee siis 4-5 Pirkka-purkkiateriaa päivässä. Siis 100 g:n purkkia. No eihän se ole kissaa kohti kuin 200-250 g ruokaa. Onko se paljon?

Onhan se hyvä, että kissoilla on kunnon ruokahalu, mutta pelkään, että niistä tulee tätä menoa pullukoita. Eikä kissoillekaan ole hyväksi olla liian lihavia. No, toivotaan, että tämä reippammanlainen syöpöttely on vain tämän pakkaskauden väliaikavaihe. 

Arkea ja ilmaistarjouksia

Sumuinen päivä on valjennut ja mieleni on virkeä, vaikka heräsin jo pikkutunneilla. Katselin sähköpostit sekä viestit ryhmässäni Googlessa ja Facebookissa (=Naamakirjassa). Sitä samaa tavanomaista aamuajanvietettä, joka toistuu päivästä toiseen. Mielenkiintoista toki, sillä ihmiset kirjoittelevat elämästään pieniä otoksia, joista rakentelen kuvia, miten heillä menee. Itsekin kirjoittelen Naamakirjaan aina jotakin melkein joka päivä. . .

Tänään tuttavani tuo kissanruokia ja makuualustan yms. kissan tavaroita, jotka jäivät tarpeettomiksi, kun tuttavani kissa kuoli vanhuuttaan. On niin surullista, kun lemmikki nukkuu pois. Mutta meillehän se on edullista saada ilmaiseksi ruokia, valjaat ym. kissan tavaroita, jotka otamme kiitollisuudella vastaan. Tuttava ei huoli mitään maksuksi niistä.

Sunnuntain rauhaa

Pureskelen pähkinöitä, rusinoita, kuivattuja hedelmän paloja. Sunnuntai laahautuu hissukseen kohti lounasaikaa. Ei tee mieli laittaa ruokaa. Siksi kai syömme valmisaterioita: lihakaalilaatikkoa, broileria ja riisiä on jääkaapissa. Kissat saivat lohta ja kalkkunaa purkista. Vatsat pulleina ne loikoilevat sängyllä mieheni vieressä.

Minulla on jotensakin tyhjä olo, mutta ei kuitenkaan ole paha mieli tai mitenkään painostavaa niinkuin aiemmin on ollut, kun mieli lyö tyhjää. On vain rauhallista ja seesteistä; mieli avoinna ja odottavalla kannalla. 

Kissat yöllä

Juuri näin minulle kävi tänään aamuyöstä, kun kävin WC:ssa: sillä välin kissa oli mennyt tyynylleni, mutta onneksi siirtyi siitä tyynyn viereen, kun minä tungin pääni tyynylle taas. Usein meille käy myös näin kuten seuraavassa kuvassa:

Elämää kuunloisteessa

Kissat riehuivat yöllä kirkkaassa kuunloisteessa. Parin päivän päästä on täysikuu. Minä olen sellainen "kuuhullu", että valvoskelen aina täysikuun aikaan. Mutta tänä yönä kissat herättivät minut pikkutunneilla. Matot olivat kasassa, niin että olin kompastua mennessäni keittiöön yöllä. Yöpalaksi söin "keijuleipää" ja maitoa. Sanomme voileipiä keijuleiviksi, koska rasvalevite on Keijua, jossa ei ole voita.

Huokaus ja haukotus. Tippuisipa se kahvi pian, jotta saisin vähän piristettä suoneen. Alkaa ramasemaan, koska yöunet jäivät niin lyhyeksi. Menee päivärytmi sekaisin, jos nyt menisin nukkumaan. Johan se kahvi tuoksuu tänne kirjastoon asti. Pian sitä saadaan.

Säädin blogini asetuksia ja toivon, että kommentointi onnistuu nyt. Kunhan se onnistuu, pyydän lisää lukijoita tänne. Kovin suureksi en lukijakuntaa halua. Tämä olkoon pienen piirin juttu.

Ikuisten aikojen poljennossa

Olen istunut tietokoneen ääressä jo aivan liian kauan. Niskaa pakottaa ja pakarat meinaa puutua ihan turruksiin.

Kävin tänään sentään ulkona, kaupungilla. Ostin uuden näppäimistön. Alkuviikolla ostamani ei toiminut. Ystävä, joka tuli sitä katsomaan, arveli, ettei tietokoneessani toimi USB-väylään laitettu näppäimistö. Ei riitä teho. Ostin siis vanhempaa mallia olevan näppäimistön, joka laitetaan toisenlaiseen väylään (en muista nimeä). Mutta vielä en ole kokeillut toimiiko tää uusi näppäimistö. En jaksa ruveta hääräämään tietokoneen kanssa enää nyt klo 21. On minun nukkumaanmenoaikani. Usein olen nukkumassa jo sikeästi tähän aikaan, mutta nyt ei nukuta.

On hömppä olo. Pää on kuin Haminan kaupunki. (Oletteko kuulleet tätä sanontaa?)
Ihan kuin olisin sumussa tai miten tään olon kertoisi: sekava en ole, mutta olo on pyörryksissä; on pehmoinen olo melkein kuin olisin humalassa. Tekee mieli viiniä. Jääkaapissani on aukaistu pullo. Onkohan se mennyt jo pilalle?

Ei passaa ottaa alkoholia. Olen jo ottanut iltalääkkeeni, yhden rauhoittavan pillerin. Mutta olo on kuitenkin levoton ja rauhaton. HUOKAUS! Liikunnan puutetta kai... Tekisi mieli rakastella, mutta mieheni nukkuujo. En raski herättää häntä. Tunnen itseni yksinäiseksi ja hellyyden kipeäksi.


OSALLINEN /Elina Vaara

Ikuisten aikojen poljennossa
kääpiörytminä polen.
Niinkuin kirkkaassa hurmiossa
vesien alla olen

sairas, vaikkei haavani avoin -
terve, vaikka hivun;
terve ja sairas simpukan tavoin
kantaja helmen ja kivun.

Mitaton aallokko, paina, telmi!
Elämän tahto pyhä:
helmestä kipu, kivusta helmi!
minussa tapahtuu yhä.


Eilen oli hyvä olo, tänään riudun seksin puutteessa, kipuilen aallokon alla, joka painaa, telmii kehossani, tunnen itseni sairaaksi ja mieltäni särkee. En kuitenkaan ole enää masentunut niinkuin keväällä. Tunnen itseni energiseksi, mutta kovin saamattomaksi. Aikomuksia vilahtelee mielessäni, mitä olisi tehtävä, mutta mihinkään hommaan en saa otetta.

Kissat telmivät olohuoneessa. Meidän "nuoriso" koettelee voimiaan ja painii keskenään, ajavat toisiaan takaa ja mittaavat missä asemassa ovat toistensa suhteen. Täplä tahtoo olla pomo. Mutta vanhimmalla kissallamme, Emppulla on enemmän arvovaltaa ja se rauhoittaa nuoret kissat, jos ne alkavat tosissaan tappelemaan keskenään.

Meidän nuoriso rauhoittuneena

Viiveellä kaunista

Kasvoihan siitä joulukukaksi ostamastani amarylliksestä kaunis kukka. Ja kun ensimmäinen kukkavarsi on jo kuivumassa, kolmas varsi kasvaa täyttä häkää kasvattaen kukkanuppua. Joten saan nauttia joulukukastani vielä jonkin aikaa. Edellisvuosien amarylliksissä on ollut isommat kukat, mutta on tämä pienempi versio yhtä kaunis.

Kissat ovat antaneet kukan olla rauhassa, mutta kukan vierellä oleva digiboxi ja DVD-soitin olivat saaneet kyytiä viime yönä. Ne olivat kaapin takana johtojensa varassa roikkumassa. Digiboxi ei heitosta ole moksiskaan, mutta miten lienee DVD-soitin. Sitä en ole kokeillut. (huokaus) Jos tuo penteleen kissa on sen särkenyt, en tiedä, mitä kirosanoja sille latelen. Varmaankin syyllinen on Täplä, mustavalkoinen kissamme. Sillä on tapana ryntäillä vauhdilla tuon kaapin päälle. Nyt kun se ei voi syöksyä DVD-soittimen/digiboxin vierestä, koska siinä on tuo kuvassa oleva komistus, niin kissa on syöksynyt digiboxin päälle, jarruttanut siinä ja boxi on luisunut kaapin taakse vetäen soittimen perässään. Niin sen on täytynyt mennä. Toruminen ei enää auta, koska kissa ei tiedä, mistä torun sitä nyt, kun tapahtumasta on ties kuinka kauan aikaa. Sadatteleminen ja kiroileminenkaan ei auta. Ne nostavat vain verenpainettani, jota pitäisi seurata. (huokaus)Mutta kun en ole saanut ostetuksi isompaa mansettia mittariini, en saa mitattua verenpainettani. Hauikseni on kerännyt rasvaa ympärilleen niin paljon, ettei mansetti yllä ympärille. (huokaus)

Eikä tähän huokailuni lopu. Mutta turha mun nyt on tänne enempää huokailujen aiheita kirjoittaa. Tulen vain surulliselle mielelle. Ettekä te jaksa lukea huokauksien aiheitani. Ihmettelen, että yleensä kukaan käy sivuillani, koska kirjoitan niin harvoin mitään kiinnostavaa. Yleensäkin tämä bloggamminen on jäänyt kovin vähäiseksi tänä vuonna. Ei ole ollut tarvetta tarinoida ...

Enkä minä osaa juuri muusta kirjoittaa kuin itsestäni ja kissoistani. Ukkokultani mainitsen joskus ohimennen ja pari ystävääkin on tainnut löytää tiensä tarinoitteni joukkoon. Tavallisen hiljaisesta elämästäni ei paljon kirjoitettavaa ole. Nyt kun pahimmat kriisit on terapiassa puitu tai sujuvasti ohitettu ja painettu mielen pohjalle piiloon, on ollut oikeastaan suhteellisen hyvä olla. Paniikkikohtauksia ei ole ollut aikoihin. Ahdistusta lääkitään "pumpuliin" ja aivojen kemia toimii kai niinkuin pitääkin, koska en tunne itseäni masentuneeksi. Mitenkähän kävisi, jos jättäisin depressiolääkkeet ja ahdistusta lievittävät rauhoittavat syömättä. Siis olen miettinyt, että olisiko aika purkaa lääkitystä ja vähitellen luopua noista "kainalosauvoista"... vai olenko lopun ikääni lääkityksen tarpeessa? Muuttuisiko aivojen aineenvaihdunta pahasti ilman lääkkeitä?

Sietäisinkö ajoittaisia ahdistus- ja paniikkikohtauksia ilman lääkitystä? Ovat ne olleet niin pahoja kohtauksia, että syön mieluummin parit pillerit kuin päädyn siihen tilaan, jossa olen muutaman kerran ollut - aivan kuolemanpelon vallassa saamatta hengitettyä kunnolla. On vaikea kuvata sitä kauhua, mitä olen kokenut paniikissa ollessani. Enkä taida nyt ruveta muistelemaankaan sitä sen tarkemmin. Lääkärini terveyskeskuksessa ei taida tietääkään sielunelämästäni, koska ei hän ole lukenut sairaalan papereita, joita jo aikamoinen pino on kertynytkin. Olisi joskus mielenkiintoista palata katsomaan, miten lääkärit ja hoitajat hoitopaikoissa ovat minut ja ongelmani nähneet, kuinka olen osannut tuoda heille esille henkisen ahdinkoni - jos ollenkaan.

Lokakuun lopussa

Lokakuukin on jo pian muistoissamme, mutta minä en tästä ajasta ole paljoa kirjoittanut, koska mitään erityistä kirjoitettavaa ei ole. Päiväni kuluvat suhtkoht samanlaisina ja mielialani on tasaisen harmaa. Hiukan ilahduin, kun satoi lunta maahan ja oli pientä pakkasta. Maisema oli hetken aikaa talven lumoissa. Mutta pian lumet sulivat pois, satoi vettä ja tänäänkin on pari astetta lämmintä ulkona niin että aamulla leijailleet lumihiutaleet sulivat maahan tultuaan heti.

Kissat keksivät kaikkea uutta, jota saa päätä puistellen seurata.

Kissat ovat keksineet, että television päältä ponnistamalla pääsee kirjahyllyn päälle. Televisio pompahtaa aina kun kissa ponnistaa siltä ylös hyllylle. Eilen kuulin kovan tomähdyksen kirjastostani ja hetken mietin, mitä kissat kaatoivat. Tarkastin asuntoamme ja löysin television lattialta. Se oli pompahtanut pöydältä alas. Ajattelin, että se on nyt mennyttä. Mutta eipä ollutkaan, vaan toimii edelleen, vaikka sai aikamoisen töyssyn kumahtaessaan lattialle. Ja kissat ihmettelivät kirjahyllyn päällä, että mites täältä tullaan alas, kun televisio ei ole paikoillaan.