Marraskuun mietteitä

En ymmärrä, miksi mieheni menee nukkumaan noin klo 18 aikaan joka ilta. Jään yksin viettämään iltaa  - kissojemme kanssa tosin. Nekin kyllä rauhoittuvat nukkumaan, kunhan saavat ilta-aterian, jota ne rupeavat minulta naukumaan, kun näkevät mieheni menevät makuuhuoneen sängylle iltaisin.

Onneksi on tämä blogimaailma, johon olen kiintynyt. Illasta kuluu monta tuntia lueskellen tutuiksi tulleita blogeja ja myös uusia tuttavuuksia, joita löydän blogituttavieni blogilistoilta.

Marraskuu jo puolessa välissä. IHANAA, ettei masennus ole iskenyt mieleeni tänä syksynä. Vielä pitää jännittää tammikuun loppuun, ettei vaan kaamosmasennus synkennä mieltäni. No, luulen selättäväni ne tunteet. Olenhan jo niin monena syksynä ja alkutalvena opetellut elämään alakulon kanssa ja selättämään masentumisen. Liikunta ja maalaaminen auttavat minua parhaiten siinä. Ulkoilu tosin on aika haasteellista lumisohjoisilla jalkäkäytävillä ja hämärinä päivinä. Mutta voihan sitä voimistella sisällä - aina hengästyksiin asti. Kissojakin voi aktivoida heittelemällä niille leluja ja suklaapaperipalloja. Nekun näyttävät pyöristyvät liikaa - ja tahtovat vain makoilla vuoteellamme päivät pitkät. Varsinkin mustavalkoinen kissamme kyllä lähtee leikkimään mielellään leluillaan, kunhan niitä heittelen menemään.

Tilasin sellaisen hiirilelun, joka lähtee liikkeelle, kun sitä koskee. Kestää tosin pari kolme viikkoa ennenkuin se tulee jostain Kiinasta. Ei maksanut paljon, vain 2 euroa + postituskulut 4 euroa.

Tilasin myös itselleni - mekkoja ja koruja muutamalla eurolla/kpl. Postilakon takia niitä saa odotella perille ensi vuoteen asti. HARMI!

Syksyn pimeillä liikenteessä

Kuva: Liikenneturva

Muistakaahan, ystävät, heijastimet!

Ulkona on nimittäin aikamoisen märkää ja mustaa nyttemmin.

Ruska-aikaa

Syksyn ruska-aikana luonto, varsinkin lehtipuut ovat kauniita.

Punaiset ja oranssin sävyt ihastuttavat minua.

Mutta muuten en syksystä pidä.

Kaamosajasta vielä vähemmän.

Riisutut lehtipuut, rusehtava piharuohikko, ainainen hämäryys,

pimeät aamut ja hämärät päivät

niihin on täällä Suomessa sopeuduttava.

Minua ei kiinosta lähteä ulkoilemaan tuuleen ja sateeseen.

Ensi pakkaset tuntuvat hyytävän kylmiltä.

Sitten kun saadaan lunta ja ilma on kuivempaa,

silloin sää tuntuu mukavammalta ja

viikossa sopeutuu jo pakkasiinkin.

Joulu on kiva juhla.

Sitä alan odottaa jo lokakuun loppupuolella.

Tontut, joulupukki, jouluvalot kaupungilla ja

naapureiden parvekkeella innostavat

jopa leipomaan jotain hyvää.

"Jotkin piparkakkuihin liitetyistä uskomuksista kulkevat kansanperinteessä vielä tänäkin päivänä: Useimmiten näillä uskomuksilla havitellaan onnea, rikkautta ja menestystä.

Aikoinaan esimerkiksi uskottiin, että pitämällä piparkakkua kirkonmenojen ajan taskussa vältyttiin sairauksilta. Kakkuun siunaantui voimaa, ja sitä syömällä välttyi tarttuvilta taudeilta. Luostareiden kahvipöydissä esiintyneiden eläinhahmoisten piparkakkujen tarkoituksena oli taas karjaonnen turvaaminen.

Kristillisessä perinteessä piparkakkujen ja muiden makeiden joululeivonnaisten sanottiin kuvaavan synnitöntä Kristusta, enkelten leipää:"

WIKIPEDIA

Osaisinpa tehdä tällaisen piparkakkutalon.

Syksy

kuva: Ari Kukkonen

Syysmyrsky

nostaa järven tyrskyt

ja riepoo vaahteran lehden

puun alastomaksi tehden.

Puun komea ruska

lojuu maassa

kuin oranssinkeltainen tuska.

Se kirkuu hetken,

kunnes toisetkin lehdet

päättävät retken

routaisen maan syliin.

On tullut kyliin

syksyinen sää.

Kesän lämpimät päivät

vain muistoiksi jäivät.

Auringon häivä

tuskin lämmittää.

Vaahteran lehdet

kuolemaa tehden maahan leviää,

maatuu ja häviää.

Bamiella

Syksy olet tervetullut

Näköalani kirkastuvat

Olen valittanut tässä blogissa niin paljon, että osa blogini lukijoista on jo kaikonnut jatkuvan negatiivisuuteni takia. Ehkä jätän valittamiset päiväkirjaani ja keskityn jatkossa positiivisempiin aiheisiin tässä blogissani. 

Elämäni on kutakuinkin mallillaan. Minulla on jokapäiväinen toimeentulo, koti, puoliso, kaksi ihanaa kissalemmikkiä. Olen huumoritajuinen, vaikkakin lähimmät ystäväni sanovat huumorini olevan hieman kieroutunutta - mitä sillä sitten tarkoittanevatkaan, en tiedä. En pidä alatyylin ja alapään huumorista, vaan aika kiltistä ja siististä - - -

Kuuntelen paljon musiikkia. Nytkin soi Tunnelmallista viihdettä, suosikkisäveliä soittimilla. Parhaillaan on menossa Lasse Mårtensonin pianokappale Myrskyluodon Maija. Ihana sävelmä! Siinä on jotain sellaista dramatiikkaa, josta pidän. Seuraavaksi Vantaan Viihdeorkesteeri soittaa Sinua, sinua rakastan.

Lokakuinen syyspäivä on parhaimmillaan. Aurinko paistaa pilvien lomasta, tuuleksii ja on rauhallista. Pidän syksystä, ehkä eniten Suomen vuodenajoista.

Syysmyrsky on raastanut yhdestä koivusta (kuvassa oikealla) lehdet melkein kokonaan. Koivu joutuikin tosi koetteelle toissailtaisessa myrskyssä. Pelkäsin, että se katkeaa tuulepuuskissa ja romahtaa parvekelasejamme vasten. Mutta se on sitkeä; se taipui miltei kaksinkerroin ja ojentautui taas koko pituuteensa. Lehdet vai pölisivät ja tuuli ulvoi. 

Nyt myrskystä on jäljellä koivun lehtikasat takapihan nurmikolla. Puut huokuvat rauhaa ja tuulevirekin on tyyntynyt. Taidan mennä ulos kävelylle.

Vanhat laulut soivat mielessäni

"- - - punertaa lehdet pihlajan - - -"

" - - - sada, sada aina vain muistan rakkaimpain - - -"

Tapailen vanhojen laulujen sanoja ja harmittelen, kun en niitä kokonaan muista. Melodian soi päässäni ja sieltä täältä laulun sanat tulevat mieleeni. Sade ropisee ikkunalaudalla ja pihlajan oksat huojuvat tuulessa. On jotenkin nostalginen olo. Tulee mieleen paljon asioita menneistä syksyistä, paljon mukavia muistoja. 

Aloitin lapsena syksyllä kesäloman jälkeen kouluni intoa puhkuen, koska silloin pidin suunnattomasti siitä, että saimme uudet kirjat koulusta - ihan ikiomaksi. Selailin niitä mielenkiinnolla ja lueskelin eteenpäin. Olin aina parikymmentä sivua edellä läksyiksi luettavista kappaleista. varsinkin kirjojen kuvat kiinnostivat minua. Mielenkiintoisinta minun mielestäni oli maantiede ja kartat. Suunnistaessani minulla ei ollut vaikeuksia (niinkuin luokkakavereillani) lukea karttaa ja käyttää kompassia, mutta olin hidas juoksija enkä koskaan voittanut suunnistuskilpailuja. Jäin ihailemaan järvenrantaa ja annoin toisten kilpailijoiden juosta ohi. En piitannut, tulenko vaikkapa viimeiseksi. Nautin metsässä kävelemisestä ja siitä, että teidän, missä olen kartalla. Sitten vain näön vuoksi kirittelin maalissa, jos yhtä aikaa olin tulossa sinne jonkun kanssa ja löysäsin ennen maalia, jotta toinen pääsisi edelleni... Ja puuskutin henkihieverissä maalissa tulipunaisena, Oli kai astman oireita, muttei sitä ole koskaan minulta ole diagnosoitu.

Valokuvausretkeni syksyiseen luontoon ovat ikimuistoisia ja ihania muistoja. Harmi vaan, kun äidin laatikkokameralla en saanut valokuvata paljoa. Filmit olivat kalliita eikä kuvista saanut kopioita halvalla. Olisipa silloin kauan sitten nuoruudessani ollut digikamerat ja kännykkä kameroineen!

Pidän siis syksystä ehkä eniten vuodenajoista. Ei ole kuuma eikä helle pukkaa hikkee pintaan. Ei ole kylmä niin että nenä jäätyisi pakkasessa. Tämä syksy on kuulemma ennätyslämmin. Nyt on +11 astetta Celciusta. Tuuleksii 6m/s ja sataa heikonlaisesti. Tähän aikaan vuodesta on täällä ollut jo pakkasiakin aikaisempina vuosina, yöpakkasia ainakin.

En pelkää pikkupakkasia, mutta talven kylmät viimat puistattavat minua jo ajatuksenakin. Vaikka pakkasen puraisema maisema on kaunis, niin en siedä kylmempää kuin -12 astetta Celsiusta. Pysyn mieluummin kotini lämmössä, jos on kylmää ja kovat pakkaset. HRRRhuh! puistattaa jo ajatuskin paukkupakkasista!

Mutta onneksi ei vielä ole pakkaspäivä. Itseasiassa ainakin kuukauden mittarit voivat näyttää lämpöasteita. Sateita tulee ja katselen sadetta ikkunasta ja parvekkeeltani lasien takaa. Surkuttelen koirien omistajia, jotka rämpivät sateessa katseet luotuina maahan ja koirat ovat märkiä.

Kyllä kissanomistajan kelpaa katsella ikkunasta kissojensa kanssa moista.

Runotorstain haaste numero 340

Runotorstain haaste nro 340: Valokuvahaaste/ Kuva Ari Kukkonen

http://runotorstai.blogspot.fi

Syysmyrsky

nostaa järven tyrskyt

ja riepoo vaahteran lehden

puun alastomaksi tehden.

Puun komea ruska

lojuu maassa

kuin oranssikeltainen tuska.

Se kirkuu hetken,

kunnes toisetkin lehdet

päättävät retken

routaisen maan syliin.

On tullut kyliin

syksyinen sää.

Kesän lämpimät päivät

vain muistoiksi jäivät.

Auringon häivä

tuskin lämmittää.

Vaahteran lehdet

kuolemaa tehden

maahan leviää,

maatuu ja häviää.

Rennommin ottein tähän syksyyn

Vielä vuosi pari sitten olin aika vaativa itseäsi kohtaan. Minusta tuntui, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan sekä pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. En voinut olla tyytyväinen itseeni jos en täyttänyt vaatimuksiani - siksi tuntui. ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat mieltäni. Ponnistelin välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheutti minulle ahdistusta ja stressiä. Stressi ilmeni erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena ja paniikkikohtauksina. 

Minä olen oppinut rentoutumaan ja nauttimaan elämästä. En ole enää turhautunut ja ärtynyt itseeni ja toisiin.  Olen ehkä laiminlyönyt ystäviäni tai läheisiäni - ja siinä on tehtävä parannus. Väsymysoireet ja kohonnut verenpaine vaivaavat minua edelleen, mutta paniikkikohtauksia ei ole tullut pariin kuukauteen. Olen oppinut tyytymään olooni enkä enää ole niin vaativa itseäni kohtaan.

Syksy ja ruska-aika saa minut surumieliseksi. Olen kesän lapsi. Syksy lyhyine päivineen, puitten putoilevat, ruskansävyiset lehdet ja maahan taipunut kuurainen aluskasvillisuus ovat kuoleman airuita. Lehdet maatuvat maahan ja aluskasvillisuuden elinvoima piiloutuu maan alle juuriin. Pimenevät illat masentavat minua. Monena talvena kaamosmasennus on aivan lamaannuttanut minut. 

On varmaankin sytytettävä kirkasvalolamppu aamulla ja työskenneltävä sen valossa päivän aluksi heti huomisesta lähtien, jotten taas sairastuisi.

Syvän äänettömyyden sylissä

nukuin iltapäivän hämärässä melkein kaksi tuntia.
Unessa oli hyvä olo ja rentouduin.

Mutta herättyäni kaipaan taas

"Syvän äänettömyyden syliin,
maan tuoksuun, kiven viileyteen.
Mua kutsuu väkevä ääni
levon autuuteen."

(Kaarlo Sarkian runosta)

Mieleni lepatus ja levottomuus saa minut ärtyisäksi.
Heittäisin elämäni pois, jos jokin omantunnon ääni ei käskisi:
"Älä tapa."

Minä vain olen ja hengitän.
"Elän pikkuhissukseen", niinkuin eräs iäkäs ystäväni usein sanoi, kun kysyin hänen kuulumisiaan. En tullut kysyneeksi sitä, mitähän sillä tarkoitti. Mutta minulle tuo merkitsee miltei elämättömyyttä, innottomuudella ja pienellä pakolla olemista. Elämää pienellä liekillä ilman intohimoja, haluja ja päämäärää.

Katson verhonraosta ulos. Pimeässä vain graniitinmustien puiden ääriviivoja nuollen katuvalot heijastavat märkää maata.Maisema on lohduton, hyytynyt mustaan murheeseen. Kyynelpisarat kiiltävät puiden oksilla.

Pimeää, sumuista, vesisateista, märkää

Lumet ovat sulaneet melkein kokonaan pois. Katuvalot eivät valaise edes maahan asti. Etupiha on musta. Suljen verhon enkä aukaise sitä koko päivänä. En siedä katsoa loskaista maata, lehdettömiä puita vettä valuvina ja ankeina. Tämmöisinä päivinä en jaksa hurrata elämää, mutta tosiasiassa nautin kotimme lämmöstä +21°C ja siitä, että suihkusta tulee lämmintä vettä…

Sytytän kynttilän ja laitan sen lyhtyyn palamaan. Avokynttilöitä ei nyt voi pitää palamassa, koska kissanpennut voisivat uteliaisuuttaan polttaa viiksensä niissä. Yhden lyhdyn vien parvekkeen katosta roikkuvaan koukkuun riippumaan. Päiväkin on nyt jo hiukan valoisampi kuin tunti sitten. Mutta vieläkin on hämärää, vaikka kello on puoli yhdeksän aamulla.

En osannut digikuvata lyhtyä. Kuva jäi epätarkaksi. Mutta en ota osaa tällä kuvalla mihinkään digikuvauskilpailuun. Lyhty on punainen, muttei se hämärässä näy. Ehkä olisi pitänyt käyttää salamavaloa...

Sumussa

Sumussa

syksyn usvaisessa hämärässä

Syksyinen ikkuna

Eilen satoi vähän lunta, mutta tänään se on sulanut pois maasta. Ihailen syksyistä maisemaa olohuoneemme ikkunasta. Voisin tuijottaa tuota vaikka kuinka kauan. Lintuja ei enää juuri näy. Kesällä koivussa pesi pikkulintuja. En tullut ottaneeksi selvää, mitä lajia ne olivat. Kissamme seurasivat niiden lentoa tiiviisti.

Talvella koivuissa parveilee talitinttejä. Ne eivät ole tulleet vielä metsästä eikä enää ole naapuria, joka niitä syöttäisi lintulaudallaan. Valitettavasti parvekkeelle ei saa lintulautaa laittaa. Olisi niin kiva seurata lasin takaa lintuja. Mutta ne sotkevat eikä taloyhtiö siedä sellaista. Kissat saavat seurata satunnaisia harakoita ja variksia, joita joskus lentää maisemassa. Vuosia sitten oraviakin näki, muttei enää pitkään aikaan ...

Tänään tuli seurakuntamme uusi pastori yllättäen kylään. Oli kiva tutustua häneen. Hän toivotti tervetulleeksi käymään seurakunnassa. Mehän emme ole piiiiitkiiiin aikoihin siellä käyneet. Lukipa hän Raamattua ja rukoili puolestamme. Hetki oli siunaava.

Vähäsanaista syksyä

Syksyn ruska alkaa tulla esille. Olen toiveikas: ehkä tänä syksynä masennus ei iske kaikella voimallaan niin, että putoaisin aivan välinpitämättömyyden tai ahdistuksen syvyyteen.

Sinistä taustaa sinisille ajatuksille. Kesänkukat blogipohjana ei tunnu enää ajankohtaiselta. Mielialanikaan ei ole niin kepeä kuin edellinen taustani, vaan vähän utuisen sininen kuin melankolinen unilintu. Vaikka sininen on kylmä väri, tämä uusi tausta/blogipohja ei näytä kylmältä. Vaaleat linnut ja kukat tuovat siihen elämää ja värinää.

Moneskohan tausta tämä nyt minulla onkaan?!
Kiitos Elegia, että olet tehnyt taustoja moneen makuun!
On kiva vaihtaa välillä blogipohjaa.

Mielialaani nosti eilinen vierailuni nettiystäväni kotona. Maukkaan aterian ja viinin äärellä rupattelu oli omiaan nostattamaan tunnelmaa. Teki hyvää käydä siellä vierailulla. Onkin tullut oltua kotosalla aika tiiviisti. Pieni pyrähdys äidin asioilla perjantaina tais’ olla viikon ainoa kaupungilla käynti tällä viikolla.

Viihdyn kotona. Olen tyytyväinen, kun ei ole minnekään menoa eikä velvollisuuksia. En jaksaisikaan jatkuvaa valppaana oloa. Tarvitsen ennen kaikkea vapautta ja stressitöntä elämää. Joku voisi sanoa elämääni tylsäksi. Mutta minulle sopii elämä pikkuhissukseen. Tietenkin pienet positiiviset yllätykset ovat tervetulleita kuten esim. puolison suukko hänen ohi kulkiessani.

Nyt kun olen sopeutunut mieheni hiljaiseen vähäsanaisuuteen, en stressaa itseäni ja häntä enää keskusteluun houkuttelulla. Olen tullut itsekin aika hiljaiseksi. En tiedä, onko näin hyvä. Mutta nyt se ei ainakaan kiusaa minua niin kuin alkuvuodesta. Olenko vain alistunut kommunikaatiovajeeseen. Sillä kyllä minä keskusteluista ja ajatusten vaihdosta olen kiinnostunut. Mielelläni rupattelen ystävieni kanssa. Mutta mieheni kanssa rupattelu ei suju ja se on vain hyväksyttävä … Niin kauan kun vähäisestä sananvaihdosta ei tule suurempia ongelmia suhteeseemme, miksi stressaisinkaan itseäni tai miestäni keskustelemaan keskenämme. Luulemme ymmärtävämme toisiamme jo kävelytyylistä ja pienistäkin eleistä.

Minua ei enää haittaa hiljaiset hetket. Olen tottunut sanattomuuteen eikä minulla ole enää velvoitetta aloittaa keskusteluja. Olen heittänyt velvoitteen menemään. Miksi minun pitäisi, kun ei hänkään … Kunpa vain tietäisin, onko mieheni hiljaisuus pelkoa möläyttää jotain typerää tai väärää. Sillä sellaisessa pelossa ei ole terveellistä elää.

tämä syksy

Nettiyhteisö, jossa olen avustajana, on helmikuuhun 2009 mennessä muutettava muualle, pois MSN:n suojista. Olen tutustunut Multiply, Google, Boom, NING -nimillä oleviin palveluihin. NINGiin perustin koeyhteisön ja olen yrittänyt sisustaa yhteisöä mukavaksi paikaksi käydä ja käyttää. Mutta ilman suomenkielistä ohjekirjaa osittain suomennettu systeemi on vaikea hallita. Intoa olisi vaan taitoa ei - luoda kaunista katseltavaa.

Sateella on kovin pimeää ja harmaata. Minä pidän väreistä. Siksi ihailen suunnattomasti ruska-aikaa. Tämänsyksyinen ruska tuli ja meni ohi kuin huomaamatta. Mieleni ei oikein rekisteröinyt sitä. En käynyt valokuvaamassa maisemia. En ole nauttinut lehtikasoissa kävelemisestä. En muista, miten tämä syksy on mennyt, koska en ole kirjoittanut päiväkirjaakaan. Jääkö tästä syksystä musta aukko mieleeni? Toisaalta en tätä syksyä kaipaakaan. Mitäpä sitä muistelemaan. Olutta ja menyytä.