Hupsista ja ohoh kuinka aika kiitää

Helmikuu mennä huiteli ohi niin lujaa vauhtia, etten kerennyt kirjoittamaan tänne mitään. Ei minulla ole mitään ylimääräisiä projekteja meneillään niin että aika olisi kulunut niihin. En oikein muista, miten nää viime viikot ovat kuluneet. Minun muistihäiriöni on kehittynyt niihin mittoihin, että hakeuduin muistitesteihin terveyskeskukseen. Mutta ei siinä mitään kovin hälyttävää tullut esille.

Kuitenkin päivittäisissä toimissani olen usein niin hukassa, että minua on alkanut huolestuttaa aikalailla. Eikö tälle häiriölle ole mitään tehtävissä? Olisiko jokin lääkitys paikallaan? Uusi aika tk-lääkäriin on maaliskuussa. Pitänee kirjoittaa paperille koko huolikertymä, joka painaa mieltäni.

Tähän mennessä melkein kaikki lääkärissäkäynnit ovat olleet niin lyhyitä, etten ole päässyt kuin alkuun huolieni kertomisessa. Viimeksi aikaa oli varattu enemmän kuin tavallisesti, mutta minä aloin panikoimaan ja pakenin vastaanotolta ennen aikojaan. Harmittaa hirvittävästi, sillä papereihini on ilmeisesti tullut maininta vastaanotolta poistumisesta ennen kuin aikani on käytetty kokonaan. Kun tilasin uutta lääkäriaikaa, tk-virkailija kysyi aika tiukasti, miksen viime kerralla ottanut puheeksi kaikkea, mitä on mielessäni. Hämäännyin kysymyksestä niin, etten osannut vastata juuri mitään. Sopertelin jotakin avuttomana ja tuntui kuin armosta sain uuden lääkärinajan maaliskuulle.

Niinpä sitten on tässä aikaa kirjoittaa vaikka puoli romaania vaivoistani. Aikaa seuraavalle lääkärin-vastaanottoajalle on noin 1½ kuukautta.

Ajattelin lukea artikkelin VERENPAINEEN NOUSU VASTAANOTOLLA JOHTUU GEENEISTÄ
https://ilkkapohjalainen.fi/uutiset/kotimaa/verenpaineen-nousu-vastaanotolla-johtuu-geeneista-kertoo-suomalaistutkimus-valkotakki-ilmio-ei-olekaan-korvien-valissa-1.2988983

Hunningolla

Mietin, mistä aloittaa kertomaan tunteita, joita on miltei mahdoton kuvailla, koska sanat ovat hukassa, sormet liikkuvat näppäimistöllä, miten sattuu, kädet tärisevät ja mieleni värisee. Huokaan piiitkään ja toivon aivotärähdyksen jälkeisen oireitten menevät hunningolle. Hunninko on paikka, jonne miun mielestäin kaikki kelvoton joutaa.

(Suomen sanakirjan mukaan:

hunningolla (myös paikallissijamuoto hunningolle) rempallaan, retuperällä, hoitamatta, rappiolla. Hänen asiansa ovat hunningolla. Jätti liikkeensä hunningolle. Joutua hunningolle.)

Aloitusveikeyksiä, veikeen haikeita kirjoitusvihreitä ja hukattuja sanoja. 

Tekisi mieli valittaa vaivoistaan tuhannensivuisella kirjalla, mutta ketäpä se kiinnostaa. Maailma on valitusta täynnä ja olen huolissani, kuinka kauan tätä kaikkea kestää, kuinka kauan maailma pysyy pystyssä tätä menoa ja kuinka kauan saa odottaa parempia aikoja.

Minä selvisin hengissä kotitapaturmasta. Sadat tuhannet eivät selviä hengissä etsiessään parempaa tulevaisuutta mm. ylittämällä Välimerta ja joutuessaan merihätään. Monet, jotka ovat onnistuneet meren ylittämään ja rantautuneet Etelä-Eurooppaan, ovat varmaan pettyneet. Eurooppa ei ole paratiisi, josta he unelmoivat. Muutamille  suotaneen inhimilliset olot täällä, mutta toivoisin, että miljoonia voitaisiin auttaa heidän kotiseuduillaan.

Voin nyt tapaturman jälkeen kuvitella paremmin, miltä tuntuu kokea olevansa hädässä, avuton, sanat hukassa, peloissaan siitä, mitä tulevaisuus tuo. Koin sairaalassa sellaista avuttomuutta, jota en ole aiemmin kokenut. Yritin puhua, mutta aluksi ei ääntäkään lähtenyt kurkustani. Sitten kun sain ääneni takaisin, nolostuin puhuessani yksikseen ja vitsaillessani tilanteestani. Paikantaju heitti pahasti aika-ajoin, kun muistelin tilanteita, joissa olen ollut aiemmin yhtä avuton ja yksin. 

Neljän hengen huoneessa, jossa yksi huonetoveri keskusteli kanssani vain hetken, muut kaksi ei sanoneet sanaakaan minulle, minulle tuli pakokauhu. POIS TÄÄLTÄ on päästävä. Kävelin rauhattomana käytävällä sairaalan vaatteissa. En osannut pyytää apua hätääni. Istuin wc:ssä itkien yksinäisyyttäni, turvatonta oloani ja hortoilin mielessäni jossain teillä tietymättömillä. Oli tosi orpo olo. 

Kun hoitajat tulivat kyselemään vointiani, en osannut vastata muuta kuin jotain tavanomaista, mitä kohteliaisuudesta on tapana sanoa tuntemattomalle kysyjälle. Ympäripyöreitä myönteisiä lausahduksia... 

Yön valvottuani sairaalan vuoteella uneksien, pilkkien painajaisia ja muita kauhukuvia mieleni pohjalta ja rauhattomana hyvää asentoa etsien olin aamulla naatti, "pysähtyneen vaikutelman antanut" ja poikki, poikki ja poikki niinkuin kylpylän lakanat.

Uskaltauduttuani lounaalle saliin ja haastateltuani paria potilasta olo helpottui. Pian kuitenkin minulle sanottiin, että saan lähteä kotiin. Vaadin sosiaalityötekijän puheille ajatuksena, että hänelle uskaltaisin kertoa, miten heppoiselta oloni tuntui ja miten vaikealta kotiin palaaminen olikaan. Kerroin  hänelle raha-asioitani unohtaen asiat, jotka olisi järjestettävä kotona.

Kotona nyt vain jatkuu unessa pilkkimistä, pahoinvointia, näköhäiriöitä, valoilmiöitä, selkäkipuja, jalkasärkyjä ja monta vaivaa, jotka toivottavasti osaan kertoa lääkärille, kun sellaisen tapaan seuraavan kerran.

Lääkärin vastaanotolla

Kiitos Simpukka mielenkiinnostasi minun kuulumisiani kohtaan!

Tulin juuri lääkärinvastaanotolta. Minulla oli vihkossa kolmesivua asiaa ja kun vedin vihkon esille, lääkäri kertoi saaneensa psykiatrilta lähetteen moninaisista vaivoistani, joita hänelle kerroin. Tk-lääkäri sanoi, että ajanpuutteen vuoksi keskitytään KAHTEEN vaikeimpaan vaivaan. Mietin hetken, että mikäs nyt on vaikeinta ja sanoin, että MUISTIONGELMAT vaivaavat eniten. Unohtelen asioita koko ajan. Se vaikeuttaa olemista ja elämistä todella paljon. Hoitaja kuulemma tekee muistikokeen minulle. Ja se asia etenee sitten kokeen jälkeen.

Toiseksi akuutiksi vaivaksi kerroin polvivammasta, kunka se on kaatumisissa loukkaantunut. Lääkäri tutki pääsenkö varpailleen ja kantapäälle kävelemään. Hän tutki tutkimuspöydällä polvea eri asennoissa, kyseli onko kipeä. Ei ollut. Olin tunti sitten ottanut kipulääkettä, joten oloni oli turra ja rauhoittava lääke teki minusta uneliaan.

Kysyin lääkäriltä, olisiko tuki tarpeen polveen, koska se tietyissä asennoissa tulee erityisen kipeäksi. "Ei ei ei tukea. Jalan omat lihakset käyttöön ja vahvistumaan. HUOKASIN PIIITKÄÄN! ja olin jo sanomaisillani, että jalkojeni lihakset ovat kehoni vahvimmat lihakset. Nostan kyykystä ylös koko elopainoni 128 kg kevyesti. Ilokseni huomasin lääkärin vaakalla käydessäni, että 7 kg on painoni pudonnut.

Lääkäri alkoi puhua vatsaleikkauksesta. En halua sellaista leikkausta, jossa vatsalaukku kuristetaan kämmenen kokoiseksi. Olen kuullut ikäviä asioita ihmisiltä, joille se on tehty. EI KIITOS !  Kärsin nälkää mieluummin ihan ilman vatsalaukun kuristamista. Mutta vatsamakkaroita vois kyllä imeä pois - - - -
 Kerroin lääkärille muista vaivoista enkä ottanut kantaa vatsaleikkauksesta.

Neurologiset vaivat ja ongelmat jäivät käsittelemättä,  vaikka sanoin, että minulla on heittohuimausta ja olen kaatunut kolmekertaa. Puolessa tunnissa ei paljoa ehdi. Harmillista!

Huomenna otetaan paastopissanäyte ja sydänfilmi. Saas nähdä, mitä ne kertovat kehoni tilasta.

Se noista somaattisista vaivoista. Psyykkiset vaivat ovat luku erikseen. En nyt jaksa selostaa henkistä oloani kovin tarkkaan. Oloni ei ole kaksinen. Olen alakuloinen ja hetken päästä taas riehakas, vitsikäskin. Facebookissa katselen kauniita kuvia ja lueskelen tuttavien viestejä, joihin kommentoin, jos siltä tuntuu.

Tervetuloa Facebook-kaverikseni! 

Antakee armoo

Ollapa lintu taivaalla 
katsoa maisemaa 
laajasti aukeavaa 
järviä metsiä vuoria 
ihmisten asuntoja taloja
Haluaisin lentää
kauas entää  

taivasikävä kaukokaipuu 
 mieleni vaipuu 
maan uumeniin 
silmäni kostuu kyyneliin

itku tulee kun mietin, miten pelkäsin lääkärille menoa. Kaksi lääkäriä tutki enkä osannut kertoa mikä vaivaa: lommo päässä, vas. olkavarren lihaskivut, lähimuisti pettää, sanat hukassa, keskittymisvaikeuksia, kosketusarka lanneselkä, tuntopuutoksia jaloissa ajoittain.

Kaupungilla pankkiautomaatilta käännyttyäni huomasin olevani polvillaan otsa asfaltilla. Minä siis kaaduin toukokuisena äitienpäivänä, olin tokkurassa pari kolme viikkoa ja kaatumisesta lähtien olen potenut selkävaivaa; sietämätöntä kipuilua. Istumaan käydessä ja kumartuessa kierrot aiheuttivat "raipan iskuja" lanneselkään. Kaatuessa satutin polvet ja pääni sekä myös oikea kämmen oli pari kolme viikkoa kipeä. Vanha vaiva vasemmassa olkapäässä paheni. Lihakset kipeänä olkavarressa. Olo oli sekava monta viikkoa, muisti pätkii edelleen; en löydä tavaroitani, rintaan koskee ajoittain, vatsa valittaa ruokailun jälkeen.

Kävin tk-lääkärille valittamassa selkävaivaa. Hän kyseli vaivojani turhautuneen näköisenä, myöhemmin huolestuneena. Hän tutki aikansa toisen lääkärin kanssa minua ja määräsi kipulääkkeitä. Soitin tuttavalääkärille. Hän kyseli aivan eri kysymykset. Vastailin, mitä osasin. Tk-lääkärille jäi puhumatta sekavuudesta, unohtelusta, lommosta päässä ja ikävistä itsetuhoaikeista. Turhauduin vaivoihini ja tuskastuin kipuihin niin, että teki mieli murhata itseni. Hirvittää, mitä tuli mieleeni. Olin toivoton, epätoivoinen ja hukassa. Oli vaikeaa keskittyä mihinkään ja hermostuin, kun en tiennyt, mitä tehdä. Olin käynyt tk-lääkärissä ja sairaalan ensiavussa selkäkipuni takia.

Kutsuin kotiin ambulanssin itselleni 22.5.2014.

Ambulanssimies kirjoitti selvityksen tilastani tavattaessa: "MAKAA SÄNGYSSÄ VALITTAA SELKÄSÄRKYÄ, PÄÄKIPUA JA PELKOTILOJA KUN OLI ASUNNON AVAIMET HUKANNUT! LIIKKUMAAN ONNISTUU HYVIN." Ja hoito-ohjeeksi hän kirjoitti: "EI TARVETTA LÄHTEÄ PÄIVYSTYKSEEN, KOSKA SOMAATTINEN KUNTO NORM. JA MIES ASUU POTILAAN KANSSA. SOITETTU ASUSTA LÄÄKÄRILLE JA KIRJATTU ONGELMISTA."

Olin entistä turhautuneempi ja tunsin itseni mitä pahimmaksi valittajaksi ambulanssin lähdettyä meiltä kotoa. Avaimeni katosivat kaatumisrytäkän yhteydessä, mutta löytyivät käsilaukustani oltuaan kateissa toista viikkoa. Tein katoamisilmoituksen löytötavaratoimistoon. Mutta kun avaimet taas olivat laukussani, epäilin muistiani ja huomiokykyäni. Ehkä en vain huomannut niitä laukussani. Sanat olivat hukassa, kärsin paniikkikohtauksista, ensiapumiehelle myönsin, että minulla on itsemurha-ajatuksia.

Kaatuneiden muistopäivää suunnittelin viimeisekseni. Toivoin, että elämäni päättyisi. Mutta pelkäsin puhua ajatuksistani kenellekään tarkemmin. Kun Kaatuneiden muistopäivä oli lopuillaan ja katselin fileointiveitseä muovipaketissa, iski mieleeni pahimmanmoinen paniikki. Katselin HAAVOITETTU-nimistä elokuvaa ja vapisin pelosta. Harmaasta kissastamme ajattelin ensin puhkaista ilmat pellolle. Mutta en saanut sitä kiinni. Se karkasi käsistäni ja raapaisi viisi syvää haavaa oikeaan käteeni.

Kuuntelin musiikkia. Levyä Yölintu kuuntelin toistamiseen, söin voileipää ja join maitoa. Muutama päivä kului hämärän peitossa. Lauantaina 24.5.2014 kirjasin päiväkirjaani: "Olen rauhoittunut nojatuoliin tuulettimen eteen istumaan. On lämmintä, suorastaan helle. Tätä olen odottanut koko talven. Olo on vihdoin tyyntynyt ja apeus poissa."

En uskaltanut lähteä ulos pariin viikkoon. Pelkäsin, että taas kaadun pahasti enkä pääse kotiin. Päänsärky väheni hiljalleen, polvien mustelmat häipyivät, oikea kämmen parani, mutta muisti pätkii edelleen ja selkäsäryt vaivaavat ajoittain kovasti.

Ikävää olla vanha, unohteleva hupakko. Haen sanoja ja käsitteitä. Kirjoitusvihreitä pukkaa tekstiin. Pelottaa, että romahdan täysin. Katastrofin ainekset ovat koossa:

- ajatukset laukkaavat tuhatta ja sataa
- vaikea kirjoittaa
- unohtelen asioita: muistan yhden asian ja unohdan kolme muuta, jotka pyörivät mielessäni
- kipuilen edelleen selkävaivaani

Epätoivoisena rukoilin mielessäni aamulla armoa Jumalalta.

Facebookista bongasin tänään päivällä (maanantaina 16.6.2014) lauluja:

- Vapaampi kuin taivaan lintu

- Puhun Jumalalleni

- Siunauksia

Kuuntelin lauluja ja tulin vakuuttuneeksi, että olen armollisen Jumalan suojissa ja hoidossa. Ei ole tarvetta huolehtia huomisesta. Kyllä minä tästä paranen aikanaan. Mieleni on rauhoittunut ja selkeä taas pitkästä aikaa.

Selkäkipuisena

Olisipa  minulla siivet niin lentelisin kauas pois. Tosin koti on niin rakas että tuskin raskin jättää sitä hetkeksikään edes ulkoillakseni kauniissa kesäsäässä auringonpaisteisena päivänä. Selkä vaivaa enemmän kuin koskaan. Itseasiassa en uskalla lähteä enää minnekään. Olen yrittänyt selittää vaivaa kolmelle lääkärille. Yhdelle ensiavussa, toiselle terveyskeskuksessa ja yksityislääkärille. Mistään ei ole apua. Lääkärikammoni vain pahenee. Lommo päässäni pakottaa. Kylmäkääre vähän helpottaa. Verenpaineeni nousee tuhanteen ja sataan, kun ajattelen, ettei minulla ole mitään paikkaa, minne mennä. Itku pääsee, kauhu vie paniikkiin ja olen epätoivoinen.

Heräsin sentään muutaman tunnin yöunien jälkeen enkä uskaltanut käydä enää nukkumaan. Pyörin patjalla lattialla etsien asentoa, jossa voisi kivuttomasti olla ja kuunnella musiikkia ja kirjan Veljeni, Leijonamieli luentaa. Kahden pehmeän patjan päällä oli sentään juuri ja juuri siedettävää olla. Makuuhuoneen patja on kovempi eikä mieleeni tullut laittaa pehmustetta sen päälle.

Perjantaina 23.5.2014

Kipu on miltei poissa. Monta yötä nukuttu kipuisena ja mielessä on pyörinyt tuhat ja 100 asiaa, joista olisi otettava selvää. Hörppään kahvia ja syyttelen itseäni tavaroiden hukkaamisesta. Hörppään kahvia. Olisiko lopetettava tuon piristeen juonti?

On vaikeaa lähteä kaupungille yksin. Mutta jospa puen päälleni, ryhdistäydyn, nostan rintani pystyyn, vedän vatsani sisään, kampaan tukan taakse ja menoksi.

Lääkärissä

Kävin viime perjantaina (18.3.) terveyskeskuksessa. Lääkärini tutki selkäni, jalkojeni refleksejä ja kuunteli kertomustani vaivoistani sekä kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen. Hän lupasi konsultoida psykiatria ja soittaa minulle, mihin tulokseen ovat tulleet hoitoni suhteen. Mahdollisesti masennuslääkitystäni muutetaan. Lisätä sitä ei voi, sillä syön jo maksimimäärän niitä lääkkeitä. Enempää ei voi määrätä. Itseasiassa syön kahdenlaista masennuslääkettä. Kumma, ettei depressioni häviä niillä...

Terveyskeskuslääkäri antoi nivelrikkolääkityksen ja vahvaa Buranaa (800 mg) selkäkipuihin.

Apua laihdutukseen en saanut tältä lääkäriltä. Ehkä sitä on etsittävä kuntosaliohjaajalta. Kuntosalilla  on Xravaganza-kurssi laihduttajille. Josko menisin sinne sitten. He käyttävät liikunnan lisäksi ravintojauheita yms. en tarkkaan tiedä, mutta ajattelin ottaa selvää. Mutta jos se tulee kovin kalliiksi, en voi sitä ajatellakaan.

Painonvartijoissa ollessani vain lihoin. Heidän ohjeensa eivät minua hoikistaneet.

Voisihan sitä mennä mielenterveysyhdistyksen toimintaan mukaan. Mielenterveystuki ry järjestää liikuntaryhmiä, kuntosali- ja uintitunteja, Oma-apuryhmän sekä musiikki- ja askartelukerhon. Pari tanssikaraokeiltaakin on ollut tänä talvena. Eipä ole koko talvena tullut lähdetyksi mihinkään ryhmään.
Tarvitsisin oikeastaan jonkinlaisen tukihenkilön, joka muistuttaisi uimahallivuoroista ja tulisi hakemaan minut kotoa ja veisi vesijuoksemaan. Omaa aloitekykyä lähtemiseen ei ole. Harmi kun lähimmät ystäväni eivät voi uimahallille lähteä. Minun selälleni ja laihdutukseeni tekisi hyvää vesijuosta vähintään kerran viikossa.

Pakkaspäiviä

On aurinkoista ja -18°C pakkasta. Ikkunasta vetää ja varpaitani paleltaa. Etsin huopatossujani ja ne löydettyäni pettymys oli suuri, kun ne eivät sovi enää jalkaan, ei ainakaan villasukan kanssa. Pidän tossut jalkojeni alla lappeellaan. Suojaavat sentään lattian kylmyydeltä.

Ei tee mieli ulos kylmettymään, vaikkakin sisälämpötila +20°C varmaan tuntuisi taivaalliselta pakkasessa käynnin jälkeen. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään. Tosin kunto laskee, kun ei pitkään aikaan käy kävelemässä. Ei ole tullut voimisteltuakaan. Harmittaa, kun lääkäriajan sain vasta maaliskuun 16. päivälle. Olisi saatava laihdutus alkuun lääkärin valvonnassa. Ja paljon muutakin asiaa olisi hänelle, mutta mikään ei ole kiireellistä heti hoidettavaa vaivaa, etteikö voisi jättää jonon hännille viikkojen päähän. Oma terveyskeskuslääkärini on kai lomalla lasten hiihtolomaviikon ajan ja siis sen jälkeen ottaa vastaan.Talvi tuntuu kamalan pitkältä, koska niin aikaisin syksyllä tuli lumet ja pakkasia on ollut viikkotolkulla. En enää pidä talvesta. Hengitykseni salpautuu pakkasessa ja saa pukea monta kerrosta vaatetta ennenkuin pääsee lähtemään ulos. Pukeminen tuntuu nykyisin kovin työläältä. . .

Odotan kesää, mutta ei sen tarviis olla niin kuuma kuin viime kesä. Jos on yli +26°C lämmintä, oloni on jo tukala eikä ulos liikkumaan lähteminen oikein innosta. Mulle riittäis 22-25 astetta. Saahan sitä toivoa, mutta ihannesäitä ei ole kuin muutama kesässä. Tekisi mieli muuttaa muualle pois Suomesta, mutta toisaalta isänmaarakkaus pitää paikoillaan. Muuttaminen ei ole kivaa. Olen muuttanut niin monta kertaa elämässäni, etten mielelläni muuta enää minnekään.

Hammasimplantti

Hammasimplantin juuri on istutettu leukaani. Toimenpide meni kivuttomasti, leuka puudutettuna ja mega-annos kipulääkettä syöneenä.

Nyt annetaan implantin luutua paikalleen, kunnes asetetaan hammaskruunu paikalleen. Olen syönyt mega-annoksen Buranaa, Paratabsia ja antibioottia sekä purskutellut hampaita klooriheksidiinisuuvedellä.

Ajattelin, että tämä toipumisaika tulee olemaan kivuliaampi, koska niin paljon kipulääkkeitä kehotettiin ostamaan valmiiksi jo leikkausta ennen. Mutta toistaiseksi on mennyt kivuitta. Leikkauskohta (ien) on kyllä turvoksissa, mutta se kuuluu asiaan.

Pelkäsin suotta tätä leikkausta ja toipumisaikaa.

Lamassa

Olen ollut jotenkin lamassa kissani kuoleman jälkeen. Kirjoitustarve on ollut tyrehdyksissä ja ajatukset jumissa. Äitini luona olen käynyt ja toimittanut asioita hänen kanssaan ja puolestaan. Se on ollut mekaanista toimintaa. Kerroin hänelle kissan kuolemasta, mutta tein senkin ulkokohtaisesti ja tunteetta. Äitini tuskin sai käsitystä, miten paljon kissan menetys minun elämääni vaikuttaa. Ei sitä taida sellainen ymmärtää, joka ei ole asunut kissan kanssa toistakymmentä vuotta ja saanut sellaista kiintymystä ja hellyyttä osakseen kuin minä sain Hurmurilta.

Kissat ovat merkinneet minulle paljon henkisesti. Kun en ole osannut puhua julki kenellekään elämäntuskaani, kissoista olen saanut lohtua ja ryhtiä elämääni. Niistä huolehtiminen ja silittely on rauhoittanut mieltäni, poistanut elämässä tullutta stressiä ja paineita. Niiden rentoa olemusta ihaillessani olen itsekin rentoutunut ja päässyt paremmin mielen tasapainoon ja rakkauden tilaan.


Ihmisten kanssa on aina jännitteitä, jotka häiritsevät samanlaiseen yhteyteen ja rentouteen pääsyä. Yhden terapeutin kanssa pääsin lähes samaan henkiseen yhteyteen. Harmi vaan, että se suhde oli lyhytaikainen enkä päässyt kovin pitkälle terapiassa hänen kanssaan. Kyllä keskustelut muidenkin terapeuttien kanssa ovat minua auttaneet eteenpäin elämässä, mutta paljon enemmän olisin halunnut selvittää omaa ongelmatiikkaani kuin olen terapiassa pystynyt - - -

Jos olisi saanut pitää saman terapeutin vuodesta toiseen, olisi varmaan ollut helpompaa edetä sisimpäni selvittelyssä. Mutta katkot ja terapeutin/lääkärin vaihdokset jne. ovat pätkineet terapiatyöskentelyäni niin että se on vieläkin kesken. En koe päässeeni selvyyteen itsestäni ja sairaudestani. Yhä uudelleen ajatukseni kiertyy itsemurha-aikeisiin, kun elämäni vaikeudet näyttävät ylitsepääsemättömiltä.

Taas yksi lääkäri- ja sairaanhoitajasuhde on päättymässä ja terveyskeskuslääkäri jatkaa siitä, mihin on jääty. Hän tosin tuskin ehtii tapaukseeni paremmin tutustua ja aina aikaa varatessani terveyskeskukseen koen, että turhaan vien aikaa kiireisemmiltä eli akuutimmilta tapauksilta. En ole päässyt itse asiaan tk-lääkärin kanssa. Siis mieltäni vaivaaviin mustiin möykkyihin, jotka useimmiten kokonaan unohdan hänen luonaan. Jotenkin koen, ettei tk-lääkärille kuulu kertoa muuta kuin fyysisiä vaivoja, kipuja ja kremppoja. Jos alan kertoa, että ahdistaa, hän alkaa kuunnella sydäntä kun odottaisin, että hän kysyisi, miten ahdistaa, mistä se tunne tulee.