Metsäpolku

Kaunis, aurinkoinen lauantaipäivä. Häikäistyin valosta ja ihmettelin koivujen lehtien suuruutta. Ihan muutamassa päivässä, viikossa, jonka olen elänyt surun syvimmässä tuskassa, kesä tuli.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.
Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas
ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

...

Aurinko laskee jo pitenee varjot.
Aika on eron ja jäähyväisten.
Poissa on veljeni kallehin.



Kuljimme metsäpolkuja lapsena veljeni kanssa ja leikimme siirtolohkareen alla olevassa onkalossa. Tänään kävellessäni kuvan polkua pitkin ihailin ketunleipiä ja metsäorvokkeja.


Metsäpolkua kävellessäni tänään muistui mieleeni mökki, jonka rakensin lepikkoon ja toinen mökki, jonka veljeni rakensi laudoista toiseen lepikkoon. Muistan hirven, jota hätyyttelimme pois eräältä metsäpolulta, jota pitkin kävelimme kotitilan rajalle.

Metsäpoluilta olen löytänyt ennenkin rauhan mieleeni. Niin tänäänkin Luoja siunasi ja seurakuntalaisten esirukoukset varmaan saivat Jumalan käden liikkeelle luomaan valoa ja lämpöä mieleeni.

Surun tuskaiset hetket perjantai-aamuyöllä olivat sekoittaa pääni. Toivoin, että sydän pysähtyisi eikä muljahtelisi ikävästi. Voin pahoin. Join vettä ja maitoa. Päivällä sain uudelleen kertoa suru-uutiseni kahdelle ymmärtäväiselle ihmiselle, jotka antoivat vihjeitä olemiseni helpotukseksi.

Tänään olen ajatellut ja tehnyt valmisteluja hautajaisia varten. Huolestuttaa, miten hautajaiset sujuvat. Saanko toivomani laulut ja laulajat kirkkoon. Tuleeko äidin toiveet toteutuneeksi. Miten jaksan katsoa arkun laskua hautaan ja muistotilaisuuden.
Onko veljeni tytär huolehtinut hautapaikasta, keskustellut kirkkoherran kanssa hautajaiskirkon ohjelmasta. Minun on kysyttävä kirkkoherralta, miten hautajaiset menevät. On keskusteltava kanttorin kanssa laulettavista lauluista.