Ihana puutarha

Mieleni tyhjä kuin muistivihkoni/päiväkirjani sivu edessäni. Katselen edellisiä täyteen kirjoitettuja sivuja; mieleni väänteitä ja elämäntuskaa; kipuja, valituksia ja paremman päivän odotusta. Saanko koskaan nähdä uneni kauniin maailman ja ihanan puutarhan?

Tämä maalaus on vain heijastusta uneni puutarhasta. Epätoivoinen, toivoton mieliala masentaa mieltäni, koska en jaksa uskoa, että koskaan tulen näkemään uneni puutarhaa.

Hoitajan kanssa jutellessani, heräsi halu vielä yrittää täällä toimia niin että masennus kaikkoaa . Halu ottaa askel eteenpäin heräsi kirkossa, kun kaksi ystävää halasi minua onnellisena nähdessään minut. Kolmas ystävä kätteli ja toivotti tervetulleeksi seurakuntaan. Ovimieskin toivotti tervetuloa ja siunausta.

Kuuntelin puhetta Daavidin ja Joonatanin ystävyydestä. Tämä Raamatun kertomus on minua aina viehättävyt. kunhan olen saanut kirjoitus/tekstikopion puheesta, saatte tekin jotakin sellaista, joka auttaa kestämään elämän myrskyt. Jumala antoi minulle uskon kuunnellessani puhetta; uskon siihen, että Jumala voi ja haluaa minulle kaikkea hyvää. Saan vielä nähdä uneni kauniin maailman ja ihanan puutarhan,

Hunningolla

Mietin, mistä aloittaa kertomaan tunteita, joita on miltei mahdoton kuvailla, koska sanat ovat hukassa, sormet liikkuvat näppäimistöllä, miten sattuu, kädet tärisevät ja mieleni värisee. Huokaan piiitkään ja toivon aivotärähdyksen jälkeisen oireitten menevät hunningolle. Hunninko on paikka, jonne miun mielestäin kaikki kelvoton joutaa.

(Suomen sanakirjan mukaan:

hunningolla (myös paikallissijamuoto hunningolle) rempallaan, retuperällä, hoitamatta, rappiolla. Hänen asiansa ovat hunningolla. Jätti liikkeensä hunningolle. Joutua hunningolle.)

Aloitusveikeyksiä, veikeen haikeita kirjoitusvihreitä ja hukattuja sanoja. 

Tekisi mieli valittaa vaivoistaan tuhannensivuisella kirjalla, mutta ketäpä se kiinnostaa. Maailma on valitusta täynnä ja olen huolissani, kuinka kauan tätä kaikkea kestää, kuinka kauan maailma pysyy pystyssä tätä menoa ja kuinka kauan saa odottaa parempia aikoja.

Minä selvisin hengissä kotitapaturmasta. Sadat tuhannet eivät selviä hengissä etsiessään parempaa tulevaisuutta mm. ylittämällä Välimerta ja joutuessaan merihätään. Monet, jotka ovat onnistuneet meren ylittämään ja rantautuneet Etelä-Eurooppaan, ovat varmaan pettyneet. Eurooppa ei ole paratiisi, josta he unelmoivat. Muutamille  suotaneen inhimilliset olot täällä, mutta toivoisin, että miljoonia voitaisiin auttaa heidän kotiseuduillaan.

Voin nyt tapaturman jälkeen kuvitella paremmin, miltä tuntuu kokea olevansa hädässä, avuton, sanat hukassa, peloissaan siitä, mitä tulevaisuus tuo. Koin sairaalassa sellaista avuttomuutta, jota en ole aiemmin kokenut. Yritin puhua, mutta aluksi ei ääntäkään lähtenyt kurkustani. Sitten kun sain ääneni takaisin, nolostuin puhuessani yksikseen ja vitsaillessani tilanteestani. Paikantaju heitti pahasti aika-ajoin, kun muistelin tilanteita, joissa olen ollut aiemmin yhtä avuton ja yksin. 

Neljän hengen huoneessa, jossa yksi huonetoveri keskusteli kanssani vain hetken, muut kaksi ei sanoneet sanaakaan minulle, minulle tuli pakokauhu. POIS TÄÄLTÄ on päästävä. Kävelin rauhattomana käytävällä sairaalan vaatteissa. En osannut pyytää apua hätääni. Istuin wc:ssä itkien yksinäisyyttäni, turvatonta oloani ja hortoilin mielessäni jossain teillä tietymättömillä. Oli tosi orpo olo. 

Kun hoitajat tulivat kyselemään vointiani, en osannut vastata muuta kuin jotain tavanomaista, mitä kohteliaisuudesta on tapana sanoa tuntemattomalle kysyjälle. Ympäripyöreitä myönteisiä lausahduksia... 

Yön valvottuani sairaalan vuoteella uneksien, pilkkien painajaisia ja muita kauhukuvia mieleni pohjalta ja rauhattomana hyvää asentoa etsien olin aamulla naatti, "pysähtyneen vaikutelman antanut" ja poikki, poikki ja poikki niinkuin kylpylän lakanat.

Uskaltauduttuani lounaalle saliin ja haastateltuani paria potilasta olo helpottui. Pian kuitenkin minulle sanottiin, että saan lähteä kotiin. Vaadin sosiaalityötekijän puheille ajatuksena, että hänelle uskaltaisin kertoa, miten heppoiselta oloni tuntui ja miten vaikealta kotiin palaaminen olikaan. Kerroin  hänelle raha-asioitani unohtaen asiat, jotka olisi järjestettävä kotona.

Kotona nyt vain jatkuu unessa pilkkimistä, pahoinvointia, näköhäiriöitä, valoilmiöitä, selkäkipuja, jalkasärkyjä ja monta vaivaa, jotka toivottavasti osaan kertoa lääkärille, kun sellaisen tapaan seuraavan kerran.

Ärrinpurrin murinaa

Kotini on mullinmallin ja ainakin heikun keikun. Se stressaa minua suunnattomasti ja miehenikin katsoo pitkin silmäripsin, että tämmönen järjestys. Annoin hänelle hommaksi imuroida kamarin, keittiön ja olohuoneen. Mutta joo, on se imuroitu paitsi listat on yhä pölyiset ja siellä täällä on edelleen pölypalloja. Pane mies hommiin ja tee työ itse sittemmin uudelleen. Ärrinpurrin.

Ei tää nyt mitään, jos olisi viikkosiivouksesta kysymys ja asunto jotensakin järjestyksessä. Mutta kun koti on kuin muinaistavaroiden kaatopaikka; vanha putki-tv keittiön nurkassa, sen päällä erinäisiä käytöstä poistettuja keittiökoneita, olohuoneessa hirvittävän painava nojatuolirutjake, eteisessä vanha putkinäyttö ja iso romuluspöytätietokone kaiken keskellä ja jaloissa - siis nää romut odottavat poisviejää kaatopaikalle ja SER-tavaran poistopisteeseen.

Kaiken kukkuraksi siellä täällä on äidiltä jääneitä vaatteita, joita kokosin yhteen pahvilaatikkoon. Kenkiä on muovipussillinen kamarissa, villasukkia ja .myssyjä olen saanut piilotettua kaappeihin, jotka ylipursuavat vaatteita,

Ehkä joku ymmärtää, että tällainen sekasotku kotona stressaa. Minua se ainakin riepoo todella paljon. En ole saanut nukutuksi kunnolla, kun tekemättömät työt painaa mieltä.

Epätoivoisena ja yliväsyneenä istuin toissailtana netissä. Se on tavallisesti mukava ajanviete, josta pidän. Rupatella niitä näitä omassa ryhmässä tuttujen kesken. Vaan nytpä kävi niin etten päässytkään ryhmän sivuille. ÄRRINPURRIN (=murinaa) tääkin vielä. En pääse rentoutumaan tuttujen juttuja lukemaan. Vielä oli muitakin syitä ärtymykseeni, joita kerroin sitten lääkärillekin, kun hänet tapasin sairaalassa.

Mutta toissailtana olin siis epätoivoisen yliväsynyt ärtymyksestä enkä saanut unta. Mitään en halunnut enempää kuin uinua, nukkua pois stressi. Menin keittiöön otin unta antavaa lääkettä, pari nukahtamispilleriä. Kävin sängyllä etsimässä hyvää asentoa ja toivotin Nukku-Matin tervetulleeksi.

UNI EI TULLUT, en nukahtanut. Ärtymyksestä murrinpurrin latasin suuhuni rauhoittavia lääkkeitä, melatoniinia ja masennuslääkkeitä. MUTTA UNI EI TULLUT SITTENKÄÄN. Olin jo ottamassa uuden satsin lääkkeitä, kun Jokin Järjen Ääni kehotti minua etsimään neuvontanumeron ja kertomaan huoleni. Kysyin onko se määrä lääkkeitä hengenvaarallista. En halua kuolla vaan NUKKUA. Neuvoja kehoitti soittamaan hätänumeroon 112, No minäpä soitin. Ambulanssimiehet juottivat pullon Carbomix-juomaa ja taluttivat minut autoon.

Sairaalassa kyselijöitä riitti. Vastasin, mitä osasin unenpöpperössä. Sitten nukuin monta tuntia. Aamulla vielä psykiatri haastatteli. Sain papereita käteeni ja hoitaja sanoi. että voin lähteä kotiin taksilla. Toinen hoitaja tuumi, että voin mennä linja-autolla.

Olo oli hutera ja pää kuin haminankaupunki. Olin suunnista sekaisin. Etsin katseellani taksiasemaa ja bussipysäkkiä. Olin kompastua jalkakäytävän reunaan ja muutenkin hoipuin kuin humalainen. Istuuduin ensimmäiseen taksiin, jonka tavoitin ja onneksi muistin (vaivoin, hetken mietittyäni) kotiosoitteeni. Huokaisin helpotuksesta, kun mieheni tuli aukaisemaan kotiovemme, sain häneltä suukon ja pääsin silittelemään kissojamme.

APUA!

Henkensä hädässä nainen meni ensiapupoliklinikalle, istuutui odottamaan vuoroaan lääkäriin, pyöritteli mielessään asioita, joita halusi kertoa tälle eikä saanut sijojaan. Missään tuolissa ei ollut hyvä istua, paareille makaaminen tuntui liioittelulta. Hän käpertyi pehmustetulle tuolille, kirjoitti pari lausetta muistikirjaansa ja kärsivällisesti odotti ja ODOTTI.

Kun hänet viimein kutsuttiin lääkärin puheille, hän sopersi hiljaa: "selkää särkee". Sinipukuinen mies kyseli kysymyksiä ja näytti turhautuneelta. "Sekö se oli varsinainen syy, miksi tulit ensiapuun," hän kysyi. ""Niii-in". Naiselta jäi kertomatta kaatuminen pankkiautomaatin luona, pään vamma, joka auheutti kummallisia oloja. Ystävälääkäri diagnosoi lieväksi aivotärähdykseksi ja arveli että pää olisi kuvattava ja samoin selkä.

"Voitte mennä kotiin ja menkää terveyskeskukseen arvioitavaksi" tuli loppulausunto ensiapuplk:n lääkäriltä. Itkien hän läksi matkeltamaan taksilla kotiin. Viha nousi ja yltyi mielessä eikä hänen todellakaan tehnyt mieli enää mennä terveyskeskukseen, jossa oli jo käynyt valittamassa selkäkipuaan aikaisemmin viikolla. Siellä palpoitiin selkäranka ja etsittiin arkoja kohtia. Peräpää tutkittiin ja todettiin, että tunto on tallella. Hän ei terveyskeskuksessakaan muistanut kertoa kaatumisesta ja pään vammasta.

Sekavana ja shokin partaalla nainen kiemurteli kotona etsien hyvää asentoa ja yrittäen toimia normaalisti kotitöissä. Hän touhusi kuin maaninen potilas yhtä ja toista. Hän maalasi pari taulua, leikitteli kissojansa, siivosi, tiskasi, järjesteli tavaroitaan. Selkäkipu vain paheni ja raipaniskuja tuntui selässä. Kipulääkkeet eivät auttaneet juuri ollenkaan. Tk-lääkärin määräämä Burana 600 jäi ostamatta - ONNEKSI. Se olisi mahdollisessti aiheuttanut verenvuotoa päässä. Ystävälääkäri kielsi sen syömisen kertakaikkiaan. Myöhemmin nainen osti Buranaa ja söi muutaman tabletin. Olo vain paheni.

Nainen oli neuvoton, hädissään ja peloissaan terveydentilastaan ja myös siitä, että kodin avaimet olivat kadoksissa. Hän soitti 112. Ensihoitaja tarkkaili naista, kyseli, mikä vaivaa. Nainen valitti jälleen kerran selkävaivaa ja muisti kertoa päänsärystä ja kaatumisestaan.

Ensihoitaja kirjasi tilan tavattaessa: "MAKAA SÄNGYSSÄ VALITTAA SELKKÄSÄRKYÄ, PÄÄKIPUA JA PELKOTILOJA KUN OLI ASUNNON AVAIMET HUKANNUT! LIIKKUMAAN ONNISTUU HYVIN."

Kun ensihoitaja oli vakuutellut, ettei ole mitään hätää, koska mies on kotona, nainen tunsi itsensä turhista turhimmaksi valittajaksi, istuutui keittiön pöydän ääreen nojaten päätään käsillään. Ensihoitajien lähdettyä nainen käpertyi sikiöasentoon peiton alle ja itki.

Viesti sairaalasta

Taas tuli Huominen, uusi päivä puolessa ja koti siivottu. Kyllä kelpaa ja annan itselleni luvan istua läppärini äärelle ajattelemaan aatoksiani. Mitään mullistavaa ei ole mielessäni. On pieni, mukava tyytyväisyyden hyrinä. Puhdas koti ja omaa aikaa.

Ja sitten tuli viesti ystävältä, että hän on joutunut sairaalaan. Voi ikävä, että hänen sairautensa on pahentunut. Hän kutsuu käymään osastolla. En tiedä, milloin jaksan kohdata hänet. Sairastuminen synkentää mieltäni. Juuri kun olin hetken tyytyväinen olooni. . . Sairaalat saavat minut ristiriitaisiin ajatuksiin. Kun itse olin viimeksi sairaalassa, vatsani huuhdeltiin ja ylimääräinen lääkkeiden määrä, jonka piti tappaa minut, otettiin pois sisältäni. Olin raivoissani ja neuvoton. Tokkurassa ja avuton. Sairaalat tuovat mieleeni nämä itsemurha-ajatukset. Yritän selittää itselleni, että nyt ei ole kysymys minusta vaan ystävästäni, joka haluaa seuraa, haluaa tavata minut. On kysymys hänen voinnistaan. Pois murha-ajatukset! POIS! Kuitenkin mieleni tekisi ottaa muutama rauhoittava pilleri. En anna itselleni lupaa ottaa ainuttakaan - tai jospa yhden sittenkin?!?! Neuvottelen itseni kanssa, enkö osaa rauhoittaa mieltäni ilman lääkettä? Olisi aika oppia tulemaan toimeen ahdistavien ajatusten ja ikävien kokemusten kanssa.

Minä lennän

Piirsin itseni lentämässä Nukku-Matin kanssa kirkon yli. Joskus nuorempana näin toistamiseen unen, jossa pakenin jotakin uhkaavaa ja Nukku-Matti tuli vetämään minut yläilmoihin. Lensimme kaupungin yllä. Aina kun olin iloinen saadessani lentää, heräsin unesta ja olin vähän pettynyt, että se oli vain uni.

Terapeutti sanoi, että tämä on tyypillinen pakouni. Ja harmi kyllä, en enää muista, miten hän selitti sitä kuvaterapiaryhmässämme tänään. No sitten, kun käymme terapeuttien kanssa kolmestaan läpi mun maalauksia ja piirroksia, joita olen tänä keväänä saanut aikaan, niin kysyn vielä, miten unta selitetään.

Olen iloinen, että mielialani on pysynyt valoisana koko tämän kevättalven. Jokohan  selviän keväästä kesään mielialani romahtamatta. Niin usein on tullut masennus, lama ja pudotus synkkyyteen ja epätoivoon juuri keväällä. Ehkä tämä kevät menee hyvin. Olen toiveikas.

Reporankana uupumuksesta

Fysiologi-urheiluhierojani sanoi, että kun saisin painoa alas, se helpottaisi selkäkipujani huomattavasti. Kolme kertaa kävin hänen käsittelyssään: ultraäänisyvälämpöä lanneselän-ristiselän lihaksille, TNS-sähkökipuhoito, selän ja pakaroiden hieronta sekä ohjeita selkä- ja vatsalihasten voiman lisäämiseen, venyttelyyn ja lepoasentoihin. Ystäväni antoi 100 euron lahjakortin, joten halvalla sain hyvää hoitoa 3 kertaa. Tuli tarpeeseen.

Nyt kun innostus voimistelemiseen syttyisi ja saisin vatsa- ja selkälihakseni vahvistumaan, kun tulisi lähdettyä vesijuoksemaan ainakin kerran viikossa, niin ehkä sitten laihtuisin. Ruokavaliolla en ole saanut kiloakaan tippumaan. Liikuntakärpäsen puraisu olisi ratkaisu ongelmaan.

Istun päivät pitkät tietokoneeni äärellä. En edes ulkona kävelyä ole harrastanut. Minun on pakotettava itseni ulko-ovesta ulos, että yleensä saan itseni edes pankki- ja apteekkiasioille kaupungille. Ja kilometrin kävely kaupungilla väsyttää minut uuvuksiin. Makaan reporankana reissun jälkeen. En saa liikunnasta mitään iloa, vain kipeän selän ja uupumuksen.

Tietokonepeleistä saan iloa ja ne kiinnostavat minua, varsinkin Facebookin maatila-, kaupunki-, paratiisisaari- ja akvaariopelit unohtamatta puutarhapeliä, jossa saa laittaa luovuutensa valloilleen, miten käsillä olevista kukista yms. saa aikaan puutarhan.

Minun aikaansaamani tekele on tällainen (klikkaa kuva suuremmaksi):

 

Keskeneräistä työtä ei pitäisi arvioida, mutta puutarha tulee tuskin koskaan valmiiksi. Kukat kuihtuvat ja rikkaruohot kasvavat. Puutarhassa on aina jotain tekemistä. Olisipa piha, jonne pääsisi oikeiden kukkien kanssa touhuamaan!

Kivimöykky

Nykyisellä hoitojaksolla en ole osannut tuoda julki elämäni ristiriitoja ja aiheita, jotka veivät ajatukseni itsemurhan partaalle vuosi sitten keväällä. En osaa vieläkään edes itselleni selittää, miten mieleni kiertyy synkkyyteen. Ja taas ponnahtaa valoon. Onko kyseessä henkien taistelu sielustani? Hyvä eli Pyhä Henki ja Paholainen taistelevat sielustani ja kumpi saa enemmän sijaa ajatuksissani, sen mukaan on mieleni masentunut tai Jumalaa ylistävä. Miksi mieleni ei tyydy tähän uskonnollisfilosofiseen selitykseen, jota minulle on selostettu jo aikoja sitten? Se olisi kovin helppo selitys mieleni ailahteluille. Ovatko elämän mysteerit yksinkertaisia totuuksia? Helppoja uskoa. Lapsikin ymmärtää ne. Niin en enää usko olevan.

Etsin kirjoista psykologisia selityksiä, mutta en ole löytänyt tyydyttävää selitystä mieleni mutkille. Innostuin skeemoista ja tunnelukoista, kun niistä kuulin. Luulin vapautuvani täyteen elämään, kun saan selitettyä itselleni näitä. Ainakaan vielä ei ole suurempaa vapautumista tapahtunut, vaikka pari tunnelukkoa on tunnistettu. Tarvitsisin terapeutin, joka avaisi minulle näitä asioita enemmän kuin mitä kirjasta minulle aukenee.

Minussa on kivimöykky, joka painaa ja puristaa. Ahdistava, kova ja kylmä osa sisimpääni hyytää minua. En uskalla julkisesti edes kirjoittaa ajatuksia, jotka pelottavat ja vaivaavat minua. Ovat vaivanneet kauan. Kenelle uskallan sieluni salaisuuksista puhua?

Lamassa

Olen ollut jotenkin lamassa kissani kuoleman jälkeen. Kirjoitustarve on ollut tyrehdyksissä ja ajatukset jumissa. Äitini luona olen käynyt ja toimittanut asioita hänen kanssaan ja puolestaan. Se on ollut mekaanista toimintaa. Kerroin hänelle kissan kuolemasta, mutta tein senkin ulkokohtaisesti ja tunteetta. Äitini tuskin sai käsitystä, miten paljon kissan menetys minun elämääni vaikuttaa. Ei sitä taida sellainen ymmärtää, joka ei ole asunut kissan kanssa toistakymmentä vuotta ja saanut sellaista kiintymystä ja hellyyttä osakseen kuin minä sain Hurmurilta.

Kissat ovat merkinneet minulle paljon henkisesti. Kun en ole osannut puhua julki kenellekään elämäntuskaani, kissoista olen saanut lohtua ja ryhtiä elämääni. Niistä huolehtiminen ja silittely on rauhoittanut mieltäni, poistanut elämässä tullutta stressiä ja paineita. Niiden rentoa olemusta ihaillessani olen itsekin rentoutunut ja päässyt paremmin mielen tasapainoon ja rakkauden tilaan.


Ihmisten kanssa on aina jännitteitä, jotka häiritsevät samanlaiseen yhteyteen ja rentouteen pääsyä. Yhden terapeutin kanssa pääsin lähes samaan henkiseen yhteyteen. Harmi vaan, että se suhde oli lyhytaikainen enkä päässyt kovin pitkälle terapiassa hänen kanssaan. Kyllä keskustelut muidenkin terapeuttien kanssa ovat minua auttaneet eteenpäin elämässä, mutta paljon enemmän olisin halunnut selvittää omaa ongelmatiikkaani kuin olen terapiassa pystynyt - - -

Jos olisi saanut pitää saman terapeutin vuodesta toiseen, olisi varmaan ollut helpompaa edetä sisimpäni selvittelyssä. Mutta katkot ja terapeutin/lääkärin vaihdokset jne. ovat pätkineet terapiatyöskentelyäni niin että se on vieläkin kesken. En koe päässeeni selvyyteen itsestäni ja sairaudestani. Yhä uudelleen ajatukseni kiertyy itsemurha-aikeisiin, kun elämäni vaikeudet näyttävät ylitsepääsemättömiltä.

Taas yksi lääkäri- ja sairaanhoitajasuhde on päättymässä ja terveyskeskuslääkäri jatkaa siitä, mihin on jääty. Hän tosin tuskin ehtii tapaukseeni paremmin tutustua ja aina aikaa varatessani terveyskeskukseen koen, että turhaan vien aikaa kiireisemmiltä eli akuutimmilta tapauksilta. En ole päässyt itse asiaan tk-lääkärin kanssa. Siis mieltäni vaivaaviin mustiin möykkyihin, jotka useimmiten kokonaan unohdan hänen luonaan. Jotenkin koen, ettei tk-lääkärille kuulu kertoa muuta kuin fyysisiä vaivoja, kipuja ja kremppoja. Jos alan kertoa, että ahdistaa, hän alkaa kuunnella sydäntä kun odottaisin, että hän kysyisi, miten ahdistaa, mistä se tunne tulee.

Tähän tätiin tuli vauhtia

Psykiatriakeskuksen sairaanhoitaja kävi kotikäynnillä ja sai tähän tätiin puhtia tsempattua niin, että kävin vesijuoksemassa uimahallilla ja sain aimo annoksen liikuntaa pitkästä aikaa. Takareidet ja alaselän lihakset saivat sellaista kyytiä, ettei paremmasta väliä. Päivällisen syötyäni olin valmis lepäilemään sängyllä pitkällään ja nukahdin jo ennen klo 19.

Olen tyytyväinen itseeni, että sain itseni liikkeelle. Vaikka tuntui kurjalta, kun uimahallin pesutiloissa nakuna ollessani sain merkitseviä katseita osakseni. Varsinkin pyöristynyt, löllyvä kaksoismahani veti katseita. Ikävää huomata olevansa se kaikkein läskein joukossa.

Mutta sairaanhoitaja loi minuun uskoa, että tilanteeni paranee, kun vain sitoudun liikkumaan. Tuntui hyvältä, että jonkun tehtävä on tsempata tällaista elämän vauhtiradoilta syrjäytynyttä eläkeläistä. Tuntui, että sairaanhoitaja välitti siitä, miten meillä puolisoni kanssa elämä sujuu.

Olin jo menettämässä uskoni elämään ja runoilija Sarkian tavoin allekirjoitin seuraavan ajatuksen:

Syvän äänettömyyden syliin
jo halaan pois.
Jos tänään kutsuni sois,
ilo, murhe ei ihmisten kyliin
mua kahlita vois.

Minun kuolemantoiveeni on vaihtunut toivoon, että tästä vielä noustaan, hoikistutaan ja tullaan kuntoon. Työtä se vaatii. Ylipainoa on niin paljon, että sen sulattamiseen menee pari vuotta. Hyvä jos pääsen tavoitteeseeni kahdessa vuodessa. Olenhan kerännyt vararavintovyöhykkeitä ympärilleni pari vuosikymmentä.

Parisuhteemmekin saanee potkua yhteisestä yrittämisestä, johon sitouduimme elämässämme. En mene yksityiskohtiin. Viittaan vain yleisesti asiaan, että parisuhdettakin pitää hoitaa, jotta molemmat voivat hyvin. Kummankin on sitouduttava toimimaan yhteiseksi hyväksi ja kolmannet pyörät on jätettävä...

Tämä blogosfääri vei minut puoli vuotta sitten maailmoihinsa, joissa ihmetellessä meni niin paljon aikaa, että tietokoneesta tuli avioliittomme kolmas "henkilö". Ajatukseni pyörivät uusissa ajatuksissa, joita en kuitenkaan osannut jakaa puolisoni kanssa.

Pitää rajoittaa tietokoneella oloaikaa. Lukeminen jäänee vähemmälle ja seuraamieni blogien määrä vähenee. Saa nähdä, miten elämäni tästä lutviutuu. Olen toiveikkaalla mielellä ja heitän menemään kuolemantoiveet.

Osallinen

Elina Vaaran runo Osallinen muistui mieleeni ja kaivoin esiin ruutuvihon, jolle olen sen kirjoittanut:


Ikuisten aikojen poljennossa
kääpiörytminä polen.
Niinkuin kirkkaassa hurmiossa
vesien alla olen

sairas, vaikkei haavani avoin -
terve, vaikka hivun;
terve ja sairas simpukan tavoin
kantaja helmen ja kivun.

Mitaton aallokko, paina, telmi!
Elämän tahto pyhä:
helmestä kipu, kivusta helmi!
minussa tapahtuu yhä.

* * *

Olen osallinen elämään. Elämä on minulle kivuliasta taistelua olemassaolosta ja pinnalla pysymisestä. Terveiden maailmassa sairaan leimalla lyöty. Kauneusihanteilla mitattuna kelvoton: kamala läski, pyöreäkasvoinen, lyhytkaulainen ja läikikäs-ihoinen. Yhteiskunnan verovaroja syövä loinen.

Mutta kipua elämääni eivät tuo niinkään se, etten täytä kauneusihanteita tai se, että olen sairas, vaan olemassaolon oikeuteni epämääräisyys. Saanko olla elossa kivuliaana, rumana ja sairaana? Vaikka kärsin, haluan elää, mutta vain jos lähimmäiseni antavat minulle oikeutuksen elää tällaisena.

Tietenkin olisin mieluummin kaunis, terve ja pystyvä. En ole mikään masokisti, en minä kärsimystä kaipaa. Antaisin sen pois, jos se olisi mahdollista. Ja työskentelisin veronmaksajana mieluummin kuin ojentelen kättäni saadakseni almuja yhteiskunnalta.

Jostakin yöllä lukemastani nettikirjoituksesta jäi mieleeni kytemään ajatus eutanasiasta ja kirjoittajan kiihkeä toive suoda kaikille kuolemaa haluaville ”armo” kuolla. Harmi kun en merkinnyt nettisivua, että voisin tarkistaa, millä sanoilla kirjoittaja toi esille ehdottoman ajatuksen, että kipuileville potilaille, joilla on huono ennuste on annettava myrkkyruiske ja samoin on annettava masentuneille, jotka kuolemaa toivovat ja odottavat.

Rupesin tässä miettimään, kuinka usein minä olenkaan toivonut, että kuolisin. Kolme kertaa olen yrittänyt lopettaa elämäni. Mutta taapäin elämääni katsoessani en näe ehdotonta armomurhan tarvetta, vaikka henkinen kipu ja ahdistus ovat olleetkin sietämättömiä. Vain sen tähden ettei keskusteluapua ole ollut tarvittaessa saatavilla.

Kotikaupungissani on nykyisin jo järjestetty psykiatrinen lääkärinvastaanotto niin, että virka-ajan ulkopuolellakin pääsee lääkärin kanssa keskustelemaan. Parikymmentä vuotta sitten ei niin ollut. Mielenterveystoimiston potilas joutui odottamaan päivystysklinikalla jopa 7 tuntia viikonloppuna apua hakiessaan. Lasten nuhakuumeet ja miesten venähtäneet peukalot hoidettiin tietysti ensin ennenkuin hiljainen, tuskaansa nyyhkyttävä naisihminen otettiin haastatteluun. En kai osannut akuuttia tuskaani tuoda julki niin, että olisin rauhoittavan lääkkeeni saanut kuolemantuskaani.

Jotensakin edelleen nousee tunne, että mielen akuutteja, vaikeita tiloja ei nähdä tarpeelliseksi hoitaa heti. Vedotaan resurssipulaan, vaikka lääkäreitä, psykiatrejakin on Suomessa enemmän kuin koskaan. On se kumma kun psyykenhoitojärjestelmä ontuu monella paikkakunnalla. Potilaat saavat ensihaastattelun jälkeen odottaa puolesta vuodesta vuoteen seuraavaa kontaktia psykiatriin. Hoitaisivat edes lapset, mitäs meistä mummoloista. Olemme elämämme eläneet ja tulemme toimeen kipuinemme kuka mitenkin.