Kuntoutuminen on aktiivista pyrkimystä toimia itse oman elämänsä puolesta
Omat tavoitteet on hyvä erottaa omista odotuksista. On eri asia odottaa jotain tapahtuvaksi kuin asettaa itselleen jokin tavoite. Esimerkiksi ihminen voi odottaa tulevansa parempaan kuntoon. Tämä ei ole tavoite, sillä se ei varsinaisesti edellytä mitään. Odottaminen ei ole aktiivista, vaan passiivista. Tavoite tarkoittaa jotakin, mitä itse voi tehdä tai mihin voi itse pyrkiä. Esimerkiksi haluan parempaan kuntoon ja aion tehdä sen hyväksi jotakin, vaikkapa lähteä kotoa liikkeelle.
Minun yksi tavoitteistani on päästä eroon asiointiahdistuksesta ja panikoimisesta postissa, apteekissa tai/ja pankissa. Aion käydä viikoittain näissä paikoissa, vaikkei minulla olisi asiaakaan sinne. Kunhan käyn em. paikan tiloissa. Tästä harjoittelusta saattaa tulla pitkään kestävä projekti.
Minulla on muitakin tavoitteita kuntoutumiseeni. En ole oikein pystynyt määrittelemään kaikkea, mitä haluaisin tapahtuvan. Toivon, että voisin elää suht.koht. tyytyväisenä loppuelämäni, mutta en vielä tiedä, miten tuon tyytyväisyyden saavuttaisin, minkä olisi muututtava ja mitä kaikkea olisi tehtävä, että voisin olla elämääni tyytyväinen.
Kuntoutuminen tapahtuu tästä tilanteesta eteenpäin. Takaisin sairastumista edeltävään tilaan ei ole, vaikka niin haluaisinkin – tai ehkä en sittenkään. Olin aika kypsymätön ja sinisilmäinen, haahuilin taivaita ja luulin olevani kaikkeen pystyvä ennen sairastumistani depressioon. Sairastuttuani olen saanut huomata, että voimavarani ovat rajalliset, vuodet ovat tuoneet elämänkokemusta enkä usko enää kaikkea, mitä minulle syötetään.
Käsitykseni itsestäni on muuttunut vuosien myötä. Suhde toisiin ihmisiin ja maailmaan on myös muuttunut. Kuva omasta itsestäni on haavoittuvampi ja heikompi kuin ennen sairastumista, mutta toisaalta se on joissakin asioissa rehellisempi ja vahvempi.
Ihmissuhteistani on tullut merkityksellisempiä kuin aiemmin. Otan kunkin kohtaamani ihmisen elämääni tärkeänä ja rikastuttavana kokemuksena. Ennen saatoin pitää joitakin kohtaamisia merkityksettöminä episodeina.
Suhde maailmaan ja omiin arvoihin on muuttunut ja täsmentynyt. Vähitellen olen alkanut uskaltaa ajatella itsestäni masentuneenakin ihan ihmisarvoisena olentona. Jossain vaiheessa sairauttani ajattelin, että olen kehäraakki, merkityksetön yhteisöni jäsen, jolle armokuolema olisi paras ratkaisu. Enää en ole niin armoton itseäni kohtaan.
Mahdollisimman hyvä elämä ei tarkoita aina oireettomuutta, vaan kykyä elää oireista huolimatta ja niiden kanssa. Oma elämä on oman itsen näköistä, omien valintojen seurausta ja siinä on omasta näkökulmasta katsottuna riittävästi asioita. Se tarkoittaa tavallista elämää.
Kuulostaa hyvältä. Itse joudun vielä käymään rajankäyntiä siinä, mitä oikeasti itse haluan ja toisaalta mitkä tahtotilat tulevat jostain ulkopuolelta eivätkä ole omiani. Tätä pohdiskelua joutuu käymään varsinkin suhteessa työhön, koska aikoinaan lähdin opiskelemaan uudestaan (iltalukion kautta yliopistoon) saavuttaakseni elämässä jotain. Kuvittelin että se on mulle itselleni tärkeää, mutta eihän se ollutkaan. En ole koskaan ollut tyytyväinen mistään "saavutuksestani".
VastaaPoistaNyt täytyy olla tosi tarkkana, kun ottaa seuraavan askeleen.