HUI KAMALA, kun säikähdin, kun silmistäni alkoi mennä näkö. Tuskin sain selvää tekstistä, koska noin joka toisen sanan kohdalla oli jonkinlaista sumua. Vaikea kuvailla kauhua, kun mieleeni tuli ajatus, että onko tämä mahdollisesti aivoinfarktin alkuoireita.
Mietin kuumeisesti, herättääko mieheni (Mörrimöykky) ja soittaa ensiapua paikalle. Ei nyt sentään! Mittasin verenpaineeni. 153/73. Vähän koholla se on. Onneksi näen taas selvästi tekstin, jota kirjoitan. Olen kai juonut liikaa Cocacolaa ja lueskellut liikaa blogiani. Aloitin vuodesta 2014 ja luin sitä tähän päivämäärään asti. Luin myös kommentteja, joita olette kirjoitelleet blogissani. Monta tuntia on mennyt tämän blogin äärellä istuessa.
Äitini sai aikoinaan aivoinfarktin, josta selviytyi jotenkuten, kunnes se tuli uudelleen ja vei puhekyvyn ja lopulta hengen. Olen miettinyt, millaista on ollut olla avuton, puhekyvytön ja vuoteenoma.
Kuntohoitajana työskennellessäni tutustuin muutamiin potilaisiin, jotka toipuivat halvauksesta. Neuvoin heitä liikuttamaan jalkojaan, koukistamaan polvia ja ojentamaan jalat suoriksi. Ja kun se onnistui, neuvoin, miten nousta istumaan makuulta sängyn laidalle ja seisomaan vuoteen äärelle, kun toinen puoli kehosta ei kunnolla toimi. Oli se aika rankkaa hommaa henkisesti nähdä, kuinka moni oli aika toivoton eivätkä kaikki toipuneet halvauksesta liikkuvaksi vaan jäivät vuoteenomaksi.
En jaksanut työtä sairaalassa montakaan vuotta. Työskentelin yksityisessä firmassa hierojana. Se oli fyysisesti aika rankkaa. En sitäkään jaksanut kovin pitkään. Omat mielenterveysongelmat haittasivat elämääni ja jäin sairauseläkkeelle kauan ennen kuin vanhuuseläke alkoi.
Nyttemmin olen sinut mielenkoukeroideni kanssa ja fyysisesti terve, En oikeastaan kaipaa mitään lisää elämääni. Nykyisin nautin olostani Mörrimöykyn ja kissojeni kanssa. Koti on kunnossa ja miehen kanssa menee mukavasti. Seksikin sujuu ja nautin olostani, Jaksan leikkiä kissojeni kanssa. Hiukan huolettaa Mörrimöykyn ajatusmaailma. Hän ei oma-aloitteisesti kerro, mitä mietiskelee päivän mittaan. Minäkin elän aikalailla omine ajatuksineni. Televisiota tulee tuijotettua liikaa. Liikuntaa tulee harrastettua liian vähän. Elämäni on ok ("mallillaan", sanoisi äitini).
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äiti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äiti. Näytä kaikki tekstit
lauantai 30. marraskuuta 2019
lauantai 31. lokakuuta 2015
Suru
Muutaman päivän päästä on vuosi äitini kuolemasta. Suru nousee aaltoina mieleni pohjalta ja itkettää. Koen olevani kuin yksin jäänyt lapsi. Luulin jo päässeeni pahimman surun yli, mutta hyökyaallon tavoin suru nousee mieleeni ja olen musertunut - - -
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Vaikea vuosi takana
Ukkokultani yskähti kamarissa ja minä alan kirjoittaa klo 2.30 virkeänä kuin peipponen kevätaamuna. HUOKAAN PIIITKÄÄÄÄN, koska olisin halunnut nukkua koko yön läpeensä aamukahdeksaan asti, mutta tässä sitä ollaan: kirjoittamassa teille, rakkaat lukijat!
Olemme joulukuun lopussa ja neljän päivän päästä on Uusi Vuosi 2015. Aika mataa sekunti kerrallaan. On veikeen haikeeta jättää muistoihin tätä vuotta 2014. Viittaan postaukseeniElämää eteenpäin ja totean menneestä vuodesta vain sen, etten halua elää sitä uudelleen.
VAIKEA VUOSI! Olen pantannut vaikeuksieni puhumista tai edes kirjoittamista ihan turhaan ja suotta. Olen oppinut näyttäytymään "hyvin menee" -ilmeellä, vaikkakin vaikeata on aina näyttää iloista naamaa. Useimmiten en ole pystynyt surujani salaamaan. Miksi pitäisikään?!?! Kun on surullinen, on saatava se näyttää koko maailmalle. Alan päästä jaloilleni ja irti siitä ryöpytyksestä, jonka äitini poismeno aiheutti. Kuvasin sitä pyörremyrskynä, joka repi minut juuriltani, Vieläkin mielessäni velloo ja kuplii äitini kuolema, joka tosin on suonut vapauksia olla nyt loppuvuoden oma itsensä. Huokaan piitkään. Olen kirjoittanut kyllä äitini poismenosta varmaan kyllästyksiin asti, Ja aion vielä jätkaa tulevissa postauksissanikin.
Paljon on kirjoittamatta, mitä hänestä ja suhteestämme kertoa. Tosin minua sitoo vanha periaate, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. PAHA ÄITI on tabu, josta ei voi kirjoittaa enkä oikeastaan haluakaan nähdä häntä pahana. Mutta olemme kaikki omalla tavallamme pahoja, emme aina ymmärrä toisiamme, kiistelemme mielipiteistä, sodimme keskenämme. Tämä kaikki on inhimillistä. Olemme toistemme vaikutuspiirissä. Haluamme, että toiset näkisivät meidän meidän omalla tavallamme. Kaikilla ei ole halua ajatella, miltä toisista tuntuu oma käyttäytymisemme. Olen itsekin sortunnut itsekkyyteen, omahyväisyyteen ja jopa ylpeyteen, johon ei ole aihetta.
Odotan uudelta vuodelta paljon hyvää, joita luettelinkin jo edellisessä postauksessani. Uusia ystäviä toivon kaikkein hartaimmin. Olen viettänyt aikaa omissa ajatuksissani jo KAUAN. Haluan jakaa niitä toisille, haluan kommentteja ajatuksilleni ja tahdon uutta ajateltavaa, nähdä elämää toisten silmin. On rikkautta saada olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Minua on alkanut jälleen kiinnostaa elämä toisissa kulttuureisssa, toisissa maissa sekä kotimaan monet ilmiöt, tapahtumat ja ihmiset. Lueskelen taas parin kolmen kuukauden tauon jälkeen blogejanne, joite te hyvät blogiystävät kirjoittelette. Lukulistallani on useampia blogeja kuin olen marginaaliini kirjannnut. Harkinnassa on täydentää blogiluetteloa, uusia blogini ilmettä ja kirjoittaa useammin. Katsotaan, mitä uusi vuosi 2015 tuo tullessaan! Kiva, kun kävit taas lukemassa tätä sepustustani!
Olemme joulukuun lopussa ja neljän päivän päästä on Uusi Vuosi 2015. Aika mataa sekunti kerrallaan. On veikeen haikeeta jättää muistoihin tätä vuotta 2014. Viittaan postaukseeniElämää eteenpäin ja totean menneestä vuodesta vain sen, etten halua elää sitä uudelleen.
VAIKEA VUOSI! Olen pantannut vaikeuksieni puhumista tai edes kirjoittamista ihan turhaan ja suotta. Olen oppinut näyttäytymään "hyvin menee" -ilmeellä, vaikkakin vaikeata on aina näyttää iloista naamaa. Useimmiten en ole pystynyt surujani salaamaan. Miksi pitäisikään?!?! Kun on surullinen, on saatava se näyttää koko maailmalle. Alan päästä jaloilleni ja irti siitä ryöpytyksestä, jonka äitini poismeno aiheutti. Kuvasin sitä pyörremyrskynä, joka repi minut juuriltani, Vieläkin mielessäni velloo ja kuplii äitini kuolema, joka tosin on suonut vapauksia olla nyt loppuvuoden oma itsensä. Huokaan piitkään. Olen kirjoittanut kyllä äitini poismenosta varmaan kyllästyksiin asti, Ja aion vielä jätkaa tulevissa postauksissanikin.
Paljon on kirjoittamatta, mitä hänestä ja suhteestämme kertoa. Tosin minua sitoo vanha periaate, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. PAHA ÄITI on tabu, josta ei voi kirjoittaa enkä oikeastaan haluakaan nähdä häntä pahana. Mutta olemme kaikki omalla tavallamme pahoja, emme aina ymmärrä toisiamme, kiistelemme mielipiteistä, sodimme keskenämme. Tämä kaikki on inhimillistä. Olemme toistemme vaikutuspiirissä. Haluamme, että toiset näkisivät meidän meidän omalla tavallamme. Kaikilla ei ole halua ajatella, miltä toisista tuntuu oma käyttäytymisemme. Olen itsekin sortunnut itsekkyyteen, omahyväisyyteen ja jopa ylpeyteen, johon ei ole aihetta.
Odotan uudelta vuodelta paljon hyvää, joita luettelinkin jo edellisessä postauksessani. Uusia ystäviä toivon kaikkein hartaimmin. Olen viettänyt aikaa omissa ajatuksissani jo KAUAN. Haluan jakaa niitä toisille, haluan kommentteja ajatuksilleni ja tahdon uutta ajateltavaa, nähdä elämää toisten silmin. On rikkautta saada olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Minua on alkanut jälleen kiinnostaa elämä toisissa kulttuureisssa, toisissa maissa sekä kotimaan monet ilmiöt, tapahtumat ja ihmiset. Lueskelen taas parin kolmen kuukauden tauon jälkeen blogejanne, joite te hyvät blogiystävät kirjoittelette. Lukulistallani on useampia blogeja kuin olen marginaaliini kirjannnut. Harkinnassa on täydentää blogiluetteloa, uusia blogini ilmettä ja kirjoittaa useammin. Katsotaan, mitä uusi vuosi 2015 tuo tullessaan! Kiva, kun kävit taas lukemassa tätä sepustustani!
torstai 4. joulukuuta 2014
Hauta
Pääni humisee tyhjyyttä ja suoleni kurnivat. On lounasaika. Niin paljon ja niin suunnattoman ikävää on tapahtunut elämässäni, ettei oikein tee mieleni mennä syömään ruokaa. Mutta jotainhan sisään on ahdettava, etten kuole nälkään. Tosin vararavintovyöhykkeitä on ympärilläni enemmän kuin tarpeeksi. Ei tekisi yhtään pahaa olemukselleni laihtua - paljon.
vein äitini haudalle kukkakimpun jossa oli seitsemän keltaista ruusua, keltaisia ja liloja harsokukkia kallankukkia - - - ja paljon kyyneleitäni. Olen surun vallassa ja itkenyt kyyneleeni loppuun. On kovin tyhjä olo.
lauantai 15. marraskuuta 2014
Kaipaan äitiäni ja veljeäni
Lähdettyäsi menetys on moninkertainen. Et ole enää siinä. Ääntäsi ei voi kuulla. Sinua ei voi koskettaa. Kanssasi ei voi enää nauraa eikä edes väitellä. En enää koskaan saa nähdä sinua tässä elämässä. Se on käsittämätöntä, kestämätöntä, sietämätöntä. Se tekee voimattomaksi. Kuulen toistavani toisten mukana: "Ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä. Kuolema on väistämätöntä. Se kuuluu elämään."
Mutta sisältä olen hukassa kuin kotimetsään eksynyt lapsi, jonka ympäriltä kaadetaan puu toisensa jälkeen. Mikään ei tuo sinua takaisin. Mikään ei myöskään voi viedä muistoja, joita minulla on niistä päivistä ja vuosista, jolloin elimme vielä samassa maailmassa. Sinne minne menet, en minä voi sinua seurata. Lähetän sinut matkaan, käsiin, jotka ovat omiani kestävämmät, syliin, joka on kaikkia sylejä suurempi. Lähetän sinut ja kiitän, että elit. Teksti: Anna-Mari Kaskinen |
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
AAA, SAV. AVM ym. kirjainyhdistelmiä
Infarkti, iskemia, parietaali, lateraaliventrikkeli, hernitaatio, amyloidiangiopatia. Uusia sanoja, joita olen tavannut tämän illan. Aivoverenvuoto, aivoinfarkti, aivohalvaus, AAA, AVH jne. Olen lukenut neurologiaa, aivojen anatomiaa, lääketieteen sanakirjaa niin että mieleni on myllerryksessä ja haluaisin tietää tarkemmin, mitä mitä äidilleni tapahtui ennenkuin hänet löydettiin makaamasta lattialta sänkynsä viereltä.
Arvoitukseksi jää mitä äitini mahtoikaan kokea viimeisinä päivinään kaiken keskellä yksin. Sairaalan vuoteella kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa en kysynyt häneltä mitään. Olin jäykkänä tuskasta ja kuuntelin ja katselin, hengittääkö hän. Hengityskatkot huolestuttivat minua ja kysyin tuttavalääkäriltä, mitä ne merkitsevät. Lääkäri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutaman tunnin kuluttua, kun hengityskatkoja alkoi esiintyä. Minun äitini eli toista vuorokautta.
Suru sumentaa ajatteluani ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Sydämeni kipuilee ja mieleni on musta. Kaipaisin mieheni lohdutusta, mutta hän nukkuu jo. Minunkin olisi tästä suoriuduttava pitkälleen, mutta olen levoton. Rauhoittavat lääkkeetkään eivät minua rauhoita enkä jaksanut hakea apteekista nukahtamislääkkeitä. En jaksa mennä suihkuun. Haisen hielle ja tympeä olo saa minut voimaan pahoin.
Klo 22 on aika mennä ottamaan iltalääkkeet. Itseasiassa olisi pitänyt ottaa ne jo aikaisemmin. Haluaisin vielä lukea neurologiaa, mutta olen puhki väsynyt, suorastaan yliväsynyt. Sydän muljahtelee rinnassani, Se lyö epätahtiin, tykyttää. jättää pari lyöntiä väliin ja jatkaa taas. Huokaan piitkään. Lopettais jo lyöntinsä, olen kuin piesty.
Pakarat puutuvat ja jalkani ovat turtana. Olen suunniltani. Surusta ja äidin ikävästä sairas.
Lääkäri apua! Pappi, pastori tai diakoni, haluaisin puhua syyllisyyden taakasta. Kadun, että niin harvoin kävin äitiäni tapaamassa viimeisen puolen vuoden aikana. Hän olisi halunnut nähdä minua useammin. Hän sanoi aina hänen luonaan käydessäni, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Voi suru! Miksi en täyttänyt hänen toivettaan ja vieraillut hänen luonaan edes kerran viikossa.
Arvoitukseksi jää mitä äitini mahtoikaan kokea viimeisinä päivinään kaiken keskellä yksin. Sairaalan vuoteella kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa en kysynyt häneltä mitään. Olin jäykkänä tuskasta ja kuuntelin ja katselin, hengittääkö hän. Hengityskatkot huolestuttivat minua ja kysyin tuttavalääkäriltä, mitä ne merkitsevät. Lääkäri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutaman tunnin kuluttua, kun hengityskatkoja alkoi esiintyä. Minun äitini eli toista vuorokautta.
Suru sumentaa ajatteluani ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Sydämeni kipuilee ja mieleni on musta. Kaipaisin mieheni lohdutusta, mutta hän nukkuu jo. Minunkin olisi tästä suoriuduttava pitkälleen, mutta olen levoton. Rauhoittavat lääkkeetkään eivät minua rauhoita enkä jaksanut hakea apteekista nukahtamislääkkeitä. En jaksa mennä suihkuun. Haisen hielle ja tympeä olo saa minut voimaan pahoin.
Klo 22 on aika mennä ottamaan iltalääkkeet. Itseasiassa olisi pitänyt ottaa ne jo aikaisemmin. Haluaisin vielä lukea neurologiaa, mutta olen puhki väsynyt, suorastaan yliväsynyt. Sydän muljahtelee rinnassani, Se lyö epätahtiin, tykyttää. jättää pari lyöntiä väliin ja jatkaa taas. Huokaan piitkään. Lopettais jo lyöntinsä, olen kuin piesty.
Pakarat puutuvat ja jalkani ovat turtana. Olen suunniltani. Surusta ja äidin ikävästä sairas.
Lääkäri apua! Pappi, pastori tai diakoni, haluaisin puhua syyllisyyden taakasta. Kadun, että niin harvoin kävin äitiäni tapaamassa viimeisen puolen vuoden aikana. Hän olisi halunnut nähdä minua useammin. Hän sanoi aina hänen luonaan käydessäni, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Voi suru! Miksi en täyttänyt hänen toivettaan ja vieraillut hänen luonaan edes kerran viikossa.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Suren äitini poismenoa
PIIITKÄ HUOKAUS. En saa unta. Päässäni pyörii ideoita ja kysymyksiä, miten äitini muistotilaisuus järjestetään.
Äiti-vainajaa katsoessani paiskautui päin kasvojani tietoisuus, kuinka katoavaisia olemmekaan, Elämme tuskin satavuotiaaksi. Kalmankalpeana ja kylmänä hän makasi sairaalan työntökärryllä valkoisella lakanalla peitettynä. Joku oli sairaalan puolesta laittanut vaaleanpunaisen ruusun lakanalle.
Keskustelin sairaalapastorin kanssa siinä äidin kuolinvuoteen äärellä. Pastori kuunteli minua empaattisesti. Hän piti jäähyväismuistopuheen, rukoili lohdullisesti ja toivotti voimia, hyviä unia ja maukkaita aterioita minulle. Se oli mieliinpainuva hetki elämässäni, vaikka sieluani kylmäsi kuin olisin palellut öisessä hallasumussa.
Äitini lempilaulu oli tämä:
1. Täältä puolehen ylhäisen maan nyt vain uskossa katselemme,
Sinne Jeesus jo valmistamaan mennyt on kodin lahjaksemme.
:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:
2. Rauhan rannan kun saavutamme, silloin virtemme helkkyen soi.
Murheen sävel ei laulussamme enää milloinkaan kaikua voi.
:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:
3. Armon runsaista lahjoistansa tuomme kiitoksen Jeesukselle.
Hän on siunannut lapsiansa, ollut suojana matkallamme.
:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:
Melodia: Joseph Philbrick Webster 1867
Teksti: Sanford Fillmore Bennet 1867
Suomentaja: Joel Niininen 2001
Tätä laulua toivon laulettavan äitini muistotilaisuudessa. Toinen laulu, josta äitini piti on "Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla/ katson kauas kaukaisuuteen - - -". Kuuntelin eilen tätä laulua moneen kertaan YouTubessa. Mieleeni jäi soimaan sanat: "Täällä Pohjantähden alla murheita on laulajalla. Täällä kuu kumottava on myös alakuloinen - - - hiipii sieluun asti halla ja tunteet tappamalla rikki repii sydämen." Paremmin ei voisi kuvailla tunteita, joita nyt koen: mustaa alakuloisuutta, rikki revittyä sydäntä. Tunteeni heittelehtivät kuin vuoristorataa ajellessa synkimmästä surusta ja luopumisen tuskasta jälleennäkemisen toivoon ylösnousemuksessa.
sunnuntai 9. marraskuuta 2014
Äitini muistolle
Rakkaan äitini muistolle
Koskaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yht´äkkiä huomaa
se päättyikin tähän.
On paikkasi tyhjä ja
korvaamaton, ja
kaipuu suuri
sanaton.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Kaikerrus mielen pohjalla
Miten sen sanoisin - - - kun on hyvä olla, mutta jokin kuitenkin kaikertaa mielen pohjalla, pyrkii pintaan. Huokaan piiiitkäään! Jokin kummallinen tunne, johon en haluaisi tutustua. Mitä pelkään? No sitä, että mielihyvän hyrinä kenties lakkaa tuon tunteen myötä.
Serkkuni tulivat kotikaupunkiini ja hakivat minut äitiäni tapaamaan. Oli kiva kuunnella heidän jutusteluaan äitini kanssa. Harmittaa, että olin aika väsynyt enkä kutsunut kotiini. Käytyämme äitini luona minä vain jäin pois kyydistä kotitalon kohdalla ja toivottelin hyvät voinnit, kiitokset kyydistä ja tervetuloa paremmalla ajalla pitemmäksikin aikaa meille... MOI ja käden heilautus. Kävelin poispäin autosta ja itku kaikersi kurkussani.
Eilen ostin käytetyn keittiöpöydän ja neljä tuolia sekä kirjahyllyn. Entinen keittiönpöytä siirrettiin kirjastoomme. Ihanaa, kun siellä on nyt pöytä, jolla maalaukseni ja piirrokseni saavat lojua rauhassa. Keittiössä ne olivat aina mieheni tiellä; ne oli korjattava pois pöydältä ruokailun ajaksi ja taas uudelleen levitettävä esiin, jotta saattoi jatkaa työtä.
Iltalääkkeet alkavat vaikuttaa. Melatoniiniannos väsyttää. Paras mennä maate. Hyvää yötä!
Serkkuni tulivat kotikaupunkiini ja hakivat minut äitiäni tapaamaan. Oli kiva kuunnella heidän jutusteluaan äitini kanssa. Harmittaa, että olin aika väsynyt enkä kutsunut kotiini. Käytyämme äitini luona minä vain jäin pois kyydistä kotitalon kohdalla ja toivottelin hyvät voinnit, kiitokset kyydistä ja tervetuloa paremmalla ajalla pitemmäksikin aikaa meille... MOI ja käden heilautus. Kävelin poispäin autosta ja itku kaikersi kurkussani.
Eilen ostin käytetyn keittiöpöydän ja neljä tuolia sekä kirjahyllyn. Entinen keittiönpöytä siirrettiin kirjastoomme. Ihanaa, kun siellä on nyt pöytä, jolla maalaukseni ja piirrokseni saavat lojua rauhassa. Keittiössä ne olivat aina mieheni tiellä; ne oli korjattava pois pöydältä ruokailun ajaksi ja taas uudelleen levitettävä esiin, jotta saattoi jatkaa työtä.
Iltalääkkeet alkavat vaikuttaa. Melatoniiniannos väsyttää. Paras mennä maate. Hyvää yötä!
maanantai 18. lokakuuta 2010
Huoli äidistä
Äitini on jo iäkäs, yli 80-vuotias. Hän on ollut monta kertaa kuoleman partaalla. Sydäninfarkti. Aivohalvaus. Astmakohtaus. Lonkkaleikkaus. Siinä muutamia kauhun hetkiä tiivistettynä.
Sydäninfarktin jälkeen hänen sydäntänsä tahdistettiin parikin kertaa, mutta flimmeri jäi ikuiseksi riesaksi. Viime viikolla ja erityisesti viikonloppuna se äityi niin, että sydän tykytti ja jyskytti epämääräiseen tahtiin aiheuttaen huonon olon äidille. Äiti harkitsi yöllä jo päivystykseen lähtöä, mutta koska rintakipua ei ollut hän jätti menemättä. Tänään maanantaina oli terveyskeskuksessa sydänfilmiin aika. Siellä röntgenhoitaja sanoi, että on parasta mennä käymään lääkärin vastaanotolla. Mutta äidin oma lääkäri ei ehtinyt ottaa vastaan vaan passitti sairaalan laboratorioon verikokeisiin ja lääkäriin.
Laboratoriovastauksia odotellessamme kaksi tuntia tuli vaikka mitä ajatuksia mieleen. Onko tämä lopun alkua? Kuoleeko äiti sydäninfartiin? Jääkö hän sairaalaan vai kotiutetaanko hänet? Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut hyvältä, koska äidin olo oli kovin tukala ja huono. Melkein toivoin, että hän jäisi sairaalaan, mutta sehän merkitsisi sitä, että jokin on todella pielessä. Kun kotiutumispäätös oli tehty, olin toisaalta huojentunut, toisaalta huolestunut siitä, miten äiti pärjää yksin kotonaan.
Olisipa äidillä tai minulla varaa sijoittaa äiti yksityiseen pieneen hoitolaitokseen, jonne hän haluaisi. Mutta se on järkyttävää, miten sellaisessa paikassa laskutetaan joka palveluksesta. Ne eivät ole köyhän paikkoja.
Suren jo nyt ennen aikojaan äidin kuolemaa. Siitähän ei ole tietoa, tapahtuuko se piakkoin vai parin vuosikymmenen kuluttua. Äiti on niin sisukas, että saattaa hyvinkin sinnitellä satavuotiaaksi. Mutta todennäköisesti hän kuolee ennen minua. No sitäkään en voi varmasti tietää. Mutta ikävä tulee, kun äidistä aika jättää. Siksi en oikein tiedä, miten sen äidille osoittaisin, että rakastan häntä ja haluaisin hänelle iloisia hetkiä ja mukavia vanhuuden päiviä. Tämä päivä oli vaikea sekä minulle että erityisesti äidille. Mutta sentään iltaan päästiin ja kohta käyn yövuoteelle. Toivottavasti kuoleman aiheet eivät tule uniini.
Sydäninfarktin jälkeen hänen sydäntänsä tahdistettiin parikin kertaa, mutta flimmeri jäi ikuiseksi riesaksi. Viime viikolla ja erityisesti viikonloppuna se äityi niin, että sydän tykytti ja jyskytti epämääräiseen tahtiin aiheuttaen huonon olon äidille. Äiti harkitsi yöllä jo päivystykseen lähtöä, mutta koska rintakipua ei ollut hän jätti menemättä. Tänään maanantaina oli terveyskeskuksessa sydänfilmiin aika. Siellä röntgenhoitaja sanoi, että on parasta mennä käymään lääkärin vastaanotolla. Mutta äidin oma lääkäri ei ehtinyt ottaa vastaan vaan passitti sairaalan laboratorioon verikokeisiin ja lääkäriin.
Laboratoriovastauksia odotellessamme kaksi tuntia tuli vaikka mitä ajatuksia mieleen. Onko tämä lopun alkua? Kuoleeko äiti sydäninfartiin? Jääkö hän sairaalaan vai kotiutetaanko hänet? Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut hyvältä, koska äidin olo oli kovin tukala ja huono. Melkein toivoin, että hän jäisi sairaalaan, mutta sehän merkitsisi sitä, että jokin on todella pielessä. Kun kotiutumispäätös oli tehty, olin toisaalta huojentunut, toisaalta huolestunut siitä, miten äiti pärjää yksin kotonaan.
Olisipa äidillä tai minulla varaa sijoittaa äiti yksityiseen pieneen hoitolaitokseen, jonne hän haluaisi. Mutta se on järkyttävää, miten sellaisessa paikassa laskutetaan joka palveluksesta. Ne eivät ole köyhän paikkoja.
Suren jo nyt ennen aikojaan äidin kuolemaa. Siitähän ei ole tietoa, tapahtuuko se piakkoin vai parin vuosikymmenen kuluttua. Äiti on niin sisukas, että saattaa hyvinkin sinnitellä satavuotiaaksi. Mutta todennäköisesti hän kuolee ennen minua. No sitäkään en voi varmasti tietää. Mutta ikävä tulee, kun äidistä aika jättää. Siksi en oikein tiedä, miten sen äidille osoittaisin, että rakastan häntä ja haluaisin hänelle iloisia hetkiä ja mukavia vanhuuden päiviä. Tämä päivä oli vaikea sekä minulle että erityisesti äidille. Mutta sentään iltaan päästiin ja kohta käyn yövuoteelle. Toivottavasti kuoleman aiheet eivät tule uniini.
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Lamassa
Olen ollut jotenkin lamassa kissani kuoleman jälkeen. Kirjoitustarve on ollut tyrehdyksissä ja ajatukset jumissa. Äitini luona olen käynyt ja toimittanut asioita hänen kanssaan ja puolestaan. Se on ollut mekaanista toimintaa. Kerroin hänelle kissan kuolemasta, mutta tein senkin ulkokohtaisesti ja tunteetta. Äitini tuskin sai käsitystä, miten paljon kissan menetys minun elämääni vaikuttaa. Ei sitä taida sellainen ymmärtää, joka ei ole asunut kissan kanssa toistakymmentä vuotta ja saanut sellaista kiintymystä ja hellyyttä osakseen kuin minä sain Hurmurilta.
Kissat ovat merkinneet minulle paljon henkisesti. Kun en ole osannut puhua julki kenellekään elämäntuskaani, kissoista olen saanut lohtua ja ryhtiä elämääni. Niistä huolehtiminen ja silittely on rauhoittanut mieltäni, poistanut elämässä tullutta stressiä ja paineita. Niiden rentoa olemusta ihaillessani olen itsekin rentoutunut ja päässyt paremmin mielen tasapainoon ja rakkauden tilaan.
Ihmisten kanssa on aina jännitteitä, jotka häiritsevät samanlaiseen yhteyteen ja rentouteen pääsyä. Yhden terapeutin kanssa pääsin lähes samaan henkiseen yhteyteen. Harmi vaan, että se suhde oli lyhytaikainen enkä päässyt kovin pitkälle terapiassa hänen kanssaan. Kyllä keskustelut muidenkin terapeuttien kanssa ovat minua auttaneet eteenpäin elämässä, mutta paljon enemmän olisin halunnut selvittää omaa ongelmatiikkaani kuin olen terapiassa pystynyt - - -
Jos olisi saanut pitää saman terapeutin vuodesta toiseen, olisi varmaan ollut helpompaa edetä sisimpäni selvittelyssä. Mutta katkot ja terapeutin/lääkärin vaihdokset jne. ovat pätkineet terapiatyöskentelyäni niin että se on vieläkin kesken. En koe päässeeni selvyyteen itsestäni ja sairaudestani. Yhä uudelleen ajatukseni kiertyy itsemurha-aikeisiin, kun elämäni vaikeudet näyttävät ylitsepääsemättömiltä.
Taas yksi lääkäri- ja sairaanhoitajasuhde on päättymässä ja terveyskeskuslääkäri jatkaa siitä, mihin on jääty. Hän tosin tuskin ehtii tapaukseeni paremmin tutustua ja aina aikaa varatessani terveyskeskukseen koen, että turhaan vien aikaa kiireisemmiltä eli akuutimmilta tapauksilta. En ole päässyt itse asiaan tk-lääkärin kanssa. Siis mieltäni vaivaaviin mustiin möykkyihin, jotka useimmiten kokonaan unohdan hänen luonaan. Jotenkin koen, ettei tk-lääkärille kuulu kertoa muuta kuin fyysisiä vaivoja, kipuja ja kremppoja. Jos alan kertoa, että ahdistaa, hän alkaa kuunnella sydäntä kun odottaisin, että hän kysyisi, miten ahdistaa, mistä se tunne tulee.
Kissat ovat merkinneet minulle paljon henkisesti. Kun en ole osannut puhua julki kenellekään elämäntuskaani, kissoista olen saanut lohtua ja ryhtiä elämääni. Niistä huolehtiminen ja silittely on rauhoittanut mieltäni, poistanut elämässä tullutta stressiä ja paineita. Niiden rentoa olemusta ihaillessani olen itsekin rentoutunut ja päässyt paremmin mielen tasapainoon ja rakkauden tilaan.
Ihmisten kanssa on aina jännitteitä, jotka häiritsevät samanlaiseen yhteyteen ja rentouteen pääsyä. Yhden terapeutin kanssa pääsin lähes samaan henkiseen yhteyteen. Harmi vaan, että se suhde oli lyhytaikainen enkä päässyt kovin pitkälle terapiassa hänen kanssaan. Kyllä keskustelut muidenkin terapeuttien kanssa ovat minua auttaneet eteenpäin elämässä, mutta paljon enemmän olisin halunnut selvittää omaa ongelmatiikkaani kuin olen terapiassa pystynyt - - -
Jos olisi saanut pitää saman terapeutin vuodesta toiseen, olisi varmaan ollut helpompaa edetä sisimpäni selvittelyssä. Mutta katkot ja terapeutin/lääkärin vaihdokset jne. ovat pätkineet terapiatyöskentelyäni niin että se on vieläkin kesken. En koe päässeeni selvyyteen itsestäni ja sairaudestani. Yhä uudelleen ajatukseni kiertyy itsemurha-aikeisiin, kun elämäni vaikeudet näyttävät ylitsepääsemättömiltä.
Taas yksi lääkäri- ja sairaanhoitajasuhde on päättymässä ja terveyskeskuslääkäri jatkaa siitä, mihin on jääty. Hän tosin tuskin ehtii tapaukseeni paremmin tutustua ja aina aikaa varatessani terveyskeskukseen koen, että turhaan vien aikaa kiireisemmiltä eli akuutimmilta tapauksilta. En ole päässyt itse asiaan tk-lääkärin kanssa. Siis mieltäni vaivaaviin mustiin möykkyihin, jotka useimmiten kokonaan unohdan hänen luonaan. Jotenkin koen, ettei tk-lääkärille kuulu kertoa muuta kuin fyysisiä vaivoja, kipuja ja kremppoja. Jos alan kertoa, että ahdistaa, hän alkaa kuunnella sydäntä kun odottaisin, että hän kysyisi, miten ahdistaa, mistä se tunne tulee.
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
Yön hiljaisuudessa
Yön hiljaisuudessa vain tietokoneen näppäimistön ääni sormien etsiessä oikeita kirjaimia sanoja varten; sanoja, jotka kertovat mieleni liikkeistä. Levoton mieleni selaa blogia toisensa jälkeen ja etsii omantuntuisia ajatuksia, jotain samankaltaista tunnelmaa kuin itselläni on ja löytää tuskan, pahemman kuin minulla, ahtaamman ahdistuksen kuin minun kurkkuani puristava on, maata matava masennus tervehtii monelta blogilta.
Jotenkin en voi samaistua elämän iloista kertoviin tarinoihin. Sivuutan kokonaan Amorin kaaria ja panomiehen juonia kertovat tarinat. Katselen kauniita luontokuvia monessa blogissa ja huokaan, että voisinpa minäkin saada kamerallani vangittua jotain noin hienoa.
Yön tunnit toisensa jälkeen kuluvat ja tulee aamukahvin aika. Käyn laittamassa kahvinkeittimen suodattamaan tummaa juomaa kannuun. Kun keitin alkaa porista ja rätistä kuorin omenan ja menen takaisin tietokoneeni äärelle. Puraisen ison palan omenasta ja maistan sen mehukkaan hedelmäisen maun. Omena on tuotu kaukaa ulkomailta. Haluaisin tietää kuka sen poimi puusta, mitä ajatteli, kun lastasi sen laatikkoon ja lähetti maailmalle. Punertava tahra jää omenasta paperille, jonka päälle sen asetin siksi aikaa kun näppäilen näppäimistöäni. Luulin, että jälki olisi kellertävän ruskea niin kuin omena hapettuessaan on, mutta ei – jälki paperilla on punainen, vähän oranssiin vivahtava sävy.
Käyn hakemassa kahvimukin tietokoneen äärelle, siemaisen kuumaa juomaa ja kierrän kuin kissa kuumaa puuroa niitä ajatuksia, jotka mieltäni rassaavat: suhde isääni, isäpuoleen ja äitiini. En tiedä, miksi he usein pyörivät mielessäni nykyään.
Suhde äitiini on lämmennyt viime aikoina. Oli vuosikausia, etten pitänyt häneen mitään yhteyttä. Ulkomailla työskennellessäni olin kyllä kirjeenvaihdossa äitini kanssa, mutta mitään olennaista en kertonut itsestäni. Enkä vieläkään kerro paljoakaan omasta elämästäni hänelle. Kun käyn hänen luonaan, puhumme hänen elämästään, kivuistaan ja kolotuksistaan, hänen suunnitelmistaan ja hoitajistaan. Olen miettinyt, miksen halaa häntä koskaan. Ystäviäni halaan tavatessani, mutta äitiäni en ole halannut kuin joskus alta kouluikäisenä. Miksen halaisi häntä, kun seuraavan kerran hänet tapaan? Onnistuisiko se? Ajatus ei tunnu luontevalta. Mutta mikä estäisi minua kokeilemasta, miltä tuntuu halata äitiä. Pitäisikö hän siitä? Olisiko varoitettava etukäteen, että minä nyt halaan sinua?
Jotenkin en voi samaistua elämän iloista kertoviin tarinoihin. Sivuutan kokonaan Amorin kaaria ja panomiehen juonia kertovat tarinat. Katselen kauniita luontokuvia monessa blogissa ja huokaan, että voisinpa minäkin saada kamerallani vangittua jotain noin hienoa.
Yön tunnit toisensa jälkeen kuluvat ja tulee aamukahvin aika. Käyn laittamassa kahvinkeittimen suodattamaan tummaa juomaa kannuun. Kun keitin alkaa porista ja rätistä kuorin omenan ja menen takaisin tietokoneeni äärelle. Puraisen ison palan omenasta ja maistan sen mehukkaan hedelmäisen maun. Omena on tuotu kaukaa ulkomailta. Haluaisin tietää kuka sen poimi puusta, mitä ajatteli, kun lastasi sen laatikkoon ja lähetti maailmalle. Punertava tahra jää omenasta paperille, jonka päälle sen asetin siksi aikaa kun näppäilen näppäimistöäni. Luulin, että jälki olisi kellertävän ruskea niin kuin omena hapettuessaan on, mutta ei – jälki paperilla on punainen, vähän oranssiin vivahtava sävy.
Käyn hakemassa kahvimukin tietokoneen äärelle, siemaisen kuumaa juomaa ja kierrän kuin kissa kuumaa puuroa niitä ajatuksia, jotka mieltäni rassaavat: suhde isääni, isäpuoleen ja äitiini. En tiedä, miksi he usein pyörivät mielessäni nykyään.
Suhde äitiini on lämmennyt viime aikoina. Oli vuosikausia, etten pitänyt häneen mitään yhteyttä. Ulkomailla työskennellessäni olin kyllä kirjeenvaihdossa äitini kanssa, mutta mitään olennaista en kertonut itsestäni. Enkä vieläkään kerro paljoakaan omasta elämästäni hänelle. Kun käyn hänen luonaan, puhumme hänen elämästään, kivuistaan ja kolotuksistaan, hänen suunnitelmistaan ja hoitajistaan. Olen miettinyt, miksen halaa häntä koskaan. Ystäviäni halaan tavatessani, mutta äitiäni en ole halannut kuin joskus alta kouluikäisenä. Miksen halaisi häntä, kun seuraavan kerran hänet tapaan? Onnistuisiko se? Ajatus ei tunnu luontevalta. Mutta mikä estäisi minua kokeilemasta, miltä tuntuu halata äitiä. Pitäisikö hän siitä? Olisiko varoitettava etukäteen, että minä nyt halaan sinua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)