Hullu maailma - hurjat uutisotsikot valvottavat minua

Kumma, kun ei nukuta, vaikka olen syönyt ilta- ja yölääkkeeni ja ne kaikki väsyttävät ja tavallisesti saavat silmäni luppasemaan tunnin kuluessa niiden ottamisesta. Olenko tullut immuuniksi niille vai onko tämä oloni - minun tietämättäni - niin vilkas (en nyt keksi parempaakaan sanaa kuvaamaan olotilaani) niin että ajatukset laukkaavat mielessäni. En siis kuitenkaan koe mitenkään rauhattomaksi tai pelokkaaksi oloani. Ne tunteet ovat aiemmin tehneet minusta unettoman. Ehkä EI olisi pitänyt lukea uutisia näin myöhään - on jo puoliyö. Mieleni laukkaa kierroksilla niin että kaiken maailman blogitekstit, Timo Soinin ryöpytykset, Anna Abreun tatskat, sähkökatkosten seuraukset ja myrskypuhurituulien aikaansaannokset kiertävät kehää ajatuksissani.

Iltasella olisi parempi kuunnella hiljaista, klassista musiikkia ja antaa mielen vaipua unien pumpuliin. Mutta minä siis erehdyin lukemaan netistä Iltasanomien uutiset, MSN Suomi verkkosivujen uutisotsikot ja Helsingin Sanomien pääuutiset sekä kotimaan uutisia. Enkä pääse eroon tähtien damaattisista laihdutuskuvista - ja ajatuksesta, että minunkin olisi laihdutettava pois ne 10kg, jotka ovat tulleet kannettavakseni viimeisten kuukausien aikana niin että kävelystäni on tullut ylivoimainen rasite, joka saa minut puuskuttamaan jo sadan metrin matkalla. Minulle on kertynyt ylipainoa ainakin 50kg. Kuvittelepa itsesi kävelemään 50 kg:n säkki selässäsi - tai siis mahasi päällä (mun ylipainoni on kertynyt pääasiassa mahaan). Kyllä se panee kenen tahansa puuskuttamaan!

Ihan hulluja uutisotsikoita luin mm."90-vuotias mies toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja ajoi sukulaisen autotallin ovien läpi" ja "Teksasilainen isoäiti koki aikamoisen yllätyksen, kun hänen lempimyslipatukkansa kääreestä tipahti pussillinen valkoista jauhetta" ja "vaippa-ikäinen, pieni lapsi toikkairoi yksin katolla" jne. Tällaiset uutisvideot saa ajattelemaan, että on tämä maailma ihan pähkähullu, kun karkkipatukasta löytyy huumejauheita ja kaikkea muutakin päätöntä tapahtuu. . .

En tiedä nyt, miten tästä selviän unien maille. Olisiko otettava ylimääräinen nukahtamislääke ja yritettävä vain rentoutua? Huokaus! Pakarat puutuvat työtuolilla istumisesta. On lopetettava tässä teitokoneen äärellä istuskelu. Hyvää yötä!

Voihan läskivyllit !

Olen harvakseltaan kirjoittanut painonhallinnasta, jota olen yrittänyt toteuttaa elämässäni - huonoin tuloksin. Lueskelin postauksiani aiheesta. Kaikissa 10 postauksessa oli toivoton yrittämisen meininki. Pari vuotta sitten sain 10 kg laihdutettua, mutta nyt tämän kesän ja syksyn aikana kilot ovat tulleet takaisin. Arvaa, harmittaako, kun housut ovat vyötäröltä tiukat eikä kaikki vaatteet sovikaan enää päälle. Alamahani on rupsahtanut ja roikkuu siis kamalana läskivyllinä lantion ympärillä. En enää siedä katsoa itseäni kokovartalopeilistä. Saunaan meno on väkinäistä, kun on kuoriuduttava verhoavista vaatekerroista ja koko kurja totuus näkyy saunan eteisen isosta peilistä.

Mitenköhän tsemppaan taas itseni hoikemmaksi? Kun tämä ikävä painonlisäys vain masentaa mieltäni eikä intoa tai tietoakaan ole siitä, miten saan itseni hoikistumaan, olo on nolo. Avuton huokaus pääsee huuliltani ja kiroan mielessäni kaikki laihdutuskuurit, jotka olen eläessäni käynyt läpi. Aina kilot vain palaavat ja kehoni hyllyy läskeissään kuin upottava suo. En nyt jaksa ajatellakaan mitään laihdutuskuuria, ruokavalioita enkä jaksa lähteä edes kävelylenkille. Pakolliset kauppareissut lähikauppaan ja asioinnit kaupungin keskustassa onnistuvat sentään ja siinä tulee hiukan liikuntaa, kun ramppaan katuja pitkin - huohottaen kuin pikajuna. On työlästä kuljettaa mukanaan 60 kg liikapainoa. Oletkos sinä kävellyt moinen säkki sylissäsi? Se pistää puuskuttamaan. 

Rehevät muotoni ovat sairaanloista ylipainoa

Kappas vaan! Eilinen päivä meni niin, ettei siitä muuta muistoa jäänyt mieleen kuin Keventäjissä aloitus. Kirjasin aloituspainon (mikä oli ennätyslukema; en koskaan ole ollut näin lihava), pituuden ja iän sekä päivän aikana syömäni ruuat grammalleen. Sitä nyt sitten harrastan seuraavat kuukaudet siis seuraan syömisiäni, kone laskee kalorit ja minä yritän olla ylittämättä sallittua kalorimäärää.

Niin koville tuo tilanteeni toteaminen ja painonpudotuspäätös otti, että alkoi ahdistaa. Olo oli ihan kuin lapsen kädestä olisi riistetty tikkari. Minä elämää nähnyt mummeli melkein itkin kuin lapsiparka. Hävettää ja naurattaa nyt, mutta niin minun piti eilen ottaa rauhoittava Temesta-pilleri ja kääriydyin huopaan kamarin sängylle lepäämään ja rentoutumaan, jotten olisi ruvennut huutamaan ulos raivoa, jota tunsin itseäni kohtaan: Miksi olen päästänyt itseni lihomaan tällaiseksi läskiksi? En ole ahminut ruokaa, mutta suklaata olen syönyt ja tuo kirottu mirtatsapiini-lääke lihottaa, vaikka sitä vastaan on nesteenpoistolääke.

Olisi kai ollut terveellisempää huutaa ulos raivoa kuin tukahduttaa se rauhoittavaan lääkkeeseen. Nukuin iltapäivällä muutaman tunnin ja söin päivälliseksi banaanin. Illalla menin aikaisin nukkumaan ja nukuin melkein 10 tuntia.

Tänäänkin vielä raivostuttaa ylipaino ja läskimakkarat ympärilläni. Miten ne ovatkaan huomaamatta kietoutuneet rankani ympärille? En ole suostunut näkemään tilannetta ja nyt se on niin paha, että Keventäjän artikkelit suosittelevat yhteydenottoa lääkäriin. Soitin lääkärin ajanvaraukseen, mutta en saanut aikaa. Pyydettiin soittamaan uudestaan perjantaina, kun lääkärini maaliskuun työlista tiedetään. Eli ei sinne lääkäriin vuositarkastus- ja laihdutusasioissa pääse ennen kuin monen viikon kuluttua.

Ongelmia

Minulla on ongelmia: miten yhdistetään masennuksen aiheuttama saamattomuus ja aloitekyvyttömyys sekä painonpudotukseen tarvittava liikunnallisuus ja oikeanlaisen ruuanlaitto.

On helppo sanoa, että tästä se alkaa: ensimmäinen päivä painonpudotusta. Mutta kun tarttis tehdäkin jotain sen eteen. En ole koskaan ollut kiinnostunut ruoanlaitosta. Ja ulko-ovesta ulos lähteminen tuottaa joskus suunnattomia ponnistuksia henkisesti, jopa paniikkia uhmaten on pitänut lähteä kaupungille asioille, niin että on otettava rauhoittava lääke, jotta ulko-oven kynnyksen yli pääsisi. Miten se onkaan vaikeata aina välillä? Jostain vain syöksyy päälle pelkoja ja ahdistus, niin että mieli tekee vain kiepauttaa itsensä tv-tuolin mutkaan, ottaa kirja tai lehti syliin ja unohtua lukemaan (katselemaan) sivuja, sen kuvia ja sanoja. Sanat johdattavat mielen muualle, pois omasta todellisuudesta toisiin maailmankolkkiin, toisten elämään.

En ole löytänyt kertomuksia, kuinka paniikki selätetään ja ahdistus purkautuu. Liikuntaa minulle on ehdotettu, mutta tähän mennessä en ole kokenut hikilenkin muuta kuin ahdistavan henki hieveriin. Hengästymisen sanotaan olevan terveellistä. Mutta kun puuskuttaa keuhkojaan pellolle, pelko siinä vain pahenee, ettei tästä hyvä seuraa.

Ruoanlaittoon tarvitsisin kanss´oikeaa asennetta. Minulla on melkein metri keittokirjoja ja reseptikansioita hyllyssäni. Olen aina jonkun innostamana ostanut kirjan jos toisenkin. On Otavan suuri keittokirja ja Kotiruoka, on Johanssonin Kasvisruokien keittokirja, Rolfin Tarjoa hyvää vähällä vaivalla, on Suuri salaattikirja, Kiireisen kokkaajan keittokirja, Elämäniloa keittiöstä jne. pienempiä vihkosia ja lehtileikkeleitä kansioissa. Niitä katsellessani herää halu, olisi kiva syödä tuota, miltähän tämä maistuisi... Mutta toimeen tarttuminen ja ateriaksi valmistaminen on hakusessa. Ja kun minulla ei ole rutiinia keittiöhommissa, sormi menee suuhun jo ruoka-aineita katsellessa. Paista, friteeraa, kiehauta, keitä... Miten poistaisin vastenmielisyyden ruoanlaittoon?

Se on nähty, että kaupan eineksillä lihoo, vaikka ruoka-annokset eivät ole suuria. Niissä on kai rasvaa ja suolaa turhan paljon. Pitänee katsastaa kaupungin ravintoloiden tarjontaa, olisiko pienituloiselle sopivaa paikkaa?! Epäilenpä, ettei ole. Ja mites heidän kokkaustapansa ottaa selville.

Taidan lannistua alkuunsa, ennenkuin olen grammaakaan laihtunut.

Blogimaaimoiden lumoissa

Olen ollut blogimaailmoiden lumoissa jo kaksi päivää. Olen toki seurannut paria blogia pitkään, mutta blogilista-sivun myötä olen löytänyt uusia, kiinnostavia juttuja. Etsin lähinnä masennus-tunnisteella kirjoitettuja pätkiä, sillä haluaisin ymmärtää paremmin omia masennuskausiani.

Saan jonkinlaista tasapainoa, kun luen toisten tekstejä, joissa on se kokemus, jota itse en ole osannut kuvata. Sanat lohduttavat, vaikka ne onkin tuskassa kirjoitettuja. En ole ainoa, joka kokee noin. Noin minäkin asiat näin. Tuossa kohtaa ajatuksenjuoksuni poikkeaa.

Anoreksia ei ole ongelmani, mutta kolmen anoretikon tekstejä luettuani huomasin jotain samaa minussa: piilotan tunteita, en uskalla elää täysillä tässä ja nyt vaan elän sitku-elämää. Sitten kun olen laihtunut, sitten kun alakuloisuus on poissa, sitten kun jaksan muutakin kuin nousta tietokoneen äärelle, sitten elämä aukeaa.

Surullista on, että päivä toisensa jälkeen kuluu enkä ole muuta kuin lukenut toisten elämää lehdistä, blogeista ja kuunnellut ystävieni puheluita heidän elämästään, mutta itse olen käpertynyt asuntoni seinien sisälle. Kohta en uskalla lähteäkään ulos. Ulkomaailma pelottaa. Katseet häiritsevät ja tuomitsevat minut epäkelvoksi. Olen ylipainoinen ja se jotenkin herättää huomiota. Varsinkin nuoret naiset katsovat pitkään. Yhtä pitkään kuin minä ihailen nuorten naisten kiinteätä, solakkaa vartaloa, yhtä pitkään he tuijottavat minua ja nyrpistävät nenäänsä. Hihittävät takanani bussissa, päivittelevät leveyttäni: eihän minun viereen mahdu toista linja-auton kaksinistuttavalla penkillä. Vien 1½ paikkaa, vain hyvin pieni ja hoikka ihminen sopii viereeni istumaan. Masentavaa.

Olisipa minulla edes hiukan sitä sinnikkyyttä, jolla anorektikko laihduttaa. Minä en kestä nälkää. Mielestäni en syö paljon, mutta suklaa maistuu. Ja se on minut lihottanut ja masennuslääkkeet ja pulla. Ja liian vähäinen liikunta. Minun on pakotettava itseni kävelemään edes sen 15 minuuttia, jonka lihakseni sietävät rasitusta. En kestä kipua. Kun säärilihakset väsyvät ja alkavat krampata, istun lähimmälle penkille tai kiiruhdan takaisin kotiin. Venyttelen ja nostan jalkani seinälle tai rahille. Istun tv-tuolissani tai tuolipahasella, joka on tietokoneeni äärellä - koko päivän ellen sitten torku päiväunilla. Nykyään en saa unta päivällä. Joskus pakenen uneen nukahtamislääkkeiden avulla. Nyt on paremmin. En ole tarvinnut Tenoxia pitkään aikaan.

Olen sietänyt lievät ahdistuskohtaukset pienellä annoksella rauhoittavaa. Minun olisi vieroitettava itseni rauhoittavista. Päivittäinen annos on nyt 3x1mg Temestaa. Se ei ole paljon. Hyvä kun en tarvitse enempää - ja ehkä tulisin toimeen ilmankin?!

Olisi parempi olla syömättä rauhoittavia. Ne vievät muistin - vähitellen. Masennuskin vaikuttaa muistiin, siis heikentää sitä. Mutta masennuksesta parannuttua muisti paranee. Minun muistini ei ole parantunut, vaikka masennusta ei juuri ole. Olen tehnyt johtopäätösen, että muistini on lopullisesti huonontunut. Kamalaa! Kyselin jo muistitestejä ja terapeuttini sanoi, että syksymmällä voimme tehdä niitä. Terveyskeskuslääkäri jo sanoi mulle, että varaa aika sairaanhoitajalta. Oli se aika jo sovittukin, mutta en muistanut sitä !!!

Paino-ongelmia

Katsoin tiistai-iltaisen (21.10.2008 TV4) 4D-dokumentin Äitimme painaa 400 kg. Renee Willliams 29 v. on vuoteenoma. Hän haluaa osallistua tytärtensä elämään monipuolisemmin ja uskaltautuu siksi vaaralliseen mahalaukun ohitusleikkaukseen. Määrätietoisuudellaan hän näyttää esimerkkiä muille lihaville ihmisille.

Dokumentista jäi mieleeni sinnikkyys, jolla Renee haki apua ylipaino-ongelmaansa, etsi lääkäriä, joka tekisi leikkauksen. Mutta yli 250-kiloisille ei Amerikassa hevin ryhdytä tekemään leikkausta, jossa on monien komplikaatioiden vaara. Reneellä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Hänen sydämensä ei ehkä olisi kestänyt kauankaan siinä valtavassa kehossa, joka hänellä oli. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen sydän petti eikä elvytys onnistunut.

Dokumentti sai minut ajattelemaan omaa ylipainoani ja kuinkahan minun sydämeni voi. Sydän on muljahdellut kipeästi eli ilmeisesti rytmihäiriöitä olen saanut huolestuessani omasta voinnistani. On ryhdyttävä toimimaan niin, että laihtuisin. Ahdistun ajatuksesta. Hengästyminen merkitsee minulle melkein kuolemaa. Joskus nuorena juoksin niin, että pyörryin kadulle. Ihmiset töllöttivät ja kysyivät, mikä minun on. Nousin ylös ja jatkoin matkaani - juosten pois paikalta häpeästä punaisena. En siedä tuijotusta ja sitä, että olen huomion keskipisteenä.

Sairaalloisen lihavaa pidetään lepsuna ahmijana ja säälittävänä raukkana. Nykyään ulkomuotoon kiinnitetään yhä enenevässä määrin huomiota. Terveysterroristeja ihaillaan. Kuka vain sanookin raflaavimmin nykyisten terveyskriteereiden määritelmät ja soveltaa niitä lähimmäisiinsä, häntä referoidaan ja hänelle annetaan palstatilaa. En ymmärrä, miksi asiat pitää kertoa ilman myötätuntoa ja sormella osoitellen heikkoutta ja tyhmäksi leimaten ne, jotka eivät täytä mallin mittoja.