Ihanat kissamme

(klikkaa kuvia suuremmaksi)

Minä niin haluaisin oranssin tai/ja harmaan, mustaraitaisen kissan mustavalkoisen kissamme Spotin seuraksi. Spot (=Täplä) on vilkas ja hellyydenkipeä kissa. Jos se ei saa kerran päivässä silittelytuokiota, se alkaa vaeltamaan ympäri kotiamme ja lopulta pyörii jaloissamme, kun kävelemme huoneesta toiseen. Tai sitten se hyppää viereen, kun istumme sohvalla. Jos makaan vuoteellani, se hyppää mahani päälle kehräämään. Spot ihan selvästi kaipaa leikkikavereitaan, jotka ovat jo kissojen taivaassa.

Tässä kissojen taivaaseen mennyt ihana kaverimme.

Timi-kissamme jätti meidän perheemme muutama kuukausi sitten. Se sairastui ja lähetettiin kissojen taivaaseen. Jäin kaipaamaan sitä. Suruni on vieläkin suunnaton. Emme saa Timiä takaisin kissojen taivaasta. Mutta jos löytyisi samanlainen nuori kissa Timin tilalle, rakastaisin sitä varmasti yhtä paljon kuin Timiä.

Olen henkeen ja vereen asti kissaihminen. Minulla on ollut kissoja miltei koko elämäni ajan. Ensimmäisen harmaan, mustaraitaisen, valkokauluksisen kissanpennun hain 7-vuotiaana mummolastani. Eetu eli kanssamme 12 vuotta. Eetu oli kaunis ja vilkas kissa rodultaan Eurooppalainen lyhytkarvakissa. Tosin sitä ei rekisteröity. Mutta se oli aikalailla Timin näköinen.

Parhaimmillaan minulla oli 5 kissaa. Alla olevassa kuvassa niistä neljä.

Rennosti päiväunilla.

Kiertelimme kissojemme kanssa monta vuotta kissanäyttelyissä ja saimme montakymmentä sertifikaattia ja monenvärisiä nauhoja, jopa kunniamainintoja.

Nyttemmin emme enää kiertele näyttelyissä. Ikä alkaa painaa enkä jaksaisi matkustaa kaupugista ja maasta toiseen, oleskella näyttelyalueella viikkonloppua ja tapailla näyttelyä katsomaan tulleita ihmisiä. Minulle riittää, kun saan silitellä kissaani/kissojani kotona ja katsella kuvia manalle menneistä kissoistamme. Tosin kiva harrastus tuo kissanäyttelyissä kierteleminen olisi. Mutta matkustamisesta en tykkää. Kissojen kanssa se on aika työlästä. Jos olisi oma auto ja kuski ,niin ehkä sitten.

Päivä iloita

Laula kanssain

Tanssi kanssain

Kesä

Ihanaa! Koivuissa on jo lehdet. Kevätkukat kaunistavat luontoa. Ensimmäiset pääskyt on nähty taivaalla. Nyt on tullut KESÄ. Aurinko paistaa ja luonto viheriöi. Parin viikon päästä kouluissa lauletaan : "Jo joutui armas aika. Suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. - - -"

Tuttavarouva on jo aloittanut kesäkauden uinnit. Minä en uskalla viileään veteen mennä ennenkuin heinäkuun helteillä.

Pikkulinnut livertelevät äänekkäästi lähikoivuissa aamusella. Tuntuu, että luonnossa on ihan uutta sykettä, jota ei ollut talvella. Toinen kissoistammekin mouruaa iltaisin, vaikka on kastroitu uros. Silläkin on kevättä rinnassa. Minä ihastelen puitten lehtiä, etupihan vihreää nurmikkoa, lehtikuusia; koko luonnon uudistumista.

Olo itsellänikin on kuin uudistunut, vaikka peilistä katsova vanheneva mummo näyttääkin vähän voipuneelta. Mutta mieleni on iloinen. On hyvä olla. Elossa. Elämä virtaa suonissani. Olen kutakuinkin kunnossa. Voimieni tunnossa.

Surun kyynelten läpi

Surun kyynelten läpi

loistavat onnellisten päivien

kultaiset muistot.

"Läheisen kuolema satuttaa syvästi. Läheisen kuoleman jälkeen suru on pitkä prosessi, joka tarvitsee oman aikansa. Suru etenee ihmisessä vähitellen eikä ole kahta samanlaista tapaa surra. Tuska tarvitsee äänen. Suru ja kipu kertovat - rakastamme yhä."

Sytytän ja sammutan kynttilöitä.

Joka kerran kun sytytän lämpökynttilän ruokapöydälle tuikkuastiaan, muistan jouluja äitini kanssa. Meillä ei joka joulu ollut kynttilöitä, joita sytyttää. Kun olin pieni tyttö, juuri oppinut raapimaan tulitikkuja, äitini jätti varmaan kynttilät ostamatta ja piilotteli tulitikkuja taskussaan. Myöhemmin sidoimme kuusenkynttilät villalangalla oksille ja olipa siinä työtä tarkkailla, ettei yksikään kynttilä sytytä villalankaa ja palo leviä oksiin. Katselin aika hurmaantuneena palavia kynttilöitä ja olin vihainen, kun kynttilät loppuivat  eikä enää voinut seurata tulisia valoja hämärässä huoneessa.

Äitini palaa krematoriossa tuhkaksi, joka uurnassa lasketaan hautaan. Hänen "kynttilänsä" sammui, paloi loppuun ja jäljelle ei jää vain muistot, jotka "tuhkana" sumentavat mieltäni, saa kyyneleet silmiini  - ja kihelmöivät mieleni pohjalla kutittaen nauruhermojani.

Mukavat muistot äidistäni saavat minut hymyilemään. Meillä oli hauskat jutut, kun olin alta kouluikäinen. Kertoilin hänelle ajatuksiani ja äitini kommentoi niitä hersyvän naurun kera. Ne hetket elän yhä uudelleen mielessäni. Muistoissani on iloisia hetkiä retkellä luonnossa äidin ystävien kanssa. Jään ikävöimään hetkiä, kun muistelimme aikoja, jolloin iloiset naurunpurskahdukset ja kikatus täytti vaatimaattoman kotimme. Itken ilon kyyneleitä. Pyyhin silmänurkkaani ja niistä nenäni. . . Huokaan pitkään enkä enää ole varma, itkeäkö vai nauraa, murjottaako vai laulaa surun säveliä. Niin monet tunteet riepottelevat mieltäni, että olo on kuin karusellissa.

(Tämä on 500. postaus tässä blogissa) 

Hyvällä tuulella

Tulin hyvälle tuulelle; minä jopa naurahdin katsoessani seuraavaa videonpätkää:
KATSOPA TÄMÄ

Innostuin videosta niin, että oltin pari tanssiaskelta mennessäni kissan perässä keittiöön jakamaan ruokaa koko kissajengille.

Innostavaa iltaa teille kaikille, lukijani!
Voimia, valoa, iloa ja rakkautta elämäänne!

Lepoa ahdistukseen

Ilta pimenee yöksi. Kissani ja mieheni nukkuvat jo. 

Tähdet syttyvät

taivaan sineen.

Taivas tummuu.

Mieleeni syttyy kaipuu

unen autuuteen.

Sydämeni ei tyynny.

Mieleni

ja sieluni

myllertävät.

Sydän pakahtuu

ahdistukseen.

Ja jälleen

huulilleni nousee

avunhuuto.

Soperran rukouksen.

Lähetän Korkeimmalle

anomuksen:

Anna lepo,

suo sieluuni rauha.

Poista tuska 

ja sydämeni taakka.

Mua ahdistaa

ja mä raukka

en tiedä, koska

saan olla vapaa,

iloita ja nauraa.

Osoita mulle

tie onneen,

helpotus ahdistukseen

ja

ilon autuuteen.

- bamiella -

Uni, unelma, ajatuksen haituva

uni, unelma,

vain ajatuksen haituva

hipaisi otsaani, 

kutitti mieltäni,

toi hymyn huulilleni ja ilon mieleeni.

Kiva, kun

painajaisten lomassa

kepeä ajatus

silittää otsaani.

bamiella

Aurinkoinen betonitalo taustana siniharmaat pilvet

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin ja ihailin aamuauringon kultaamaa naapuritaloa taustanaan synkän sinisenmustat pilvet. Todella hieno kontrasti: vaalea betonitalo keltaisessa valossa ja taustalla synkät pilvet! Harmittelin, kun en saanut otettua kuvaa maisemasta, koska kamerani muistikortti oli täynnä. Meni monta minuuttia, kun tyhjensin kortin ja mustat pilvet olivat menneet menojaan pohjoiseen, aurinko peittynyt poutapilvillä ja maisema oli taas tylsän harmaa. Naapuritalon seinät eivät loistaneet auringon kullassa vaan toistivat betonin harmaata sävyä niinkuin useimpina päivinä.

Miten maisema muuttuukaan eri valaistuksessa! Samoin sama tavallinen elämä näyttää ihan toisenlaiselta, kun on aurinkoista, mieli virkeä ja olo pirteä. Mutta väsyneenä hyväkin tavallinen elämä tuntuu harmaalta, mitäänsanomattoman tylsältä ja kolealta. Kivut ja ahdistuneisuus vie synkkyyteen, vaikka ulkona aurinko paistaisi ja sateenkaarikin näkyisi. Onneksi omat nykyiset kipuni eivät ole ylivoimaisen pahat vaan hallittavissa kipulääkkeillä ja kesä-heinäkuun olen saanut elää ilman pahempia paniikkikohtauksia. Mutta elämääni varjostaa veljeni kuolema, joka tuntuu edelleen niin suurena menetyksenä, että itkettää aina, kun tulee mieleeni, ettei häntä enää ole. Yritän lohduttaa itseäni ajatuksella, että nyt hänellä ei ole harmeja, huolia ja kipuja, joista joutui kärsimään eläessään. . . Mutta ei ole ilojakaan yhteydestä avovaimoon, lapsiinsa ja siskoonsa. Oliko meillä paljoakaan yhteyttä? Elimme eri paikkakunnilla ja tapasimme harvoin. Muutama puhelinsoitto talven aikana - siinä kaikki. Miksen pitänyt yhteyttä veljeeni sen enempää - eikä hänkään sitten soitellut tai kirjoitellut sähköpostiviestejä kovin usein.

Nyt kun en enää voi saada veljeeni yhteyttä, kaipaisin sitä kovasti. Veljeni kuvastuu muistoissani aurinkoisena, pirteänä ihmisenä, Auringonlapsena. Tosiasiassa hänellä kuuluu olleen aika vaikeita vuosia, joista en ole tienyt mitään. Kaipa me jokainen saamme osamme vaikeuksia elämäämme, jotta osaisimme nauttia vähäisistä ilon hetkistä, joita meille suodaan.

Jossakin blogissa sain ahaaelämyksen ajatuksesta:
"Älä kadehdi sellaisen henkilön elämää, jonka suruja et tiedä."
(jotenkin näin se ajatus oli muotoiltu...)


PS.
Ihanaa, kun tuo halimittarin lukema nousee. Olen taas saanut muutaman halin, joista olen iloinen.