Suru

Muutaman päivän päästä on vuosi äitini kuolemasta. Suru nousee aaltoina mieleni pohjalta ja itkettää. Koen olevani kuin yksin jäänyt lapsi. Luulin jo päässeeni pahimman surun yli, mutta hyökyaallon tavoin suru nousee mieleeni ja olen musertunut - - -

Toivoin hautaan

Oliko se unta vai viinien huumaa.

että mä itseni hukkasin,

toivoin hautaan

ja halusin peittää

kaikki muistoni kukkasin,

Kalman jäätävä huuru

sumensi mielen 

ja kutsuin  kuolemaa kiroten

tahtoen tieten

Kaikkivaltiaan

kuitenkin voittavan

ja elinpäivieni jatkuvan.

Oliko luonani enkeleitä

kun kuulin ihania säveleitä,

kun huokasin syvään:

Auta meitä

tänne pimeään

syvään

kylmenneitä!

Synkkä yö

Synkkä yö

mieleni on musta

olen sairas kaipuusta

ilman lohdutusta

suru jäytää rintaa

kipu pyrkii pintaan

levoton, neuvoton

en kysy hintaa

vaan

pyydän ja kuiskaan:

maksakoon 

mitä vaan,

joudan kuolemaan

Tule Manalan Valtias

sinä Kuoleman Ruhtinas

ruumiini polta

sieluni murskaa

muistoni peitä

ilman kyyneleitä

&

Näen enkeleitä

sointuja kuulen

säveleitä

minä tulen, minä lähden

vain Pohjantähden nähden

itken ja rukoilen

syvään huokaillen:

Minun sieluni janoaa

elävää Jumalaa

"Sinun koskiesi pauhussa

syvyys syvyydelle huutaa

kaikki sinun kuohusi ja aaltosi

käyvät minun ylitseni."

"Päivällä Herra säätää armonsa,

ja yöllä minä Hänelle veisaan."

Rukoilen elämäni Jumalaa

murhepukuuni ahdistettuna

"Miksi murehdit minun sieluni

ja miksi olet minussa levoton?

Odota Jumalaa,

sillä vielä minä saan

kiittää ja laulaa

minun kasvojeni apua,

minun Jumalaani."

Ps.42:9,12

Suren äitini poismenoa

PIIITKÄ HUOKAUS. En saa unta. Päässäni pyörii ideoita ja kysymyksiä, miten äitini muistotilaisuus järjestetään.

 Äiti-vainajaa katsoessani paiskautui päin kasvojani tietoisuus, kuinka katoavaisia olemmekaan, Elämme tuskin satavuotiaaksi. Kalmankalpeana ja kylmänä hän makasi sairaalan työntökärryllä valkoisella lakanalla peitettynä. Joku oli sairaalan puolesta laittanut vaaleanpunaisen ruusun lakanalle.

Keskustelin sairaalapastorin kanssa siinä äidin kuolinvuoteen äärellä. Pastori  kuunteli minua empaattisesti. Hän piti jäähyväismuistopuheen, rukoili lohdullisesti ja toivotti voimia, hyviä unia ja maukkaita aterioita minulle. Se oli mieliinpainuva hetki elämässäni, vaikka sieluani kylmäsi kuin olisin palellut öisessä hallasumussa.

Äitini lempilaulu oli tämä:

1. Täältä puolehen ylhäisen maan nyt vain uskossa katselemme,
    Sinne Jeesus jo valmistamaan mennyt on kodin lahjaksemme.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

2. Rauhan rannan kun saavutamme, silloin virtemme helkkyen soi.
    Murheen sävel ei laulussamme enää milloinkaan kaikua voi.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

3. Armon runsaista lahjoistansa tuomme kiitoksen Jeesukselle.
    Hän on siunannut lapsiansa, ollut suojana matkallamme.

:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:

Melodia: Joseph Philbrick Webster 1867
Teksti: Sanford Fillmore Bennet 1867
Suomentaja: Joel Niininen 2001

Tätä laulua toivon laulettavan äitini muistotilaisuudessa. Toinen laulu, josta äitini piti on "Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla/ katson kauas kaukaisuuteen - - -". Kuuntelin eilen tätä laulua moneen kertaan YouTubessa. Mieleeni jäi soimaan sanat: "Täällä Pohjantähden alla murheita on laulajalla. Täällä kuu kumottava on myös alakuloinen - - - hiipii sieluun asti halla ja tunteet tappamalla rikki repii sydämen." Paremmin ei voisi kuvailla tunteita, joita nyt koen: mustaa alakuloisuutta, rikki revittyä sydäntä. Tunteeni heittelehtivät kuin vuoristorataa ajellessa synkimmästä surusta ja luopumisen tuskasta jälleennäkemisen toivoon ylösnousemuksessa.

Äitini muistolle

Rakkaan äitini muistolle

Koskaan ei tiedä

onko aikaa paljon

vai vähän,

yht´äkkiä huomaa

se päättyikin tähän.

On paikkasi tyhjä ja

korvaamaton, ja

kaipuu suuri

sanaton.

Ikäviä muistoja

Harmaa päivä valkeni tänään hyvien unien jälkeen. Onneksi en painajaisia nähnyt, niinkuin pelkäsin illalla tulevani näkemään, koska edellinen yö meni valvoessa ja mieleni oli levoton jo kolmatta päivää. Oli vaikea rentoutua. Selkä oli kipeä, vatsaan koski ja päätä särki. Ajatukseni olivat aikamoisen hajalla valvotun yön jälkeen. Kuulin keskusteleluja ja ihmettelin, kuka puhuu; naapuristako noin hyvin kuulen - ja he puhuvat minusta.

Nyt olo on selkeämpi ja rauhallinen. Huokaan helpotuksesta. Pelkäsin jo sekoavani. Olin ymmällä, kun miesääni muistutti menneistä erehdyksistäni ja nykyisestä huonosta taloudellisesta tilanteestani. Mies (Dick) moitti minua holtittomasta rahankäytöstä ja maksamattomista laskuista jne. Tämä Dick on puhunut minulle ennenkin, kun olin vaipumassa psykoosiin. Pelottava mielentila. Pelkoa ja ahdistusta täynnä. Avuttomuutta ja itsensä hallitsemisen puutetta. Tyhjyyttä ja tuskaa. - Huokaus! En enää koskaan halua kokea samaa kuin joskus vuosia sitten. Olin silloin vihainen itselleni, äidilleni ja monille muille sukulaisilleni ja tuttavilleni. Elämä tuntui viheliäiseltä puurtamiselta päivästä toiseen. Kuolema tuntui ajatuksena helpotukselta ja ainoalta ratkaisulta pois tukalasta tilanteesta, jossa ahdistuneena päivästä päivään yritin selvitä aamusta iltaan. Söin yliannoksia rauhoittavia pillereitä niin että maksa-arvoni kohosivat hälyttäviin lukemiin. Mietin paljonko insuliinia ja rauhoittavia olisi ostettava, että sammuisin elottomaksi...

 < huokaus > IKÄVIÄ MUISTOJA ! Mistä ne nyt tulivat mieleeni?

Enten tenten

Enten tenten
teelikamenten -

onneemme luottaen
kuoleman kehässä
seisomme kiltit
tytöt ja piltit
vanhat ja nuoret
seisomme tovin
kuolema kovin
ei pidä kiirettä -

hissun kissun
vaalupavissun -

hei, keneen sormi
luiseva koski,
kalpenee poski,
ystäväs parhain
väistyy jo varhain,
piiristä poistuu
vaan yhä toistuu
leikissä lasku
loputtomasti
hoputtomasti -

osikon, tosikon,
viskon, vosikon -

raikuvin riimein
kunnes sun viimein
sormi se kohtaa,
jonosta johtaa
pelistä poistain
toisille toistain:

enten tenten,
teelikamenten...

V.A.Koskenniemi


Eilen luulin, että minun aikani on tullut poistua pelistä. Rintaan koski. Kivi painoi sydäntä vihloen kaihertaen. Tuli jo mieleen soittaa puhelinnumeroon 112, mutta ajattelin, että meneehän se ohi niinkuin ennenkin on mennyt parissakymmenessä minuutissa. Menin sanomaan miehelleni, että rintaan koskoo. Istuin olohuoneen sohvalla viisi minuuttia ja hain puhelimeni kirjastosta soittaakseni hätäpuhelun. Mutta sitten se jo hellitti. Kipu hiipui hiljalleen. Viimeiset tuikkaukset ja painon tunne, puristava olo häipyivät olemattomiin. Huokaisin helpotuksesta. Mutta huoli jäi kaikertamaan. Onko sydämessäni vikaa? Kuolenko sydänkohtaukseen niinkuin veljeni viime keväällä? Miten mieheni käy, jos minä poistun maisemista? Kuka hoitaa äidin juoksevat asiat sitten ja käy kaupassa hänen kanssaan?

Syvän äänettömyyden sylissä

nukuin iltapäivän hämärässä melkein kaksi tuntia.
Unessa oli hyvä olo ja rentouduin.

Mutta herättyäni kaipaan taas

"Syvän äänettömyyden syliin,
maan tuoksuun, kiven viileyteen.
Mua kutsuu väkevä ääni
levon autuuteen."

(Kaarlo Sarkian runosta)

Mieleni lepatus ja levottomuus saa minut ärtyisäksi.
Heittäisin elämäni pois, jos jokin omantunnon ääni ei käskisi:
"Älä tapa."

Minä vain olen ja hengitän.
"Elän pikkuhissukseen", niinkuin eräs iäkäs ystäväni usein sanoi, kun kysyin hänen kuulumisiaan. En tullut kysyneeksi sitä, mitähän sillä tarkoitti. Mutta minulle tuo merkitsee miltei elämättömyyttä, innottomuudella ja pienellä pakolla olemista. Elämää pienellä liekillä ilman intohimoja, haluja ja päämäärää.

Katson verhonraosta ulos. Pimeässä vain graniitinmustien puiden ääriviivoja nuollen katuvalot heijastavat märkää maata.Maisema on lohduton, hyytynyt mustaan murheeseen. Kyynelpisarat kiiltävät puiden oksilla.

Perjantaina

Yöllä joskus klo 4 kävin katsomassa, kuinka kissa voi. Se naukaisi reippaasti tervehtien divaanillaan.

Klo 6 aikaan kissa oli kävellyt keittiöön melkein ruokakupille asti. Annoin kupin sen eteen ja se söi ahnaasti. Tarjosin juotavaa. Se litki vettä pitkään. Annoin kissalle ½ yksikköä insuliinia. Kissa jäi keittiön matolle loikoilemaan, kun minä söin aamiaiseni ja menin vielä takaisin nukkumaan.

Huokailen ja suren kyyneleittä tulevaa menetystä. 12-vuotias lemmikkini on päästettävä lepoon tästä maailmasta kärsimästä.

Kuoleman toiveet nousevat taas mieleni pintaan. Tämä elämä on kärsimystä, huolta ja vaivaa. Vain lyhyitä onnen hetkiä - ja taas järkytyksiä, väsymystä ja uupumista. En jaksa tätä elämää.

Talvinen elegia

Talvinen elegia/ Katri Vala

Ulkona käy kylmä tuuli.
Jossakin alastomien puiden keskellä
lepattaa sydämeni tuulessa
outona ja viluisena.

Siitä on kauan,
kun maa oli kukkia täynnä.
Siitä on kauan,
kun aurinko oli suuri ja kuuma.
Siitä on kauan,
kun vielä rakastin sinua,
kun vielä ikävöin sinua.
Nyt en tiedä.

Kaikki on niin kaukaista,
raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain
nimittämättömän kärsimyksen
ja hiljaisen yksinäisyyden.

* * * * * * * * * *

Olen kuin syvään veteen uppoava
ja liikkumattomassa pohjavedessä
nyt virun taintuneena niin kuin vainaa.
Tyhjyys takana ja mykkyys edessä
tuhannet ilmakehät rintaa painaa.

(ote Kaarlo Sarkian runosta)