Vapun jälkeen

Tämänvuotinen vappu oli ja meni ihan arkipäivien tapaan tänä koronavirusaikana. Löhösin sohvalla ja katselin televisiota.

Suunnittelin koota palapelikirjahyllyn, jonka ostin ja sain halvalla. Mutta sillä on niin paljon erilaisia muttereita ja ruuveja, etten jaksanut ruveta selvittämään ohjelappusesta, miten ne liitetään ja minne. Joten haaveeksi jäi, että koronakauhu laantuu ja ystäväni uskaltaa tulla luokseni auttelemaan hyllykön kokoamisessa. Olin ollut uskossa, että saan valmiin hyllykön, mutta ei: tuli kolmepakettia levyjä ja kolme pussillista ruuveja, muttereita ym, sälää.

Melkein joka päivä vapun jälkeen olen suunnitellut meneväni ulos auringonpaisteeseen kävelemään, mutta en ole saanut itseäni liikkeelle. Hirveä saamattomuudenpuuska on vallannut mieleni.

Tylsä olo

Ajatukseni lyövät tyhjää. On jotenkin niin sanoinkuvaamattoman tylsä olo. En ole saanut tänään mitään aikaseksi. Vaan eipä olisi tarvinnutkaan mitään sen kummempaa yrittää. Olen antanut itselleni luvan vain lorvia viikonloput. Mutta olisihan se paljon kivempaa raportoida, että sain aikaan sen ja tuon homman. Saavutin tavoitteen ja kävin ulkona lenkillä.

Mutta kun ei tee mieli pois kotoa eikä ajatukset lennä. Ulos lähtiessä olisi puettava talvivarustus päälle ja saatava kengät jalkaan. Kenkien kanssa olen miltei avuton, koska vatsamakkarani ovat tiellä kumartuessani laittamaan kenkiä jalkaan. On suorastaan ponnistus eli tosi vaikea urakka saada kengät jalkaan. Eikä aina viitsi pyytää miestä apuun. Siispä olen oleillut sisällä, pääasiassa Facbookia lueskellen ja sähköposteja lähetellen.

No, huomenna alkaa arki ja siivotaan. Onneksi siivooja tulee apuun niin ei tarvii koko kämppää siistiä. Kunhan saan tavarat järjestykseen ja kämpän siihen kuntoon, että täällä voi pestä lattiat ja viedä matot ulos.

Tiistaina menen Yhteisötaideryhmään. Saas nähdä, mitä ryhmän vetäjä on keksinyt päämme menoksi. Sitten iltapäivällä käyn mikrotukihenkilöni kanssa ostamassa uuden näytön tietokoneeseeni. Hän on sitä mieltä, että vanhan tietokoneen saa vielä henkiin, kunhan siihen pannaan uusi kiintolevy entisen hajonneen tilalle. Minä olin jo hävittämässä koko koneen. Mutta olishan se hyvä saada toimimaan, että saisin korpuilta kuvani ym.t tiedostot läppäriini, jotta niitä vois käyttää. Läppärissä kun ei ole korppuasemaa... Muitakin tietokoneongelmia on ratkottava mikrotukihenkilön kanssa.

Mutta nyt on mentävä pitkäkseen. Selkäni ei anna istua kauan vaan rupeaa vihoittelemaan ja kipuilee, kun istun pitempään. Hyvää uutta viikkkoa ja tervetuloa maaliskuu!

En ole kunnossa

On kamala olo. Nuutunut, uninen, väsynyt, mitäänsanomattoman tyhjä olo. En ole nukkunut pariin kolmeen yöhön kunnolla, vaan heräillyt pitkiksi toveiksi valvoskelemaan. Serotoniiniarvoni eivät varmaankaan ole kohdallaan. On lisättävä lääkitystä. En jaksa mitään muuta kuin huokailla.

Jumissa

Aamuyö. Tietokone hurisee hiljaa. Yläkerrassa astellaan raskain askelin. Ajatukseni ovat katkonaisia ja levottomia haikuja sydämen sisimmästä, joka huutaa hellyyttä ja hoivaa. Tahtoisin syliin kuin pikkulapsi äitinsä rinnoille. Turvaa ja huomiota minä kaipaan. Että joku huomaisi minut ja kysyisi, mitä minulle kuuluu. Miksen sano sitä miehelleni? Olemmeko niin vieraantuneet toisistamme, että mun on vaikea puhua tarpeistani hänelle? Vai mistä tämä jatkuva tarvitsevuus johtuu? Olen huolissani, että jään henkisesti yksin - tai johan tämä on sitä yksinäisyyttä, kun mies nukkuu suurimman osan vuorokautta eikä paljon puhu valveillaollessaan. Ja minä valvoskelen aamuöitä...

Olen nykyään rehellisempi itselleni kuin nuorena, niin että hyväksyn itsessäni keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden. Ja tarvitsevuuden. En ole niin itseriittoinen kuin nuorena aikuisena. Itsellinenkin olin ja kamalan itsekeskeinen. Kuitenkin kiltteyteen sairastunut ja särkyneisyytensä salaava.

Soisin olevani auki rakkaudelle. Mutta minä käperryn itseeni, murheeseeni, siihen samaan rakkaudettomuuteen, jota olen lukenut monesta blogista. Arvottomuuteen, hyväksytyksi tulemisen toiveeseen ja haaveeseen yhteydestä puolison/ystävän/lähimmäisen kanssa.

On niin yksinäistä valvoa aamuyötä tietokoneen äärellä, kun on pakahduttava tarve ilmaista itseään jollekin ja tuntea yhteydeydenkuuluvuutta. Mutta sanat tulevat esiin takellellen ja pakahduttava tunne kuristaa kurkkua, kiristää niskahartialihaksia ja kyyneleitä purskahtaa silmäkulmaan.

Väsymys ja rauhoittava lääke turruttavat tunteeni. Mieleni kietoutuu pumpuliseen sumuun ja toivon pääseväni uneen.

Elämä

Elämäni maistuu kylmältä kaurapuurolta. Mitä on odotettavissa lähitulevaisuudessa? Homeisia marjoja kaurapuuron joukkoon vai jotain uutta ja raikasta? Tulevaisuus muotoutuu paljolti sen mukaan, mihin pyrkii. Kun omat pyrkimykseni tämän maallisen elämäni suhteen ovat niukanlaisiksi rauenneet, olisiko tuonpuoleisella elämällä, taivaassa mitään tarjottavana?

Hebrealaiskirjeessä (11:1) on ajatus: ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” Ajatus kokoaa uskon ja luottamuksen toivoksi, jota kohden ojentaudutaan. Kun elämässä on toivoa, se ei tunnu turhalta ja tyhjältä. Onko tämä usko unohtunut minulta viime aikoina, kun elämä on näyttäytynyt tyhjältä ja turhalta ponnistelulta päivästä toiseen, jotka eivät ole tuoneet suurempaa iloa elämääni, vain arkea, kipua ja surua.

Raamatussa Johanneksen Ilmestyskirjassa luku 21 kerrotaan Uudesta taivaasta ja Uudesta maasta monia mukavia asioista: Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta eikä valitusta eikä vaivaa, silla kaikki entinen on kadonnut. Puhutaan kauniista kaupungista ja ihastuttavasta maisemasta. Kyllä Taivaaseen varmaan kannattaa pyrkiä ja ajatella jotain niin kaunista kuin pystyy ja todeta Taivas on jotain sitäkin kauniimpaa ja parempaa.

Onko tämä elämästä pakenemista tulevaisuuden utukuvitelmiin?

Kivussa ja vaivoissa on hyvä olla toivo siitä, että joskus kipu lakkaa ja vaivat loppuvat. Mutta masentavaa, jos tämä elämä on jatkossa vaivalloista päivästä toiseen just ja just selviytymistä, kipujen kestämistä sekä huolta ja vaivaa…

Uusi blogipohja

Kokeilempa uutta blogipohjaa. Olisiko tälle kirjoittelu sujuvampaa - kesäkukkien keskellä. . .

Pari ystävää kävi kylässä. Oli mukava rupatella niitä näitä jonkin aikaa. Mutta sitten tuli jotenkin tyhjä olo. Minulla ei ollut paljoakaan sanottavaa tai annettavaa heille. Kahvia ja pullaa vain ja pari tyhjänpäiväistä ajatusta.

Haluaisin keskustella syvällisemmistä ajatuksista. Mutta nyt ei vain tuntunut siltä, että voisi ottaa puheeksi mitään sen kummempaa kuin kevyttä rupattelua. Kun he läksivät jäi yksinäinen olo, vaikken minä täällä yksin ole. Mieheni meni päiväunille kamariin. Minua ei nukuta. Mutta haluaisin kyllä uneen - näkemään jotain kaunista.

Viime aikoina olen nähnyt rauhallisia ja kauniita unia. Niistä on ollut virkistävää herätä. Olo on ollut aamusta lähtien parempi kuin koko talvena. Jokohan nyt on masennuksesta päästy eroon. Lääkäri sanoi aikoinaan kerran kun oli puhetta lääkkeiden vähentämisestä, että masennuslääkkeitä on hyvä syödä vielä kaksi vuotta sen jälkeen kun ei ole masennuksen oireita eli niistä en pääse eroon vielä pitkään aikaan.

Aurinko paistaa, mutta näyttää tuulevan aika kovasti. Se on pohjoistuulta eli viileää. Ei tee mieli lähteä ulos, vaikka semmoinen pieni "pakko-ajatus" kiertää takaraivossa: joka päivä on tehtävä kävelylenkki. Miksi se tuntuu pakolta? Se on toisten minulle asettama vaatimus, joka tympii. En pidä kävelemisestä. Lapsena jouduin kävelemään paljon pakosta. Jo ensimmäisellä luokalla melkein 10 km päivässä. Onneksi äiti ei joka päivä laittanut minua koulutielle. Sittemmin muutimme toiselle paikkakunnalle, jossa ei ollut niin pitkä matka kouluun ja takaisin kotiin. Olen tympiintynyt kävelemiseen. Saan itseni houkuteltua vain kamera kädessä ulkoilemaan.

Mutta nyt ei valokuvauskaan innosta. On taas tympeän hömppä olo. Otan nukahtamislääkkeen ja menen nukkumaan. . .