Viime tammikuussa suunnittelin mielessäni, että kutsun muutaman ystävän viettämään kanssani synttäreitäni, mutta syntymäpäiväni meni jo ohi. Minä unohdin, että sellainen päiväkin on olemassa. Harvinaista! Yleensä saan syntymäpäivän onnittelukortteja ja ne muistuttavat tuosta asiasta, siis että olen ikääntynyt taas vuoden viime synttärijuhlista. Aina siihen asti, kunnes täytin kuusikymppiset ikääntyminen on ollut kiva asia. Mutta jo pidempään olen surrut, että voi, voi kun tuota ikää kertyy.
Ikääntymisen surun takana on pelko, että tästä heikkenen ja liikuntakyky huonontuu, elämänpiirini kapeutuu ja ehkä tulee monia vanhuuden vaivoja. Mm. KYSin sisätautiosastolla kuntohoitajana työskennellessäni näin monia vanhuksia, jotka olivat kovin avuttomassa tilassa, sairaita ja huonosti liikkuvia, peloissaan ja suruissaan omasta tilastaan. En voinut vuotta pidempään katsella ja autella näitä potilaita kävelemään edes wc:hen asti ja takaisin. Jäin kokonaan pois kuntohoitajan töistä ja siirryin toimistotöihin. Niitä ei sitten riittänyt kauankaan minulle kouluttamattomalle toimistovirkailijalle, koska tietenkin työnantaja otti koulutetun työntekijän tilalleni, kun pätkätyösopimukseni umpeutui. Masennuin ja alkoi pitkä sairasteluputki.
Onneksi siitä kaikesta olen selviytynyt suht-terveiden kirjoihin, mutta miten kääntää ikääntyminen riemulliseksi eikä suru-uutiseksi mielessäni?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit
lauantai 16. toukokuuta 2020
lauantai 31. lokakuuta 2015
Suru
Muutaman päivän päästä on vuosi äitini kuolemasta. Suru nousee aaltoina mieleni pohjalta ja itkettää. Koen olevani kuin yksin jäänyt lapsi. Luulin jo päässeeni pahimman surun yli, mutta hyökyaallon tavoin suru nousee mieleeni ja olen musertunut - - -
lauantai 15. marraskuuta 2014
Surun kyynelten läpi
Surun kyynelten läpi
loistavat onnellisten päivien
kultaiset muistot.
"Läheisen kuolema satuttaa syvästi. Läheisen kuoleman jälkeen suru on pitkä prosessi, joka tarvitsee oman aikansa. Suru etenee ihmisessä vähitellen eikä ole kahta samanlaista tapaa surra. Tuska tarvitsee äänen. Suru ja kipu kertovat - rakastamme yhä."
Sytytän ja sammutan kynttilöitä.
Joka kerran kun sytytän lämpökynttilän ruokapöydälle tuikkuastiaan, muistan jouluja äitini kanssa. Meillä ei joka joulu ollut kynttilöitä, joita sytyttää. Kun olin pieni tyttö, juuri oppinut raapimaan tulitikkuja, äitini jätti varmaan kynttilät ostamatta ja piilotteli tulitikkuja taskussaan. Myöhemmin sidoimme kuusenkynttilät villalangalla oksille ja olipa siinä työtä tarkkailla, ettei yksikään kynttilä sytytä villalankaa ja palo leviä oksiin. Katselin aika hurmaantuneena palavia kynttilöitä ja olin vihainen, kun kynttilät loppuivat eikä enää voinut seurata tulisia valoja hämärässä huoneessa.
Äitini palaa krematoriossa tuhkaksi, joka uurnassa lasketaan hautaan. Hänen "kynttilänsä" sammui, paloi loppuun ja jäljelle ei jää vain muistot, jotka "tuhkana" sumentavat mieltäni, saa kyyneleet silmiini - ja kihelmöivät mieleni pohjalla kutittaen nauruhermojani.
Mukavat muistot äidistäni saavat minut hymyilemään. Meillä oli hauskat jutut, kun olin alta kouluikäinen. Kertoilin hänelle ajatuksiani ja äitini kommentoi niitä hersyvän naurun kera. Ne hetket elän yhä uudelleen mielessäni. Muistoissani on iloisia hetkiä retkellä luonnossa äidin ystävien kanssa. Jään ikävöimään hetkiä, kun muistelimme aikoja, jolloin iloiset naurunpurskahdukset ja kikatus täytti vaatimaattoman kotimme. Itken ilon kyyneleitä. Pyyhin silmänurkkaani ja niistä nenäni. . . Huokaan pitkään enkä enää ole varma, itkeäkö vai nauraa, murjottaako vai laulaa surun säveliä. Niin monet tunteet riepottelevat mieltäni, että olo on kuin karusellissa.
(Tämä on 500. postaus tässä blogissa)
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
AAA, SAV. AVM ym. kirjainyhdistelmiä
Infarkti, iskemia, parietaali, lateraaliventrikkeli, hernitaatio, amyloidiangiopatia. Uusia sanoja, joita olen tavannut tämän illan. Aivoverenvuoto, aivoinfarkti, aivohalvaus, AAA, AVH jne. Olen lukenut neurologiaa, aivojen anatomiaa, lääketieteen sanakirjaa niin että mieleni on myllerryksessä ja haluaisin tietää tarkemmin, mitä mitä äidilleni tapahtui ennenkuin hänet löydettiin makaamasta lattialta sänkynsä viereltä.
Arvoitukseksi jää mitä äitini mahtoikaan kokea viimeisinä päivinään kaiken keskellä yksin. Sairaalan vuoteella kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa en kysynyt häneltä mitään. Olin jäykkänä tuskasta ja kuuntelin ja katselin, hengittääkö hän. Hengityskatkot huolestuttivat minua ja kysyin tuttavalääkäriltä, mitä ne merkitsevät. Lääkäri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutaman tunnin kuluttua, kun hengityskatkoja alkoi esiintyä. Minun äitini eli toista vuorokautta.
Suru sumentaa ajatteluani ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Sydämeni kipuilee ja mieleni on musta. Kaipaisin mieheni lohdutusta, mutta hän nukkuu jo. Minunkin olisi tästä suoriuduttava pitkälleen, mutta olen levoton. Rauhoittavat lääkkeetkään eivät minua rauhoita enkä jaksanut hakea apteekista nukahtamislääkkeitä. En jaksa mennä suihkuun. Haisen hielle ja tympeä olo saa minut voimaan pahoin.
Klo 22 on aika mennä ottamaan iltalääkkeet. Itseasiassa olisi pitänyt ottaa ne jo aikaisemmin. Haluaisin vielä lukea neurologiaa, mutta olen puhki väsynyt, suorastaan yliväsynyt. Sydän muljahtelee rinnassani, Se lyö epätahtiin, tykyttää. jättää pari lyöntiä väliin ja jatkaa taas. Huokaan piitkään. Lopettais jo lyöntinsä, olen kuin piesty.
Pakarat puutuvat ja jalkani ovat turtana. Olen suunniltani. Surusta ja äidin ikävästä sairas.
Lääkäri apua! Pappi, pastori tai diakoni, haluaisin puhua syyllisyyden taakasta. Kadun, että niin harvoin kävin äitiäni tapaamassa viimeisen puolen vuoden aikana. Hän olisi halunnut nähdä minua useammin. Hän sanoi aina hänen luonaan käydessäni, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Voi suru! Miksi en täyttänyt hänen toivettaan ja vieraillut hänen luonaan edes kerran viikossa.
Arvoitukseksi jää mitä äitini mahtoikaan kokea viimeisinä päivinään kaiken keskellä yksin. Sairaalan vuoteella kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa en kysynyt häneltä mitään. Olin jäykkänä tuskasta ja kuuntelin ja katselin, hengittääkö hän. Hengityskatkot huolestuttivat minua ja kysyin tuttavalääkäriltä, mitä ne merkitsevät. Lääkäri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutaman tunnin kuluttua, kun hengityskatkoja alkoi esiintyä. Minun äitini eli toista vuorokautta.
Suru sumentaa ajatteluani ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Sydämeni kipuilee ja mieleni on musta. Kaipaisin mieheni lohdutusta, mutta hän nukkuu jo. Minunkin olisi tästä suoriuduttava pitkälleen, mutta olen levoton. Rauhoittavat lääkkeetkään eivät minua rauhoita enkä jaksanut hakea apteekista nukahtamislääkkeitä. En jaksa mennä suihkuun. Haisen hielle ja tympeä olo saa minut voimaan pahoin.
Klo 22 on aika mennä ottamaan iltalääkkeet. Itseasiassa olisi pitänyt ottaa ne jo aikaisemmin. Haluaisin vielä lukea neurologiaa, mutta olen puhki väsynyt, suorastaan yliväsynyt. Sydän muljahtelee rinnassani, Se lyö epätahtiin, tykyttää. jättää pari lyöntiä väliin ja jatkaa taas. Huokaan piitkään. Lopettais jo lyöntinsä, olen kuin piesty.
Pakarat puutuvat ja jalkani ovat turtana. Olen suunniltani. Surusta ja äidin ikävästä sairas.
Lääkäri apua! Pappi, pastori tai diakoni, haluaisin puhua syyllisyyden taakasta. Kadun, että niin harvoin kävin äitiäni tapaamassa viimeisen puolen vuoden aikana. Hän olisi halunnut nähdä minua useammin. Hän sanoi aina hänen luonaan käydessäni, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Voi suru! Miksi en täyttänyt hänen toivettaan ja vieraillut hänen luonaan edes kerran viikossa.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Suren äitini poismenoa
PIIITKÄ HUOKAUS. En saa unta. Päässäni pyörii ideoita ja kysymyksiä, miten äitini muistotilaisuus järjestetään.
Äiti-vainajaa katsoessani paiskautui päin kasvojani tietoisuus, kuinka katoavaisia olemmekaan, Elämme tuskin satavuotiaaksi. Kalmankalpeana ja kylmänä hän makasi sairaalan työntökärryllä valkoisella lakanalla peitettynä. Joku oli sairaalan puolesta laittanut vaaleanpunaisen ruusun lakanalle.
Keskustelin sairaalapastorin kanssa siinä äidin kuolinvuoteen äärellä. Pastori kuunteli minua empaattisesti. Hän piti jäähyväismuistopuheen, rukoili lohdullisesti ja toivotti voimia, hyviä unia ja maukkaita aterioita minulle. Se oli mieliinpainuva hetki elämässäni, vaikka sieluani kylmäsi kuin olisin palellut öisessä hallasumussa.
Äitini lempilaulu oli tämä:
1. Täältä puolehen ylhäisen maan nyt vain uskossa katselemme,
Sinne Jeesus jo valmistamaan mennyt on kodin lahjaksemme.
:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:
2. Rauhan rannan kun saavutamme, silloin virtemme helkkyen soi.
Murheen sävel ei laulussamme enää milloinkaan kaikua voi.
:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:
3. Armon runsaista lahjoistansa tuomme kiitoksen Jeesukselle.
Hän on siunannut lapsiansa, ollut suojana matkallamme.
:,: Kohta vaan päältä maan käymme taivaaseen riemuitsemaan, :,:
Melodia: Joseph Philbrick Webster 1867
Teksti: Sanford Fillmore Bennet 1867
Suomentaja: Joel Niininen 2001
Tätä laulua toivon laulettavan äitini muistotilaisuudessa. Toinen laulu, josta äitini piti on "Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla/ katson kauas kaukaisuuteen - - -". Kuuntelin eilen tätä laulua moneen kertaan YouTubessa. Mieleeni jäi soimaan sanat: "Täällä Pohjantähden alla murheita on laulajalla. Täällä kuu kumottava on myös alakuloinen - - - hiipii sieluun asti halla ja tunteet tappamalla rikki repii sydämen." Paremmin ei voisi kuvailla tunteita, joita nyt koen: mustaa alakuloisuutta, rikki revittyä sydäntä. Tunteeni heittelehtivät kuin vuoristorataa ajellessa synkimmästä surusta ja luopumisen tuskasta jälleennäkemisen toivoon ylösnousemuksessa.
torstai 6. marraskuuta 2014
Äiti pien' oma rakas äitini
Olen surun murtama. Äitini on sairaalassa päivystysosastolla. Hänen tajuntansa on alentunut ja vasen puoli pleeginen. Keuhkot krohisee. Häntä ei elvytetä, jos jotain dramaattista tapahtuu.
Vasta vietimme hänen 87-vuotissyntymäpäiviään ja hän oli iloinen, mutta väsyneen oloinen. Eilen illalla hän oli normaalivoinnissa, mutta tänä aamuna löydetty kotoa lattialta. Ambulanssilla sairaalaan. Pään TT ja Thorax-röntgenkuva otettu.
Yritin puhua hänelle. Kerroin että olen tässä, tyttäresi. ja tulin tänne sairaalaan sinuakatsomaan. En tiedä kuuliko hän, koska ei ollut kuulokkeita hänelle laittaa korville ja puhua mikkiin. Ainoastaan siten hän pystyi kotonaan saamaan selvää, mitä puhutaan.
Silitin hänen otsaansa ja kylmiä käsiä. Olkavartta silitin myös ja kuiskasin: "Minä rakastan sinua,"
Voi, pieni äitini ei ehkä selviä tästä laaja-alaisesta aivoinfaktista. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Suru on musertava.
Vasta vietimme hänen 87-vuotissyntymäpäiviään ja hän oli iloinen, mutta väsyneen oloinen. Eilen illalla hän oli normaalivoinnissa, mutta tänä aamuna löydetty kotoa lattialta. Ambulanssilla sairaalaan. Pään TT ja Thorax-röntgenkuva otettu.
Yritin puhua hänelle. Kerroin että olen tässä, tyttäresi. ja tulin tänne sairaalaan sinuakatsomaan. En tiedä kuuliko hän, koska ei ollut kuulokkeita hänelle laittaa korville ja puhua mikkiin. Ainoastaan siten hän pystyi kotonaan saamaan selvää, mitä puhutaan.
Silitin hänen otsaansa ja kylmiä käsiä. Olkavartta silitin myös ja kuiskasin: "Minä rakastan sinua,"
Voi, pieni äitini ei ehkä selviä tästä laaja-alaisesta aivoinfaktista. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Suru on musertava.
tiistai 26. toukokuuta 2009
shokki
päivät kuluvat
melkein
unessa ja nukkuen
shokki lamauttaa
kulkemaan zombina
toimimaan
jotakuinkin
järkevästi
tiedon sirut
veljen kuolemasta
viiltävät
avohaavoja mieleen
viha herää:
Jumala,
miksi sallit tämän tapahtua?
Paniikkiajatuksia
risteilee mieleni kaaoksessa.
* * * * * * * *
Kamala paniikinomainen tarve saada selville, miksi ja miten kuolema kohtasi veljeni aiheuttaa unettomuutta. Näin painajaisen, jossa nuori, kaunis nainen painoi veljeni kasvot pellon turpeeseen ja veli tukehtui, muuttui siniseksi kasvoiltaan. Näin toisen painajaisen huumejengin tappeluista, ampumista, harhaluodista, joka osui veljeäni kasvoihin ja veri turskahti esiin ja hän lyyhistyi kasaan.
Tuntuu tosi epäoikeudenmukaiselta, että alta viisikymppinen isä otetaan pois lastensa elämästä. En voi uskoa todeksi avovaimon kertomusta, äitini tuskaista tarinaa ja veljeni tyttären puhelimessa kertomaa . . .
lauantai 23. toukokuuta 2009
Suru
Suru raastaa sydäntäni kuin
kylmä viima
kasvoillani
pakkasella
peipponen
hiirenkorva-koivussa
säestää surumarssia
surevan äitini luota
kotiin
Veljeni
kylmennyt ruumis
odottaa jossain
kuolinsyytutkijaa
Itken . . .
...
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Torstaina
2009-03-19 klo 13.30
huokailen - - -
Olen varpaisillani. Reagoin joka naukaisuun. Tiedostan rapsahdukset ym:t äänet, joita huoneistossamme kuuluu. Hyppään vähän väliä katsomaan, vieläkö Hurmuri nukkuu. Viimeksi se tervehti minua naukaisulla ja nuolemalla kättäni ja jäi makaamaan eteisen lattialle. Mieheni nosti Hurmurin hiekkalaatikolle klo 13.50. Ei pissiä. Mieheni nosti kissan divaanilleen.
”Eihän tuo sen kävely ole yhtään parantunut”, totesi puoliso tultuaan keskustelemaan kissasta. ”Pitäisikö se lopettaa?”, kysyn. ”Helpommallahan se kissa pääsisi eikä kärsisi - -” En kuullut lausetta loppuun, kun itku tuli ja kyyneleet valuvat poskilleni. Olen suunnattoman pettynyt, ettei insuliinihoito ole auttanut paremmin. Kissa kärsii ja minä kärsin, koska kissa kärsii.
Hurmuri ei ole entisensä. Se on laihtunut. Se painaa 7,2 kg. Lääkäri sanoi, että saisi laihtua vieläkin. Sanoin ystävälle puhelimessa, että katsomme viikonlopun yli ja sitten on tehtävä päätöksiä sen elämästä. Tuntuu julmalta lopettaa kissa, mutta julmempaa taitaa olla pitää noin huonossa kunnossa olevaa kissaa kärsimässä täällä. Itken taas.
klo 18
Katsoin Kauniit ja rohkeat. Vilkuilin syrjäsilmällä kissaa. Se nukkuu.
Upsider, Light Red Apple -siideri hidastuttaa ajatteluani. Tekee mieli nukkumaan. Mutta minua vain itkettää ja surettaa niin että olen pakahtua. En halua tehdä päätöstä nukutuspiikistä. Sanoin puolisolle, että olisi tehtävä päätös viedäänkö kissa piikille ja minä päivänä viedään, jos viedään. Lykkään päätöksentekoa ensi viikkoon. puolisoni ei näemmä halua tehdä päätöstä hänkään. ”No voi sentään” hän sanoo ja silittää kissaa. Katsoo minua. Minä en voi katsoa häntä vaan käännyn kirjoittamaan. Nieleskelen kyyneleitä ja suru hyökyy sisimpääni kuin musta aalto. Minua paleltaa. Kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Haluan lohturuokaa. Suklaavanukasta ja lisää siideriä.
Ahdistaa ja rintaa puristaa. Sydärinkö mä nyt saan tässä kaiken kukkuraksi? Olisko otettava aspiriini?
Vien kissan keittiöön ja annan sen syödä ja juoda. Tuon takaisin divaanilleen.
No se rinnan puristus meni ohi muutamassa minuutissa. Ahdistus jäi - ja suru.
Klo 18.50 en itke enää. Mieheni siistii kissojen vessoja. Hän varmaan katsoo Alueuutiset ja Salatut Elämät. Menen hänen kanssaan katsomaan niitä. Sitten nukkumaan. Kissaa saa jäädä vartioimaan oma suojelusenkelini. Vieläkö Hurmuri katsoo silmiini huomenna?
huokailen - - -
Olen varpaisillani. Reagoin joka naukaisuun. Tiedostan rapsahdukset ym:t äänet, joita huoneistossamme kuuluu. Hyppään vähän väliä katsomaan, vieläkö Hurmuri nukkuu. Viimeksi se tervehti minua naukaisulla ja nuolemalla kättäni ja jäi makaamaan eteisen lattialle. Mieheni nosti Hurmurin hiekkalaatikolle klo 13.50. Ei pissiä. Mieheni nosti kissan divaanilleen.
”Eihän tuo sen kävely ole yhtään parantunut”, totesi puoliso tultuaan keskustelemaan kissasta. ”Pitäisikö se lopettaa?”, kysyn. ”Helpommallahan se kissa pääsisi eikä kärsisi - -” En kuullut lausetta loppuun, kun itku tuli ja kyyneleet valuvat poskilleni. Olen suunnattoman pettynyt, ettei insuliinihoito ole auttanut paremmin. Kissa kärsii ja minä kärsin, koska kissa kärsii.
Hurmuri ei ole entisensä. Se on laihtunut. Se painaa 7,2 kg. Lääkäri sanoi, että saisi laihtua vieläkin. Sanoin ystävälle puhelimessa, että katsomme viikonlopun yli ja sitten on tehtävä päätöksiä sen elämästä. Tuntuu julmalta lopettaa kissa, mutta julmempaa taitaa olla pitää noin huonossa kunnossa olevaa kissaa kärsimässä täällä. Itken taas.
klo 18
Katsoin Kauniit ja rohkeat. Vilkuilin syrjäsilmällä kissaa. Se nukkuu.
Upsider, Light Red Apple -siideri hidastuttaa ajatteluani. Tekee mieli nukkumaan. Mutta minua vain itkettää ja surettaa niin että olen pakahtua. En halua tehdä päätöstä nukutuspiikistä. Sanoin puolisolle, että olisi tehtävä päätös viedäänkö kissa piikille ja minä päivänä viedään, jos viedään. Lykkään päätöksentekoa ensi viikkoon. puolisoni ei näemmä halua tehdä päätöstä hänkään. ”No voi sentään” hän sanoo ja silittää kissaa. Katsoo minua. Minä en voi katsoa häntä vaan käännyn kirjoittamaan. Nieleskelen kyyneleitä ja suru hyökyy sisimpääni kuin musta aalto. Minua paleltaa. Kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Haluan lohturuokaa. Suklaavanukasta ja lisää siideriä.
Ahdistaa ja rintaa puristaa. Sydärinkö mä nyt saan tässä kaiken kukkuraksi? Olisko otettava aspiriini?
Vien kissan keittiöön ja annan sen syödä ja juoda. Tuon takaisin divaanilleen.
No se rinnan puristus meni ohi muutamassa minuutissa. Ahdistus jäi - ja suru.
Klo 18.50 en itke enää. Mieheni siistii kissojen vessoja. Hän varmaan katsoo Alueuutiset ja Salatut Elämät. Menen hänen kanssaan katsomaan niitä. Sitten nukkumaan. Kissaa saa jäädä vartioimaan oma suojelusenkelini. Vieläkö Hurmuri katsoo silmiini huomenna?
torstai 12. helmikuuta 2009
Kuutamoko nyt valvottaa
Kuutamoko nyt valvottaa? Täysikuu on näemmä ollut 8.-9.2. Ilmankos tässä on ollut jotenkin levoton olo. Raivoa, itkua, mökötystä. Järkeistämistä, että tämä johtuu liikakilojen aiheuttamasta turhautumisesta. Entäpä jos tämä kaikki onkin kuuhulluutta.
”Erilaisissa uskomuksissa täydenkuun aikaan osa ihmisistä muuttuu käytökseltään poikkeaviksi, jopa fanaattisiksi tai mielenhäiriöisiksi. Tätä reaktiota kutsutaan kuuhulluudeksi.”
”Kuuhulluus on uskomuksissa fanaattinen tai innostunut tila tai jopa mielenhäiriö, jonka saa aikaan täysikuu. Kuuhullu voi seota väliaikaisesti tai lopullisesti. Monien taruolentojen uskotaan olevan aktiivisimmillaan juuri täydenkuun aikaan.
Täysikuulla uskotaan yleisesti olevan ainakin jonkinlaisia vaikutuksia ihmiseen; jotkut kokevat sen valvottavan tai tekevän hieman hermostuneemman tai innostuneemman olon. Valtaosa tilastollisista tutkimuksista ei kuitenkaan tue väitettä, että kuun vaiheet korreloisivat ihmisten käyttäytymisen kanssa, ja teoriaa pidetäänkin usein näennäistieteenä.” Wikipedia
Lieneekö tämä innostukseni laihdutusprojektissani (ruokapäiväkirja ja liikuntapäiväkirja Keventäjissä), jos tämä innostus onkin vain kuuhulluuden aikaansaamaa, niin pian se lopahtaa. Toivottavasti ei sentään. :-))
Huokaan piiitkään. Olisi parasta painaa päätä tyynyyn eikä istuskella tietokoneen äärellä. Mutta minua vaivaa jostain syvältä tuleva suru ja minua itkettää.
Lueskeltuani joitakin blogeja tänä aamuyönä, totesin, että monella on elämää suurempia projekteja menossa. Joillakin se aiheuttaa kipuilua ja tuskaa, toisilla se näyttäytyy esim. käsitöinä ja muina harrastuksina, joihin on innostuttu.
Mikä tässä nyt sitten surettaa minua? Onhan minulla elämää edessäpäin monta kymmentä vuotta parhaimmillaan. Mutta monta kymmentä vuotta on mennyt ilman päämäärää, tavoitteita ja innostusta. Surullista, että viisikymppisenä herää siihen, etten ole oikeastaan antanut itselleni lupaa elää täysillä tai en ole oikeastaan tiennyt, mitä haluan elämältä. En tiedä vieläkään. En tohdi ajatella, mitä voisin elämältä toivoa. Monet masennuskaudet ovat lamanneet toivoni ja uskoni, että minulle olisi jotain parempaa olemassa. Olen tyytynyt varjoelämään.
On ollut ilo todeta, että monessa lukemassani blogissa toivo ja usko parempaan elää voimakkaana.
”Erilaisissa uskomuksissa täydenkuun aikaan osa ihmisistä muuttuu käytökseltään poikkeaviksi, jopa fanaattisiksi tai mielenhäiriöisiksi. Tätä reaktiota kutsutaan kuuhulluudeksi.”
”Kuuhulluus on uskomuksissa fanaattinen tai innostunut tila tai jopa mielenhäiriö, jonka saa aikaan täysikuu. Kuuhullu voi seota väliaikaisesti tai lopullisesti. Monien taruolentojen uskotaan olevan aktiivisimmillaan juuri täydenkuun aikaan.
Täysikuulla uskotaan yleisesti olevan ainakin jonkinlaisia vaikutuksia ihmiseen; jotkut kokevat sen valvottavan tai tekevän hieman hermostuneemman tai innostuneemman olon. Valtaosa tilastollisista tutkimuksista ei kuitenkaan tue väitettä, että kuun vaiheet korreloisivat ihmisten käyttäytymisen kanssa, ja teoriaa pidetäänkin usein näennäistieteenä.” Wikipedia
Lieneekö tämä innostukseni laihdutusprojektissani (ruokapäiväkirja ja liikuntapäiväkirja Keventäjissä), jos tämä innostus onkin vain kuuhulluuden aikaansaamaa, niin pian se lopahtaa. Toivottavasti ei sentään. :-))
Huokaan piiitkään. Olisi parasta painaa päätä tyynyyn eikä istuskella tietokoneen äärellä. Mutta minua vaivaa jostain syvältä tuleva suru ja minua itkettää.
Lueskeltuani joitakin blogeja tänä aamuyönä, totesin, että monella on elämää suurempia projekteja menossa. Joillakin se aiheuttaa kipuilua ja tuskaa, toisilla se näyttäytyy esim. käsitöinä ja muina harrastuksina, joihin on innostuttu.
Mikä tässä nyt sitten surettaa minua? Onhan minulla elämää edessäpäin monta kymmentä vuotta parhaimmillaan. Mutta monta kymmentä vuotta on mennyt ilman päämäärää, tavoitteita ja innostusta. Surullista, että viisikymppisenä herää siihen, etten ole oikeastaan antanut itselleni lupaa elää täysillä tai en ole oikeastaan tiennyt, mitä haluan elämältä. En tiedä vieläkään. En tohdi ajatella, mitä voisin elämältä toivoa. Monet masennuskaudet ovat lamanneet toivoni ja uskoni, että minulle olisi jotain parempaa olemassa. Olen tyytynyt varjoelämään.
On ollut ilo todeta, että monessa lukemassani blogissa toivo ja usko parempaan elää voimakkaana.
lauantai 13. joulukuuta 2008
Surullista hiljaiseloa
Hiljaiseloa kuin lumisateen laannuttua pakkasen pureskellessa timantteja hankeen. Tuulen tyynnyttyä ja kaamosajan valon pilkahdusten sammuttua mieleni on hiljaa. Elän varovasti, ettei suru sisälläni repäisisi olemustani rikki. Mitään muuta ei mieleeni mahdu kuin itku, hiljainen suru ja esillepyrkivät kyyneleet. En itke enää. Muistelen mukavia hetkiä kissani kanssa ja silittelen kahta toista kissaamme etsien lohtua niistä menetetyn kissan suruuni. Nämä kaksi muuta kissaa ovat omia persooniaan. Omalla tavallaan viehättäviä, mutta herättävät aivan eri tunteita kuin poisnukkunut kissa.
Minun on tyydyttävä elämään ilman varpaiden lämmittäjäkissaa. Nämä toiset eivät tule jalkopäähäni nukkumaan. Heillä on omat nukkumapaikkansa ihan toisaalla kuin vuoteessamme. On kai ostettava kuumavesipullo jalkojani lämmittämään. Kyyneleet tulevat taas ryöppynä poskilleni. Olen pettynyt, vihainen ja pohjattoman surullinen kohtalolle, joka vei kissani pois elämästäni.
Huokaan hiljaa nyyhkyttäen itkunpurkauksen jälkeen. Ajattelen, että tämän surun jälkeen tulee vielä suruja toisten kissojeni kuollessa. Kamalaa! Kuinka ikinä kestän ne surut? Vielä suurempi suru odottaa vanhan äitini poistuessa elämästä. Hän on jo yli 80-vuotias ja saattaa kyllä elää vielä kymmenenkin vuotta. Mutta todennäköisempää on, että hänen sydämensä pettää milloin tahansa. Epävarmuus on kiduttavaa. Tulevan surun odottaminen tyhmää.
Miksi en osaa nauttia elämästä vanhan äitini avustajana, mieheni rinnalla ja kahden kissamme emäntänä? Minulla on paljon hyvää elämässäni, josta voisin olla iloinen. Mutta nyt suru sumentaa silmäni. Pienen kissani lähtö asunnostamme tyynyliinan sisällä eläinhautausmaanhoitajan käsissä jää ikuiseksi muistoksi viime hetkistä kissani lähellä. Minua hyytää ajatus sen pienestä ruumiista hautausmaanhoitajan kylmiössä. Vasta joskus kuukauden kuluttua se lasketaan kaivurin kaivamaan kuoppaan noin 50 muun pieneläimen ruumiin kanssa.
Vien haudalle lyhdyn ja siellä käydessäni sytytän kynttilän lyhtyyn ja muistelen sitä kaikkea kivaa, mitä kissani toi elämääni. Siellä hautausmaan uumenissa on jo kaksi vanhempaa kissaani. Mainecoonkissani kuoli reilu vuosi sitten ja eurooppalainen maatiaiskissani vuonna 2001. Tiedän, että suru muuttuu ajan myötä vienoksi kaipaukseksi ja lämpimäksi muistoksi menneisyydestä.
Minun on tyydyttävä elämään ilman varpaiden lämmittäjäkissaa. Nämä toiset eivät tule jalkopäähäni nukkumaan. Heillä on omat nukkumapaikkansa ihan toisaalla kuin vuoteessamme. On kai ostettava kuumavesipullo jalkojani lämmittämään. Kyyneleet tulevat taas ryöppynä poskilleni. Olen pettynyt, vihainen ja pohjattoman surullinen kohtalolle, joka vei kissani pois elämästäni.
Huokaan hiljaa nyyhkyttäen itkunpurkauksen jälkeen. Ajattelen, että tämän surun jälkeen tulee vielä suruja toisten kissojeni kuollessa. Kamalaa! Kuinka ikinä kestän ne surut? Vielä suurempi suru odottaa vanhan äitini poistuessa elämästä. Hän on jo yli 80-vuotias ja saattaa kyllä elää vielä kymmenenkin vuotta. Mutta todennäköisempää on, että hänen sydämensä pettää milloin tahansa. Epävarmuus on kiduttavaa. Tulevan surun odottaminen tyhmää.
Miksi en osaa nauttia elämästä vanhan äitini avustajana, mieheni rinnalla ja kahden kissamme emäntänä? Minulla on paljon hyvää elämässäni, josta voisin olla iloinen. Mutta nyt suru sumentaa silmäni. Pienen kissani lähtö asunnostamme tyynyliinan sisällä eläinhautausmaanhoitajan käsissä jää ikuiseksi muistoksi viime hetkistä kissani lähellä. Minua hyytää ajatus sen pienestä ruumiista hautausmaanhoitajan kylmiössä. Vasta joskus kuukauden kuluttua se lasketaan kaivurin kaivamaan kuoppaan noin 50 muun pieneläimen ruumiin kanssa.
Vien haudalle lyhdyn ja siellä käydessäni sytytän kynttilän lyhtyyn ja muistelen sitä kaikkea kivaa, mitä kissani toi elämääni. Siellä hautausmaan uumenissa on jo kaksi vanhempaa kissaani. Mainecoonkissani kuoli reilu vuosi sitten ja eurooppalainen maatiaiskissani vuonna 2001. Tiedän, että suru muuttuu ajan myötä vienoksi kaipaukseksi ja lämpimäksi muistoksi menneisyydestä.
perjantai 12. joulukuuta 2008
Suru
Itken suuria kyyneleitä ja ryystän nenääni paperinenäliinaan. Silmäni ovat turvoksissa ja suruni on suunnaton.
Oma karvakuononi ei tuhise enää. Pieni ystäväni on eloton. Tassut ovat kylmenneet, kuolonkankeus suoristaa jalat. Silitän kissani turkkia viimeisen kerran. Hivelevän pehmeä turkki ja sileät karvat ihastuttavat yhä.
Vielä torstaiaamuyön tunteina lämmitit kylmiä varpaitani ja nilkkojani maatessani hatarasta unestani heräillen tiedostamaan kissanlämpöisen läheisyytesi.
Torstai-aamulla menit reippaasti parvekkeelle haistelemaan raitista ilmaa. Myöhemmin näin sinut makuuhuoneen sängyllä istumassa toisen kissamme rinnalla. En aavistanut mistään, että se oli viimeinen katse, jonka loit minuun ja katseesi oli kirkas kuten aina.
Parin kolmen tunnin kuluttua olit nukkunut kuolon uneen. Yllättäen et enää liikkunut, kun päiväpeittoa vedettiin altasi pois. Hengityksesi oli pysähtynyt, sydämesi lakannut lyömästä. Tasssusi kylmenneet. Elämäsi päättynyt.
Jäät aina olemaan muistoissani siro kaunotar. Uroskissan olemuksesi oli veikeä ja viehkeä.Tulit luokseni lämpöisine tassuinesi kujerrellen lempeyttäsi ja asetuit jalkopäähäni nukkumaan lämmittäen koko kissanvartalollasi kylmiä varpaitani ja nilkkojani. Olit ihana hyrisevä lämpötyynyni.
Muistan leikkisät pentuaikasi. Olit vikkelä lelujen metsästäjä. Kiipesit joka paikkaan eikä suljettu ovikaan ollut kuin hidaste menossasi. Keksit, kuinka ovi aukaistaan kahvasta ja kurkistit kaikkien ovien taakse. Olikohan asunnossamme mitään koloa, jota et olisi tutkinut.
Hellyyttä hait meiltä jokaiselta: isännältäsi, emännältäsi, kissatovereiltasi. Minä silitin turkkiasi ihastellen sen sileyttä ja kissatoverisi nuolivat korvasi puhtaaksi.
Vieraitten suhteen olit arkajalka, mutta kun näit, ettei muiden kissojen käynyt kuinkaan vieraitten seurassa, tulit sinäkin esiin ja ihastutit viehkeydelläsi jokaisen.
Yksitoista vuotta kanssasi eivät unohdu koskaan mielestäni. Lämmin muisto ja rakkaus hellyttävät sydämeni edelleen, Olen sanaton muistellessani kaikkia ihania hetkiä kanssasi. Muisto hiljaisesta ystävyydestäsi lämmittää sydäntäni. Olet tämän kaamosajan sykähdyttävin hellyyteni kohde.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)