tiistai 30. joulukuuta 2008

Testi

Joulupöydän persoonani:

Ideakeittiön jouluruokatesti: olen moderni puolukkapaistos

Olen moderni puolukkapaistos
Moderni puolukkapaistos

Tee sinäkin
Ideakeittiön jouluruokatesti



Testi väittää, että:

Olen nautiskelija! Pidän myös homejuustosta ja retiiseistä. Olen vankasti oman tieni kulkija, kuin Konkarin hahmo Taru sormusten herrassa kirjoista. Ihmiset ympärilläni – sisäpiiriä lukuun ottamatta – voivat pitää minua jopa hieman outona, mutta vähänkö se minua kiinnostaa.

Mielijoululaulujani ovat ”Varpunen jouluaamuna” ja "Sydämeeni joulun teen"

Kyllä testi on oikeassa.

Matalalla mielellä


Odotan, että joku (enkeli ehkä) ojentaisi minulle elämiseniloa ja olemisen riemua. Mieliala mataa pohjamudissa, mikään ei oikein kiinnosta. Olen nukkunut paljon. Yöunien jälkeen kaksi tuntia aamiaisen jälkeen. Samoin mieheni näyttää olevan puhtia vailla. Nukkui hänkin aamupäivän yhteentoista. Aamulla otti vain lääkkeensä ja söi jotain aamiaiseksi. Sitten punkkaan tuhisemaan.

Mikseivät masennuslääkkeet auta? Ei meistä mieheni kanssa ole toistemme ymmärtäjiksi, koska emme itseämmekään ymmärrä. Tunnevaje vain suurenee kummankin sisimmässä. Olemme kyllä toisiamme lähellä ja paikalla, mutta empatiaa ei riitä toisen olon helpottamiseen. Varsinkin minulla on vahva hylkäämisen tunnelukko, joka luo epätoivoa rakkaussuhteeseeni. On vaikea luottaa mieheeni, vaikka suhde häneen on hyvä. Istumme samalla oksalla ja katsomme samaan suuntaan. Muuta yhteistä meillä ei taida ollakaan...

maanantai 29. joulukuuta 2008

Viikko 1 mutta vielä vuosi 2008

Huomasin kalenterista, että tänään alkoi viikko 1 ja sitten torstaina on vuoden 2009 ensimmäinen päivä. Vuodesta 2008 on jäänyt mieleen monta unohdusta, harmillisia tapauksia ja ahdistusta, kun olen huomannut, että en olekaan siellä, missä olen sopinut olevani tiettyyn aikaan. Unohtelu on vuoden mittaan vain pahentunut, mutta sairaanhoitaja tuumi, että mitään aihetta huoleen ei ole. Minitestin mukaan muistini on ihan hyvä. Kun valitin hänelle unohduksiani, hän vain esitti, että pitää laittaa lappuja vaikkapa jääkaapin oveen, ettei sovitut ajat unohdu.

Otin käyttöön uuden kalenterin. Toivottavasti muistan merkitä siihen kaikki tärkeät menemiset ja tapaamiset. Toivottavasti muistan myös tarkistaa ajoissa, missä olen milloinkin sopinut olevani.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Junassa

Junaan kiipesi paljon matkustajia niinkuin odottaa saattoikin. Juna oli melkein täynnä jo sinne astuessamme. Matkakuume nousi huippuunsa, kun nostelimme laukkujamme hyllylle. Tutut maisemat jäivät taakse ja luminen, kumpuileva metsämaisema ihastutti. Tunnelissa korvat menivät lukkoon ja piti nieleskellä, että paine tasaantuisi korvissa. Vain muutaman sanan vaihdoin mieheni kanssa ja katselinne ohikiitäviä maisemia.

Junailija kuulutti, että olemme myöhässä. Hätä iski mieleen, ehdimmekö toiseen junaan ja kysyimme junailijalta, odottaako toinen juna meitä. Odottaa. Piti kulkea alikäytävää pitkin laiturilta toiselle. Yritin parhaani porhaltaa pitkin askelin harppovan mieheni perässä. Hengästyin. Pelkäsin, että juna lähtee ennenkuin ehdimme laiturille. Kaikki muut olivat jo kiirehtineet edellemme. Laiturilla ei ollut muita. "Nyt vaan junaan lähimmästä ovesta!", huusi Mies. Vaunu7. Voi ei ! Kiirehdimme sisään ja juna lähti. Alkoi stressaava matka vaunusta 7 vaunuun yksi. Matkalaukkuja oli käytävällä tiellä. Matkustajia vaunut täynnä. Lemmikkivaunussa isoja koiria käytävällä. Lastenvaunuja ja ihmisiä väistellen rinkkojen ja laukkujen yli omia laukkuja nostellen matkaa vaunuun 1 tuntui olevan kilometrikaupalla. Tuijottavia ihmisiä, ärsyyntyneitä katseita, surkeita ja sääliviä ilmeitä. Mies minun painavaa laukkuani kantaen puuskutti niin että luulin hänen saavan aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen.

Itse olin hiestä märkä ja alkoi paniikkia pukkaamaan. Ihmisten kasvot vääristyivät muodottomaksi massaksi, sydän hakkasi rinnassa, kylmä hiki valui silmiin. Puuskutin niin että taju oli mennä. Kohta pökerryn, tuli mieleen, kun horjuin käytävällä junan tehdessä sivuliikettä. Ei, nyt en anna paniikille valtaa, tästä selvitään. Vielä kaksi vaunua.

Seisoin eteisessä hetken, suljin silmäni ja rukoilin äänettömästi: "Anna minulle rauha! Armoa Jumala!" Uupuneet voimani elpyivät, jaksoin kantaa laukkuni vaunuun 1. Vielä otettuani takin pois päältä ja istuuduttuani paikalleni sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Join vettä ja suljin silmäni. Aloin tehdä mielikuvaharjoitusta. Muistelin mielipaikkaani, kesäistä koivumetsää järven rannalla. Linnut laulavat, pulahdan uimaan. Vesi vilvoittaa ja kimmeltelee lämpimässä auringonpaisteessa. Mielikuvaharjoitus auttoi rauhoittamaan mieleni ja kehoni. Matka jatkui ilman paniikkia.

Hömelö olo

On jotenkin hömelö olo. Ihan kuin jotain puuttuisi, jotain elämässä on jäänyt tapahtumatta. Tämä on kai sitä poissa-kotoa-jouluna-jälkitunnelmaa. En ole aiemmin viettänyt joulua poissa kotoa. Aina olen loihtinut kotiini tunnelmaa, ostanut syötävää ja herkkuja, katsellut telkkaa ja rupatellut mahdollisten jouluvieraiden kanssa.

Emme olleet kovin sosiaalisia hotellissa joululomallamme. Mieheni ja minä vietimme aikaa enimmäkseen vain toisillemme puhuen. Olisi saattanut olla antoisampaa tutustua toisiin hotellivieraisiin ja -lomalaisiin, mutta mitäpä sitä väkisin, kun ei tehnyt mieli rupatella ventovieraiden kanssa. Muutaman sanan vaihdoin samassa ruokapöydässä istuvan pariskunnan kanssa. Mieheni ei puhua pukahtanut kai kenellekään. Hän sattui menemään saunaankin just silloin kun siellä ei ollut muita. Hän ilmeisesti nautti siitä, että sai yksin kylpeä. Semmonen kuva minulle tuli hänen murahduksestaan, kun kysyin hänen saunomisestaan. Vai oiskoon se murahdus tarkoittanut, että hän kaipasi minua sinne kaverikseen. Ei hänestä aina ota selvää, ellei tee paria kolmea tarkentavaa kysymystä.

Tuntuu kuin emme olisi joulua viettäneetkään, vaan teimme matkan toiselle laidalle Suomea, vietimme aikaa hotellissa. Söimme hyvin. Joulumieltä ja kodin joulun herttaisuutta puuttui.

Olo on outo ja ennenkokematon. Minua vähän värisyttää, ettei vaan ihan pientä pelkoa olisi ilmassa. Sairauden pelkoa. Masennusta en enää pelkää. Harmittaa vaan, kun sen takia on vuosia mennyt säästöliekillä enkä ole pystynyt nauttimaan elämästä täysillä. Luin junamatkalla kirjaa Avaa tunnelukkosi. Tein testin ja totesin, että minussa on monta lukkoa. Miten ikinä saan ne auki? Ehkä se selviää, kun luen kirjan loppuun. Ehkä vielä vapaudun elämään täydesti, mikäli se on mahdollista. Ehkä alan ymmärtää persoonaani ja kaltaisiani tässä, kun vanhenen ja viisastun. Jospa tämä nykyisen elämisen outouden ja vajavuuden tunne muuttuisi antoisaksi elämäksi ja iloksi rakkaiden kanssa.

perjantai 26. joulukuuta 2008

HURRAA!



HURRAA !!! Joulu on ohi. Löhöily, saunominen, porealtaalla istuskelu ja syöpöttely hotellikylpylässä on koettu. Joulu hotellissa oli pikku pettymys. Mutta koskaan en ole syönyt niin herkullisia aterioita kylläiseksi asti joka kerta ja lopputuloksena painonpudotus 1½ kg.

Tiedänpähän nyt, mitä on olla poissa kotoa jouluna - ikävöiden kissojani. No, ehkä jos mieheni ja minun mieliala olisi korkeammalla, olisimme nauttineet olostamme täysin siemauksin. Mutta siipi maassa räpiköiden - - - pah! Humpuukia koko joulu.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Varovasti kuulostellen kaamoksessa

Varovasti kuulostellen vointiani astun uuteen päivään. Pikkuystäväni poismeno ei enää aiheuta itkuun tyrskähdyksiä, vaan huokailen ja otan uuden päivän vastaan niinkuin se tulee: harmaana, sumuisena ja pimeänä. Kaamos väsyttää minua. En jaksa ottautua mihinkään hommaan. Kotityöt ovat jääneet tekemättä. Eniten häiritsee vessan siivottomuus, mutta annan senkin olla sellaisenaan ja odotan, että siivooja siistii sen.

Olen lamassa, lamaantunut, voimaton ja aloitekyvytön. Harmittaa tämä saamattomuus. Mutta vain totean, että näin elämäni menee nyt: maaten sängyllä pitkiä päiväunia kuunnellen radiota puolella korvalla. Yöunet nukahtamis- ja rauhoittavien lääkkeiden avulla. Aamullakin väsynyt enkä jaksa mihinkään ottautua. Edes aamukahvia en saa keitettyä. En vain jaksa vaivautua, vaikka mieli tekee saada kahvia. Odotan, että mieheni herää ja alkaa touhuta keittiössä.

Syön tummaa suklaata lohdukkeena elämän harmauteen. Makuaistini virittäytyy vastaanottamaan makean herkun. Edes tästä vähän nautin - suussasulavasta rasvaisen makeasta mönjästä, joka lihottaa minut ennätyslukemiin. Suunnittelen ostavani paljon Geisha-paloja ja Fazerin sinistä jouluksi naposteltavaksi.

Ehkä hotellikylpylässä viettämämme lepoloma virkistää mieltäni, niin että pääsen elämässäni tasapainoon. Nyt olen kallella kypärin ja pahasti masentunut. Ehkä en pääse nettiin hotellista, joten kirjoitteluuni tulee tauko.


Hyvää joulua ystävät ja nettituttavat! Viettäkää aikaa rakkaittenne kanssa. Voikaa hyvin ja nauttikaa elämästä!

lauantai 13. joulukuuta 2008

Surullista hiljaiseloa

Hiljaiseloa kuin lumisateen laannuttua pakkasen pureskellessa timantteja hankeen. Tuulen tyynnyttyä ja kaamosajan valon pilkahdusten sammuttua mieleni on hiljaa. Elän varovasti, ettei suru sisälläni repäisisi olemustani rikki. Mitään muuta ei mieleeni mahdu kuin itku, hiljainen suru ja esillepyrkivät kyyneleet. En itke enää. Muistelen mukavia hetkiä kissani kanssa ja silittelen kahta toista kissaamme etsien lohtua niistä menetetyn kissan suruuni. Nämä kaksi muuta kissaa ovat omia persooniaan. Omalla tavallaan viehättäviä, mutta herättävät aivan eri tunteita kuin poisnukkunut kissa.

Minun on tyydyttävä elämään ilman varpaiden lämmittäjäkissaa. Nämä toiset eivät tule jalkopäähäni nukkumaan. Heillä on omat nukkumapaikkansa ihan toisaalla kuin vuoteessamme. On kai ostettava kuumavesipullo jalkojani lämmittämään. Kyyneleet tulevat taas ryöppynä poskilleni. Olen pettynyt, vihainen ja pohjattoman surullinen kohtalolle, joka vei kissani pois elämästäni.

Huokaan hiljaa nyyhkyttäen itkunpurkauksen jälkeen. Ajattelen, että tämän surun jälkeen tulee vielä suruja toisten kissojeni kuollessa. Kamalaa! Kuinka ikinä kestän ne surut? Vielä suurempi suru odottaa vanhan äitini poistuessa elämästä. Hän on jo yli 80-vuotias ja saattaa kyllä elää vielä kymmenenkin vuotta. Mutta todennäköisempää on, että hänen sydämensä pettää milloin tahansa. Epävarmuus on kiduttavaa. Tulevan surun odottaminen tyhmää.

Miksi en osaa nauttia elämästä vanhan äitini avustajana, mieheni rinnalla ja kahden kissamme emäntänä? Minulla on paljon hyvää elämässäni, josta voisin olla iloinen. Mutta nyt suru sumentaa silmäni. Pienen kissani lähtö asunnostamme tyynyliinan sisällä eläinhautausmaanhoitajan käsissä jää ikuiseksi muistoksi viime hetkistä kissani lähellä. Minua hyytää ajatus sen pienestä ruumiista hautausmaanhoitajan kylmiössä. Vasta joskus kuukauden kuluttua se lasketaan kaivurin kaivamaan kuoppaan noin 50 muun pieneläimen ruumiin kanssa.

Vien haudalle lyhdyn ja siellä käydessäni sytytän kynttilän lyhtyyn ja muistelen sitä kaikkea kivaa, mitä kissani toi elämääni. Siellä hautausmaan uumenissa on jo kaksi vanhempaa kissaani. Mainecoonkissani kuoli reilu vuosi sitten ja eurooppalainen maatiaiskissani vuonna 2001. Tiedän, että suru muuttuu ajan myötä vienoksi kaipaukseksi ja lämpimäksi muistoksi menneisyydestä.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Suru



Itken suuria kyyneleitä ja ryystän nenääni paperinenäliinaan. Silmäni ovat turvoksissa ja suruni on suunnaton.

Oma karvakuononi ei tuhise enää. Pieni ystäväni on eloton. Tassut ovat kylmenneet, kuolonkankeus suoristaa jalat. Silitän kissani turkkia viimeisen kerran. Hivelevän pehmeä turkki ja sileät karvat ihastuttavat yhä.

Vielä torstaiaamuyön tunteina lämmitit kylmiä varpaitani ja nilkkojani maatessani hatarasta unestani heräillen tiedostamaan kissanlämpöisen läheisyytesi.

Torstai-aamulla menit reippaasti parvekkeelle haistelemaan raitista ilmaa. Myöhemmin näin sinut makuuhuoneen sängyllä istumassa toisen kissamme rinnalla. En aavistanut mistään, että se oli viimeinen katse, jonka loit minuun ja katseesi oli kirkas kuten aina.

Parin kolmen tunnin kuluttua olit nukkunut kuolon uneen. Yllättäen et enää liikkunut, kun päiväpeittoa vedettiin altasi pois. Hengityksesi oli pysähtynyt, sydämesi lakannut lyömästä. Tasssusi kylmenneet. Elämäsi päättynyt.

Jäät aina olemaan muistoissani siro kaunotar. Uroskissan olemuksesi oli veikeä ja viehkeä.Tulit luokseni lämpöisine tassuinesi kujerrellen lempeyttäsi ja asetuit jalkopäähäni nukkumaan lämmittäen koko kissanvartalollasi kylmiä varpaitani ja nilkkojani. Olit ihana hyrisevä lämpötyynyni.

Muistan leikkisät pentuaikasi. Olit vikkelä lelujen metsästäjä. Kiipesit joka paikkaan eikä suljettu ovikaan ollut kuin hidaste menossasi. Keksit, kuinka ovi aukaistaan kahvasta ja kurkistit kaikkien ovien taakse. Olikohan asunnossamme mitään koloa, jota et olisi tutkinut.

Hellyyttä hait meiltä jokaiselta: isännältäsi, emännältäsi, kissatovereiltasi. Minä silitin turkkiasi ihastellen sen sileyttä ja kissatoverisi nuolivat korvasi puhtaaksi.

Vieraitten suhteen olit arkajalka, mutta kun näit, ettei muiden kissojen käynyt kuinkaan vieraitten seurassa, tulit sinäkin esiin ja ihastutit viehkeydelläsi jokaisen.

Yksitoista vuotta kanssasi eivät unohdu koskaan mielestäni. Lämmin muisto ja rakkaus hellyttävät sydämeni edelleen, Olen sanaton muistellessani kaikkia ihania hetkiä kanssasi. Muisto hiljaisesta ystävyydestäsi lämmittää sydäntäni. Olet tämän kaamosajan sykähdyttävin hellyyteni kohde.

torstai 11. joulukuuta 2008

Nalle kiulussa



Nalle istuu kiulussa ja tuijottaa minua silmiin. Sain kiulun salaiselta rakastajaltani nuoruudessani - tai siis antaessaan kiulun minulle, hän tunnusti pitävänsä minusta paljon. Vahinko, etten minä ollut kiinnostunut miehestä. Meistä olisi voinut tulla mukava pari. Kiulu on ollut minulla monessa käytössä mm. pidin siinä lankarullia. Ostin nallen vastalahjaksi miehelle, mutta en tavannut häntä enää koskaan. Arvoitukseksi on jäänyt, missä hän on elämäänsä viettänyt, tapasiko hän koskaan naista, joka rakasti häntä. Olisi hauska tietää hänen vaiheistaan, mutta en enää muista hänen nimeäänkään.

Moni asia nuoruudestani on unohtunut. Kun taas toiset asiat ovat piirtyneet mieleeni niin kirkkaiksi muistoiksi, etten varmaan ikinä unohda niitä. Mukava muisto on mm. ensisuudelma rakastamaltani nuorelta mieheltä. Odotin jännittyneenä monta päivää, ehkä pari viikkoa ennenkuin hän sanoi haluavansa suudella minua. Kylmät väreet kiemurtelivat selässäni, poskeni punehtuivat silkasta uteliaisuudesta, mitä tästä seuraa. Hän kallisti päätään oikealle ja kumartui puoleeni. Huulemme koskivat toisiaan. Ja siinä kaikki. Olin typertynyt ja onnellinen. Minua on suudeltu suulle. Meistä ei tullut paria. Seurustelumme kesti vain pari kuukautta. En halunnut seksisuhdetta, jota mies halusi. Koko 15-vuotiaan olemukseni oli ihastunut nuoreen mieheen, joka etsi seksiseikkailuja nuorten tyttöjen kanssa. Meillä oli noin 3 vuotta ikäeroa. Mikä tuntui silloin huikealta. Hänenkin nimensä olen unohtanut. En muista sitäkään, oliko silloin vielä 21-vuotta aikuisuuden ikäraja.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Hoitokokousta odotellessa ja sen jälkeen

Parisuhdeiltapäivä takana. Luulin, että hoitokokoukseni alkaa klo 12. Ei alkanut ennenkuin klo 14.30. Mieheni kanssa istuin kahvilassa, luimme päivän lehtiä ja sitten siirryimme odotusaulaan lueskelemaan esitteitä ja siellä olevia lehtiä. Emme viitsineet lähteä minnekään kauemmas, vaan odottelimme hiljakseen. Istuin osan aikaa silmät kiinni vain kuunnellen, mitä kuuluu korviini: kopisevia askeleita, laahustavia askeleita, vaimeaa puhetta kahvila/ruokalasta. Oven kiinninapsahdus. Kiireiset askeleet. Avasin silmäni ja tuijotin ohikulkevia ihmisiä. Hissin ovelle kulkijoita oli vähemmmän kuin portaikkoon kiipeäviä. Tein eroa kävelytyyleistä: rempseä, tiukka, rivakka, laahustava, eteenpäin pyrkivä epätahtinen, kanta-astuja, varpaisillaan kävelijä, hienosteleva jne.

Hoitokokous eteni vauhdilla. Asioita tuotiin esille, verrattiin oloani keväiseen ja viime kesäiseen. Suunniteltiin tulevaa. Parisuhdettamme käsiteltiin. Ehdotettiin strategiaa arkeemme. Kokouksesta jäi hyvä mieli.

Mutta terapiaa minulle ei ehdotettu niinkuin olisin toivonut: keskusteluja psykoterapeutin/psykiatrin kanssa. Eihän sitä työkyvyttömyyseläkeläismummolle. Eikä tullut mieleenikään vaatia terapiaa, vaikka nyt huudan mielessäni apua kaikilta tahoilta, että myös eläkeläismummojen on saatava keskustella mielensä mutkista asiantuntijan kanssa. Äänetön huutoni kirjautuu näyttöni ruutuun ja poskeni alkavat kuumottaa ärtymyksestä: niin moni jää ilman terapiaa, jota tarvitsisivat.

No, minä ostan kirjan Avaa tunnelukkosi ja niinhän tämä elämä aukenee - - -

Pikkujoulun jälkeen

Viikonloppuna tuli sitten paljon sosiaalista kanssakäymistä. Nettiyhteisön pikkujoulussa tutustuin uusiin ihmisiin ja tapasin entisiä tuttuja. Söimme hyvin, herkuttelimme täytekakkukahveilla ja lauloimme joululauluja. Mukava hetki yhdessä ja tunsin taas olevani koko minuuteni vahvuudella mukana ja läsnä. Turkulaiset ystäväni tulivat luokseni yöksi ja katsoimme yhdessä linnan juhlien pukuloistoa televisiosta. Ihan loppuun asti en jaksanut kättelyä katsoa, vaan menin nukkumaan ennen klo 21.

Sunnuntaina turkulaisten lähdettyä tuli kylään ystäväni, joka tulee lomamme ajaksi hoitamaan kissojamme melle kotiin. Näytimme, mistä löytyvät kissanruoat ja mitä tehdään paakkuuntuneille kissanpissapalleroille. Annoimme avaimen ja huokaisimme helpotuksesta, että kissat tulevat olemaan hyvässä hoidossa joulun ajan, kun nautimme kylpylähotellilomastamme mieheni kanssa.

Vielä kun saisi jostain siivoojan entisen tilalle. Harmi kun tää entinen lopetti ja meni toiseen työhön, emmekä ole vielä kissa-allergiavapaata siivoojaa saaneet hänen tilalleen. Tänään on toiveita yhdestä firmasta saada soitto ja toivottavasti varmistus, että siivous tehdään ennenkuin lähdemme lomallemme.

Näitä arjen askareita ajatellessa ei ehdi syvällisempiä miettimään. Mutta meinaan minä tänään joutaa lukemaan Karilan ja Kokon kirjaa Krooninen masennus. Sain myös Skeematerapiakirjan ja ajattelin siihenkin ryhtyä tutustumaan.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Minuus usvassa

Kuusi tuntia unta ja kissan herätys. Se ryökäle rapisteli taas lipaston kahvalla niin kauan, että nousin pystyyn. Kävin tarkistamassa, että sillä on ruokaa ja olihan sitä. Huvikseenkohan se on ottanut tavakseen herättää minut pikkutunneilla? En saanut unta sitten enää enkä jaksanut vain pyöriskellä sängyssä unta odottamassa.

Netti on kiinnostukseni kohde. Te toiset bloggaajat viette minut toisiin ajatuksiin. Omani ovat lamassa. On kuin tahmea verkko olisi ajatusteni ympärillä ja ajatukseni takertuneena verkkoon. Irroitan niitä verkosta väkisin. Ja niinpä tekstini on kuin väkisin puserrettu tunnustus. Repaleinen, eheytymätön ja niukka. Joku varmaan miettii, että mitäs siinä sitten kirjoitat. Pidä taukoa ja kirjoita taas, kun se sujuu. Mutta en halua jättää bloggausta, vaikka se nyt onkin vaikeaa ja etenee pitkien ajatustaukojen myötä hitaasti. Kuitenkin aina jotakin saan esille sisimmästäni. Ja sitähän minä yritän itselleni selvittää, mitä sisimmässäni liikkuu.

Olo on välillä kuin sumussa ja ajatuksistanikaan ei saa selvää. Mieli hämärtyy niin, etten itseäni tunnista. Koen olemattomuuden pumpulimaisen upottavassa suossa tarpomisen väsymystä ja tuskaa. On vaikea tajuta itseään selkeästi minä-olentona. Sulaudun jotenkin siihen pumpuliusvaan. Se olemattomuus on pelottavaa. Onko tämä sitä depersonaalistumista.

Depersonalization
From Wikipedia, the free encyclopedia

Depersonalization (or depersonalisation) is an alteration in the perception or experience of the self so that one feels detached from, and as if one is an outside observer of, one's mental processes or body. It is a feeling of watching oneself act, while having no control over a situation.[1] It can be considered desirable, such as in the use of recreational drugs, but it usually refers to the severe form found in anxiety and, in the most intense cases, panic attacks. A sufferer feels that he or she has changed and the world has become less real, vague, dreamlike, or lacking in significance. It can sometimes be a rather disturbing experience, since many feel that, indeed, they are living in a "dream".

Chronic depersonalization refers to depersonalization disorder, which is classified by the DSM-IV as a dissociative disorder.Derealization is a similar term to depersonalization, and the two are often used interchangeably. However, more specifically, derealization is the feeling that "nothing is real", while depersonalization is the feeling that one is "detached" from one's body or world. (Though these feelings can happen to anyone who is under temporary severe anxiety/stress, for chronic depersonalization, which individuals experience after suffering severe trauma, see depersonalization disorder.) Derealization and depersonalization disorder are most prominent in anxiety disorders, clinical depression, bipolar disorder, sleep deprivation, and some types of epilepsy.

Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)

Lääkärikirja Duodecim
5.9.2008
Matti Huttunen, psykiatrian erikoislääkäri
Depersonalisaatiohäiriö
Milloin hoitoon

Depersonalisaatiolla tarkoitetaan kokemusta, jonka yhteydessä henkilö kokee persoonallisuutensa, identiteettinsä, ruumiinsa tai ympäristönsä muuttuneen niin, että ne eivät ole entisensä kaltaisia tai ovat jollakin tavoin epätodellisia. Tähän kokemukseen liittyy usein myös muita oireita, kuten mielialan muutos, keskittymisvaikeudet tai kokemus aivojen toiminnan lamaantumisesta.

Depersonalisaatioon voi liittyä myös esineiden tai ympäristön näkeminen pienenä (mikropsia) tai isona (makropsia), tai henkilö kokee ulkoisen maailman outona tai epätodellisena (derealisaatio). Hän ei menetä kuitenkaan todellisuudentajuaan ja tietää kokemuksen olevan vain kuviteltu (illusorinen) eikä suinkaan totta. Kokemus voi outoudessaan olla luonnollisesti pelottava tai ahdistava.

Silloin tällöin esiintyvä depersonalisaatio ei välttämättä ole oire mistään psykiatrisesta tai somaattisesta sairaudesta. Niitä ilmenee sekä terveillä lapsilla että nuorilla aikuisilla.

Kohtauksittaiset depersonalisaatiokokemukset voivat joskus olla ohimolohkoepilepsian 1 tai ohimolohkoperäisen migreenin 2 oire. Kokemus on tavallinen myös erilaisissa dissosiatiivissa 3 ja traumaperäisissä häiriöissä 4, joissa kokemuksen arvellaan olevan reaktio tai hallintakeino erilaisille traumaattisten muistojen herättämille ahdistaville tunteille.

Marijuanan tai hasiksen polttamiseen liittyy suhteellisen usein eriasteisia depersonalisaation kaltaisia kokemuksia. Myös mielisairaudessa (psykoottisissa tiloissa) voi usein ilmetä depersonalisaation kaltaista itsen ja ympäristön outona kokemista.

Mietiskelyn tai uskonnollisten rituaalien yhteydessä depersonalisaatio- tai derealisaatiokokemukset ovat tavallisia ja osin itsesuggeroituja. Tällöin depersonalisaatio ja derealisaatio koetaan usein elämyksellisesti yhteytenä jumaluuteen tai maailmankaikkeuteen.

Depersonalisaatiohäiriö
Erillisestä depersonalisaatiohäiriöstä puhutaan vain silloin, kun kokemukseen ei liity muita psykiatrisia häiriöitä. Depersonalisaatiohäiriölle ovat ominaista toistuvat tai pitempään jatkuvat depersonalisaatiot, joiden yhteydessä henkilö menettää kosketuksen omaan itseensä. Hän voi kokea olevansa automaattinen kone tai elävänsä unessa tai elokuvassa. Usein hän kokee olevansa ajatustensa, ruumiinsa tai ruumiin osiensa ulkopuolella, hänellä ei ole kosketusta tunteisiinsa tai ei koe kontrolloivansa liikkeitään.

Depersonalisaatiohäiriön taustalla saattavat olla lapsuudessa tai menneisyydessä koetut hyvin traumaattiset tapahtumat. Näistä menneisyyden traumaattisista tapahtumista tavalla tai toisella muistuttavat nykyhetken tapahtumat voivat laukaista depersonalisaation. Tällöin depersonalisaatioilmiö on keino olla muistamatta alkuperäistä traumaattista tapahtumaa ja siihen liittyvää voimakasta pelkoa ja ahdistusta. Näissä tilanteissa depersonalisaatiokokemuksista kärsivä henkilöllä ei ole tietoista muistikuvaa menneisyyden traumaattista tapahtumasta.

Milloin hoitoon
Depersonalisaatiokokemusten ollessa tiheästi toistuvia tai pitempään jatkuvia kannattaa aina kääntyä psykiatrin tai psykologin puoleen. Kokemusten taustalla voi olla stressaava elämäntilanne tai traumaattisia muistoja, joiden psykoterapeuttisesta työstämisestä voi olla hyötyä.

Käytettyjä lähteitä
Lauerma H. Dissosiaatiohäiriöt. Kirjassa Lönnqvist J, Heikkinen M, Henriksson M, Marttunen M, Partonen T (toim.) Psykiatria. 5.painos. Kustannus Oy Duodecim 2007, s. 328–339.

torstai 4. joulukuuta 2008

Kampaajalla

Luulin, että piristyisin, kun pääsen kampaajalle ja hiukseni ovat taas hyvin muotoillut ja siistit. Mutta ei, olen uuvuksissa. Toki minä pidän hiuksieni uudesta mallista, mutta se ei nyt ilahduta minua niinkuin aina ennen. Juurikasvu värjättiin keskiruskealla niinkuin muukin tukka on ja muutama punaisenruskea raita värjättiin elävöittämään hiuksia. Aika tuntui matavan hitaasti eikä minulla ollut mitään puhuttavaa kampaajalle.Kun oli sovittu, mitä hiuksilleni tehdään, kampaaja aloitti puhumalla säästä ja siihen sanoin lyhyen kommenttini. Mutta sitten hiljenin. Pidin silmiäni kiinni, kun etuosaa hiuksistani käsiteltiin.

Kotiuduttuani kaupungilta en ole saanut mitään aikaseksi. En jaksa ottautua mihinkään. Huomenna on mentävä hammaslääkäriin paikkauttamaan lohjennut hammas. Onneksi sain sovittua äitini kanssa, että siirretään huominen ostosmatka kaupungille ensi viikkoon. Äitini on jo iäkäs ja tarvitsee rollaattoria ja apua jos mihinkin vaateostoksilla käydessään. En olisi jaksanut sitä huomenna. Toivottavasti ensi viikolla jaksan paremmin.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Hoitamattomia asioita

Mieltäni jäytää sisäinen vilunväristys ja pelko, etteivät asiat ole kohdallaan. Tämä on jotakin muuta kuin terapeutin poissaolon aiheuttama yksinäisyydentunne. En päässyt jakamaan ajatuksiani terapeutille, koska hän on sairaana.

Firmasta, joka on huolehtinut meidän huoneistomme siivouksesta, ei ole soitettu, milloin uusi siivooja tulee. Entinen, kiva nainen, lopetti ja uusi on allerginen kissoille eikä voi tulla meille. Firmasta vastaava soitti viime viikolla, että tällä viikolla asia hoidetaan. Odotan puhelua.

Nämä kaksi hoitamatta jäänyttä asiaa harmittaa minua, mutta mieleni syvyydessä on jotain muuta, mikä harmittaa ja huolestuttaa minua enemmän. Olen jatkuvasti varuillani - ihan turhaan (?) - että paniikkikohtaus hyökyy päälle. Tänään postissa käteni vapisivat, hikeä pukkasi otsalle ja sydän löi tuhatta ja sataa, kun etsin käsilaukustani lippua, jolla sain pakettini. Paketti tuli siinä ajassa, kun allekirjoitin lipun eli tosi nopeasti, mutta aika tuntui ikuisuudelta ennenkuin pääsin ulos postista. En voinut ajatellakaan, että menisin linja-autolla kotiin. Siispä tilasin taksin. Kun pääsin taksiin istumaan, oloni helpottui ja paniikkioireet hävisivät vähitellen.

Luin tänään Edmund J. Bournen kirjaa Vapaaksi ahdistuksesta. Ensimmäisessä luvussa määritellään, mitä ahdistuneisuushäiriöt ovat. Toisessa luvussa kerrotaan niiden syitä. Ja sitten onkin monta lukua toipumisohjelmaa. Vilkaisin 16. lukua ravitsemuksesta. Silmään pisti kohta kofeiinista, jonka kerrotaan pahentavan paniikkioireita ja ahdistuneisuutta. Olisi vähennettävä kofeiinin saanti puoleen siitä, mitä tulee juotua päivittäin.

Ravitsemuksessani olisi muutakin korjattavaa. Mutta paljonko jaksan välittää? Kuitenkin sisimmässäni olen huolestunut, että näin ei voi jatkua. Jotain tarttis tehdä hyvinvointinsa eteen.

maanantai 1. joulukuuta 2008

Talviunien lomassa

Minua väsyttää ihan vietävästi, vaikka on vasta aamupäivä. Nukuin melkein kellon ympäri. Kissa tosin herätteli viiden aikoihin. Annoin sille ruokaa ja istuuduin tv-tuoliini, johon nukahdin ja torkuin pari kolme tuntia.

Menen takaisin sänkyyn torkkumaan, kunhan olen syönyt lounaan. Tämä on kuin sitä karhun talviunta. Piileskelen kolossani, oman kotini nurkassa tietokoneen äärellä ne muutamat tunnit, jotka olen hereillä.

No, eilen kävin sentään ystäväni luona. Atk-juttujen lomassa nautimme kahvin kera pizzan paloja ja kakkua. Vähän sosiaalista kanssakäymistä talviunien lomasssa.