Keskellä yötä

Täplä-kissani tuli puskemaan minut hereille klo 1 aikaan yöllä. Se vaati silityksiä eikä asettunut makuulle viereeni, puski ja kehräsi vain. Unet kaikkisivat silmistäni ja menin keittiöön. Söin kaksi pikkuista pullaa, join maitoa ja mietin hetken, että mitäs nyt. Kissa kerjäsi ruokaa, mutten antanut sille mitään. "Ei kello 1 yöllä ole ruoka-aika, vaikka itse syönkin pullaa", sanoin sille.

Vähän harmittaa, että uneni jäivät kesken, mutta nukuinhan jo reilut 5 tuntia. Eiköhön se riitä tällä erää, koska ei enää nukuta.

Mörrimöykky heräsi klo 1.30, latasi kahvinkeittimen ja kurkkasi työhuoneeni ovelta. Näin hänen heijastuksensa edessäni olevasta ikkunalasista. Hän kai luuli, etten huomannut häntä ja käväisi wc:ssa. Tuli sieltä sitten sanomaan mulle Huomenta ja puristi minut syleilyynsä. Sanoin huomenet ja kun en jatkanut juttua, hän meni menojaan. Hän yskäisi ja odottiko jotain, mene tiedä.

Ihanaa kyllä tietää, että hän rakastaa minua ja haluaa olla kanssani. Jonkinlaista ihailua näen hänen silmissään. Vähäsanainen Mörrimöykkyni on mukava kaveri ja ihana puoliso.

Mukavaa joulun odotusta sinulle blogiystäväni!

Hunningolla

Mietin, mistä aloittaa kertomaan tunteita, joita on miltei mahdoton kuvailla, koska sanat ovat hukassa, sormet liikkuvat näppäimistöllä, miten sattuu, kädet tärisevät ja mieleni värisee. Huokaan piiitkään ja toivon aivotärähdyksen jälkeisen oireitten menevät hunningolle. Hunninko on paikka, jonne miun mielestäin kaikki kelvoton joutaa.

(Suomen sanakirjan mukaan:

hunningolla (myös paikallissijamuoto hunningolle) rempallaan, retuperällä, hoitamatta, rappiolla. Hänen asiansa ovat hunningolla. Jätti liikkeensä hunningolle. Joutua hunningolle.)

Aloitusveikeyksiä, veikeen haikeita kirjoitusvihreitä ja hukattuja sanoja. 

Tekisi mieli valittaa vaivoistaan tuhannensivuisella kirjalla, mutta ketäpä se kiinnostaa. Maailma on valitusta täynnä ja olen huolissani, kuinka kauan tätä kaikkea kestää, kuinka kauan maailma pysyy pystyssä tätä menoa ja kuinka kauan saa odottaa parempia aikoja.

Minä selvisin hengissä kotitapaturmasta. Sadat tuhannet eivät selviä hengissä etsiessään parempaa tulevaisuutta mm. ylittämällä Välimerta ja joutuessaan merihätään. Monet, jotka ovat onnistuneet meren ylittämään ja rantautuneet Etelä-Eurooppaan, ovat varmaan pettyneet. Eurooppa ei ole paratiisi, josta he unelmoivat. Muutamille  suotaneen inhimilliset olot täällä, mutta toivoisin, että miljoonia voitaisiin auttaa heidän kotiseuduillaan.

Voin nyt tapaturman jälkeen kuvitella paremmin, miltä tuntuu kokea olevansa hädässä, avuton, sanat hukassa, peloissaan siitä, mitä tulevaisuus tuo. Koin sairaalassa sellaista avuttomuutta, jota en ole aiemmin kokenut. Yritin puhua, mutta aluksi ei ääntäkään lähtenyt kurkustani. Sitten kun sain ääneni takaisin, nolostuin puhuessani yksikseen ja vitsaillessani tilanteestani. Paikantaju heitti pahasti aika-ajoin, kun muistelin tilanteita, joissa olen ollut aiemmin yhtä avuton ja yksin. 

Neljän hengen huoneessa, jossa yksi huonetoveri keskusteli kanssani vain hetken, muut kaksi ei sanoneet sanaakaan minulle, minulle tuli pakokauhu. POIS TÄÄLTÄ on päästävä. Kävelin rauhattomana käytävällä sairaalan vaatteissa. En osannut pyytää apua hätääni. Istuin wc:ssä itkien yksinäisyyttäni, turvatonta oloani ja hortoilin mielessäni jossain teillä tietymättömillä. Oli tosi orpo olo. 

Kun hoitajat tulivat kyselemään vointiani, en osannut vastata muuta kuin jotain tavanomaista, mitä kohteliaisuudesta on tapana sanoa tuntemattomalle kysyjälle. Ympäripyöreitä myönteisiä lausahduksia... 

Yön valvottuani sairaalan vuoteella uneksien, pilkkien painajaisia ja muita kauhukuvia mieleni pohjalta ja rauhattomana hyvää asentoa etsien olin aamulla naatti, "pysähtyneen vaikutelman antanut" ja poikki, poikki ja poikki niinkuin kylpylän lakanat.

Uskaltauduttuani lounaalle saliin ja haastateltuani paria potilasta olo helpottui. Pian kuitenkin minulle sanottiin, että saan lähteä kotiin. Vaadin sosiaalityötekijän puheille ajatuksena, että hänelle uskaltaisin kertoa, miten heppoiselta oloni tuntui ja miten vaikealta kotiin palaaminen olikaan. Kerroin  hänelle raha-asioitani unohtaen asiat, jotka olisi järjestettävä kotona.

Kotona nyt vain jatkuu unessa pilkkimistä, pahoinvointia, näköhäiriöitä, valoilmiöitä, selkäkipuja, jalkasärkyjä ja monta vaivaa, jotka toivottavasti osaan kertoa lääkärille, kun sellaisen tapaan seuraavan kerran.

Pelkään

On pimeää. Synkkää. Tummat pilvet kiitävät taivaalla ylitseni. On hiljaista. Kerrostalon väki nukkuu. Vastapäisessä talossakaan ei näy valoja ikkunoissa. Vain pihavalojen pienessä piirissä näkyy puitten ja pensaiden vihreyttä. Kauempana koivu taipuu tuulessa, huojuu mustana hahmona teräksen harmaata taivasta tavoitellen. Yhä tummempia pilviä vyöryy näkyviin ikkunani rajoittamaan maisemaan.

Minua alkaa pelottaa olla yksin huoneessa. Pöytälampun valaiseman läppärini sinertävässä kajossa värisen vilusta, sydän hakkaa rinnassa tuhatta ja sataa, pulssini jumputtaa päässä kohisten ja paniikinpoikanen iskee mieleen. Menen olohuoneeseen. Sytytän television takavalon. Haen keittiöstä banaanin ja mutustelen sen nieleskellen kuin parempaakin herkkua. Luen Maire Soluvan artikkelin "Mitä tehdä, kun pelottaa?" Haen keittiöstä paahdetun voileivän ja maitoa. Syön ja luen.

"Pelko on tärkeä tunne, mutta jos se saa liikaa valtaa, se alkaa rajoittaa normaalia elämää. Kun tunnistaa omat pelkonsa, niitä voi oppia hallitsemaan."

Kissani tulevat haistelemaan lämmintä voileipääni. En ole enää yksin. Muistutan itseäni, että onhan miehenikin asunnossamme, nukkuu makuuhuoneessa. Kotoinen, leppoisa olo palaa mieleeni - ja ikkunan tumma maisemakaan ei enää näytä uhkaavalta. Itseasiassa maisema on hieman vaaleampi, pilvet harmaita, ei enää synkkiä ja tummia.

Lapsena en pelännyt pimeää. Vasta aikuisena olen alkanut pelätä yksin oloa - ja pimeää maisemaa. En tiedä syitä pelkooni. Arvelen, että se on turvattomuudentunnetta, jota olen kokenut lapsesta asti - aika ajoin enemmän ja väliin ihan pelosta väristen.

"Elämää palveleva pelko suojelee todellisilta vaaroilta. Elämää haittaava pelko sen sijaan rajoittaa ja kahlitsee ihmisen elämää. Se kertoo vaaroista silloinkin, kun niitä ei oikeasti ole. Ihminen itse rakentaa todellisuutensa ja siksi hän itse voi myös muuttaa sitä. Mitä paremmin pelkoihinsa tutustuu, sitä helpompi niiden kanssa on oppia elämään."

Antero Toskala kehoittaa seuraavaa (kirjassaan Pelkojen ymmärtäminen ja niiden voittamisen lähtökohdat. Writers House 1997):

- Mieti millaisia pelkosi ovat. Ovatko ne kahlitsevia? Estävätkö ne sinua tekemästä jotain tai menemästä jonnekin? Mitä tavoitteita et ole elämässäsi saavuttanut pelkojesi vuoksi?

- Jos pelkojesi tähden joudut kieltäytymään useasta asiasta, pelot hallitsevat sinua etkä sinä pelkojasi. Hae apua itsellesi. Peloista ei ehkä pääse eroon, mutta ne voivat saada elämässäsi uuden sijan niin, etteivät ne enää haittaa elämääsi.

- Turvallisuudentunne syntyy useimmilla silloin, kun he tuntevat itse hallitsevansa ja säätelevänsä elämää. Turvallisuudentunnetta horjuttavat nykyisin monet konkreettiset asiat, kuten esimerkiksi epävarmuus työpaikasta. Jonkinasteisen epävarmuuden kanssa on kuitenkin nykyaikana vain opittava elämään.

- Pohdi, mmiten voisit välttää pelkoja. Jos esimerkiksi pelot hälvenevät aina muiden ihmisten avulla, yhteinen tekijä voisi olla se, ettet luota itseesi ja omaan selviytymiskykyyn. Näin voit päästä lähemmäs sitä asiaa tai kohtaa, jota pitäisi vahvistaa itsessäsi.

- Jos uskallat edes hetkittäin elää avoimesti ja hyväksyä pelkosi, olet astunut pitkän matkaa eteenpäin. Ajattele, että pelko on yksi keskeinen ja tärkeä tunne, jonka voi oppia tuntemaan. Se ei nielaise vaan on hallinnassasi.

Täysi kuu

Täysi kuu hullaannuttaa minut ja valvon yli nukkumaanmenoaikani, joka on ollutkin tämän syksyn epäterveellisen aikaisin illalla (klo 18-20). Kun menee niin aikaisin nukkumaan, unet loppuvat klo 3-4, jolloin on toisaalta hyvä aika pelata FarmVilleä tai muita Facebookin pelejä, koska ei enää ole ruuhkaa niille sivuille Suomessa.

Onpa kotoista palata kirjoittamaan tätä blogia. Uusi blogi, jota aloittelin, tuotti jos minkälaisi vaikeuksia. Tein varmaan kaikki virheet, jota voi blogin aloittaja tehdä. Ensin yritin saada sen salasanan taakse, mutten onnistunut. Blogia kävi katselemassa laskurin mukaan muutama. Ihmettelin, ettei kukaan kommentoi mitään mistään. Muutin asetuksia ja sainkin ne jo oikein ja parit kommentit sain.

Tämä blogi on julkinen. Ei tarvitse muistaa salasanoja. Kuka vain voi kommentoida, mutta toivon, että mieluummin kannustatte kuin lyötte lyttyyn minua. Sillä olen hauras ihminen, joka masentuu helposti.

Syksyn sateisena päivänä

Sade ropisi ikkunalaudalle niinkuin olisi naputtanut rytmiä jollekin laululle. Oli kodikasta istua sisällä lämpimässä eikä minun tarvinnut lähteä minkään syyn takia ulos. En pidä sateessa kävelemisestä, varsinkaan, kun tuuli riepottelee vaatteita ja sateensuojaa; pisaroita roiskuu päin naamaa. Näin syksyllä sadevesi on jo aika kylmää.

Tein viimeisiä muutoksia blogini ulkomuodolle. Tämä on yksinkertainen ja mielestäni selkeä. En halunnut mitään brumeluureja omaan blogiini. Kuvia tulen liittämään teksteihin; pääasiassa yleiseen jakeluun annettuja piirroksi. Omia valokuvia sitten myöhemmin - ehkä.

Olin jo nukkumassakin ja torkahdin pariksikymmeneksi minuutiksi. Heräsin ja ajattelin, ettei parane jäädä sänkyyn pyörimään, vaan tehdä jotain kivaa. Vielä se uni tulee myöhemminkin.

Uusi näppäimistö on herkkä lukuunottamatta e-kirjainta, jota pitää painaa enemmän, että se varmasti tulee mukaan. Vanha olikin jo aika pölyttynyt ja jäykkä eikä kaikki näppäimet enää toimineet kunnolla. Print Screen -näppäin ei ollenkaan. En tiedä, minne sen vanhan näppäimistön veisin. Voiko sen laittaa sekajätteisiin?

Tänään en tämän kummasempaa kirjoittele. Tämä on nyt tällaista kirjoittamisen verryttelyä. Ajatus ei lennä ja vähän jännittää, kuka haluaa tulla lukemaan blogiani ...

Hyvää yötä!

Ps. Heräsin klo 2 ja ihmettelen, ettei väsytä, vaikka unta sain vain muutaman tunnin. . .

Hereillä

Hereillä - unisena ja väsyneenä.
Unta sain noin kaksi tuntia.

Iltapäivätorkkujen aika.
Itseasiassa iltapäivälenkille
tästä olisi käveltävä, mutta
k e h t u u t t a a . . .

Kuinka laiskaksi tulenkaan
ikää myöten?

Synkkää

Kirkasvalolamppu loistaa vieressäni. Muuten on synkkää - sekä ulkona että sisimmässäni. Ulkona harmaat, paksut pilvet pimittävät auringon ja tihkuavat vettä. Ankeaa, hämärää, sumuista. Ei tee mieli lähteä kävelemään tihkusateeseen. Onneksi ei tarvitsekaan. Mieheni kävi apteekkiasioillani. Ihana kulta!

Nukuin viikon vain 4-5 tuntisia öitä. Viime yönä pätkittäin yli 8 tuntia. Väsyttää, uuvuttaa, mitään en oikein jaksaisi puuhata. Enkä pakota itseäni siivoamaan, komeroita järjestelemään, pesemään pyykkiä. Ehtiihän nuo ensi viikollakin, jos vaikka olisin energisempi sitten. Harmittaa vain, että kotityöt kasautuvat ja kohta en tiedä, mistä aloittaa. Onneksi siivooja tulee 7.12. ja hän ainakin laittaa paikat siistiin kuntoon, jos emme itse jaksa yhtään siivota. Lakaisin minä multia pois olohuoneen lattialta, kun kissanpentu oli taas pudottanut yhden kasvin ruukkuineen kasvitelineeltä. Täplä on ihan mahoton seikkailija. Se kieppuu kynsiensa varassa ihan mahdottomissa paikoissa. Ei meillä aikaisemmin noin energistä seikkailijakissaa ole ollutkaan.

Ajatukseni on tahmassa. En pysty kertomaan, miten minua vaivaa tämä masennus. Mieleni hytisee alastomana syksyisessä tuulessa. Sydämeni lepattaa outona ja viluisena. Ikävöin kesän kukkanittyjä, voikukkia, hiirenvirneitä, harakankelloja. Ikävöin päiviä, jolloin aurinko oli suuri ja kuuma.

Nyt ei aurinkoa näy. Kaikki on (Kaarlo Sarkian sanoin:)

"raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain
nimittämättömän kärsimyksen
ja hiljaisen yksinäisyyden.


Olen kuin syvään veteen uppoava.


Liikkumattomana pohjavedessä
nyt virun taintuneena niinkuin vainaa.
Tyhjyys takana ja mykkyys edessä
tuhannet ilmakehät rintaa painaa."

Arkea

Maata matava alakuloisuus on vallannut mieleni. Ruoka ei maistu. Aamiaiseksi sain syötyä pullan palan kahvin kera. Nyt on jo lounasaika, mutta ruoka vain ällöttää minua. Sen sijaan himoitsen suklaata, jota puolisoni osti eilen kaappiin, Fazerin tummaa suklaata. Alakuloisuutteni vain pahenee, kun kiellän sen itseltäni. Söisi tuo ukkokulta pois sen suklaan sieltä kaapista minua houkuttelemasta. Mutta hän vain ottaa muutaman palan kerrallaan ja syö suklaalevyä monta päivää.

Aamulla näin unta, että luisuin lumihankeen ja huusin apua, koska en päässyt liikkumaan pois siitä tunnelista johon luisuin. Ensiapumiehet vetivät minut pois, mutta jättivät istumaan pulkkaan. Olin epävarma, lähteäkö pois siitä vai odotetaanko tässä lääkäriä. Paleli. Heräsin siihen, kun vedin peittoa ylemmäs niskan suojaksi ja puutunut käteni kihelmöi. Kello oli 7. En saanut enää unta. Menin katsomaan aamutelevisiota. Torkahtelin tv-tuolissani. KLo 8 mieheni kutsui kahville. Minua häiritsi se, ettei hän sanonut minulle mitään eikä minulla ollut mitään sanottavaa hänelle. Joimme kahvimme hiljaisuuden vallitessa. Mies sai kahvinsa juotua minua ennemmin. Hän sanoi: "Kiitos" ja vei kuppinsa tiskipöydälle ja lähti olohuoneeseen. Jäin vielä istumaan oman kahvikuppini ääreen ja tunsin itseni kovin yksinäiseksi.

Aamupäivä on mennyt blogeja lukiessa. Kyllä nyt on ryhdistäydyttävä ja ruvettava imuroimaan olohuoneen mattoa. Se on aivan kissankarvoissa. On ikävää hengittää kisssanpölyä, kun voimistelen matolla television äärellä kotiharjoittelu-DVD:n ohjeiden mukaan.

Vaihtelu virkistää

Sanotaan, että vaihtelu virkistää. No, tämä Itkupillin "Pink Rose" -blogipohja on mielestäni tosi raikas ja pirteä.

Päinvastoin kuin minä nyt. Vaikka olen nukkunut yli 8 tunnin yöunet, olo on nuhjuinen ja samea. Raikkaudesta ja virkeydestä ei tietoakaan. Yö meni kaikenlaisia unia katsellen. Kuljin oudoilla seuduilla ja ihmiset unessa olivat jotenkin uhkaavia, luotaan poistyöntäviä ja epäystäväl-lisiä. Ihan painajaiseksi en unta sanoisi. Mutta jälkitunnelma siitä on epämääräinen levottomuus, joka ei ota laantuakseen.

En ymmärrä, mikä minut saa levottomaksi. Kaiken pitäisi olla ok. Mieheni voi hyvin, kissat ovat suht'koht' kunnossa (mitä nyt vanhempi kissa vähän ontuu jalkaansa). Onkohan äitini voinnissa tapahtunut jokin käänne pahempaan? - Miksi ruveta maalaamaan mustia pilviä taivaalle, kun en voi tehdä asioille mitään aamuyöstä kello 5.30. Tuskin myöhemminkään. Iäkäs äitini monine sairauksineen elää eläämäänsä aikansa ja kun hänen aikansa jättää, on siihen tyydyttävä. Suru laantuu haikeiksi muistoiksi.

Ahdistaa. Ajatuskin kuolemasta ja äidin elämästä poistumisesta riipaisee aina, kun se käy mielessä. Hän on jo 81-vuotias. Ihme, että vielä elää, koska sukumme ei ole erityisen pitkäikäistä väkeä.

Itse en nuorena uskonut eläväni nelikymppiseksikään, juuri tuon tiedon takia, että sukumme väki kuolee nuorena. Oli vaikea ajatella itseään iäkkäänä harmaapäänä. Nyt kun tukkani alkaa harmaantua, mietin milloin alan antaa harmaiden näkyä. Tähän asti olen peittänyt harmaat hiukset ruskean ja mahongin värisävyihin. Saattaisi olla virkistävää vaihtaa tukan väri harmaaksi eli antaa sen kasvaa luonnollisen värisenä . . .

Levoton yö ja paniikkiahdistusta

Levoton yö takana. Heräilin parin tunnin välein juomaan, koska suuta kuivasi. Unet olivat jotain eroottista hekumaa, josta ei paljon muistikuvia ole jäänyt. Vain hersyvä tunnelma. Nousin vuoteesta klo 3 paikkeilla ja aloin kirjoittaa, mutta ei siitä mitään tullut. Silmiä veti vielä kiinni. Menin tv-tuoliin torkkumaan.

Kissa tuli herättämään horroksestani klo 5 aikoihin. En ymmärrä, miksi sen piti herättää, koska sillä oli ruokaa kupissa ja hiekka-astiatkin olivat siistejä. Sen piti vain saada minut liikkeelle keittiöön tarkistamaan, että kaikki on ok. Silityksiäkin se kerjäsi, mutten antanut. Otti päähän, koska olisin vielä halunnut torkkua tuolissani.

Nyt olen ihan hereillä. Kissa nukkuu. Mies nukkuu. Ja toinen kissakin varmaan nukkuu jossakin piilossa, varmaan kiipeilypuun ylimmässä pesässä. Siellä on sen lempipaikka.

Ahdistaa ajatus, että tänään olisi lähdettävä äidin asioille kaupungille. En mielelläni asioi pankissa, mutta äitini haluaa käteistä tililtään. Olen luvannut viedä.

Linja-autossa kulkeminen ahdistaa myös. Vaikka paniikkikohtaukset ovat vähentyneet, pelkään sellaisen puhkeamista - ja mitä siitä seuraa. Häpeän (turhaan) jo etukäteen käyttäytymistäni paniikissa. Enkö voisi vain hissukseen lähteä pois autosta ja puuskuttaa aikani ulkona ja kävellä, kunnes kohtaus on ohi. Ainahan ne ovat menneet ohi milloin nopeammin milloin vieden enemmän aikaa ja rauhoittavia lääkkeitä.

Niitä näitä

Uudet, mustat pitkikset on lyhennetty. Ompelijaystäväni kävi tekemässä työn ja siistiä jälkeä tuli. Turisimme niitä näitä ja joimme kahvit pullan kera. Kuinka kauan siitä jo onkaan, kun meillä kävi joku. Esitin pirteämpää kuin olenkaan. Onneksi hän on puhelias niin ei tarvinnut selitellä mitään sen kummemmin. Hän on nähnyt minut tosi masentuneena, yliannoksen lääkkeitä ottaneena, ensihoitajan käskiessä juoda vielä lisää lääkehiilijuomaa. Siihen olotilaan verrattuna olen nyt ihan kunnossa. Miksi en kuitenkaan osaa iloita tästä olosta, tästä elämästä, tästä päivästä. Tästä terveyden määrästä. Kivuttomista tunneista.

On voimisteltava välillä. Pakaralihakset puutuvat istumisesta ja niskahartialihakset kipuilevat. Otin jo iltalääkkeet ja varastan mieheni lääkepurkista Tenoxin. Haluan uneen - ilman pyöriskelyä unen rajamailla. Olisipa ihmisessä nappi, jota painamalla voisi sammuttaa mielensä uneen. NAPS! ja automaattisesti 8 tunnin kuluttua heräisi piristyneenä ja tarmokkaana uuteen päivään.

Minulla on ollut unensaantivaikeuksia vuosikymmenien ajan. Joitakin lyhyitä kausia olen saanut unen päästä kiinni suht´koht´normaalisti eli noin 20 minuutissa. Mieheni nukahtaa kymmenessä minuutissa. En tiedä, miksi hän ostaa Tenoxia. Uuden masennuslääkkeen aloitettuani (tämän vuoden alussakohan se tapahtui) ja varsinkin, kun noin 1½kk sitten sen määrää lisättiin, nukahdin ihanan helposti ja pehmeästi. Enää lääkkeellä ei ole sitä vaikutusta. Se vain tekee pöhnäseksi ja ajattelu hidastuu. Uni tulee - tai sitten ei. Hyvää yötä !