"On aika vaihtaa näkökulmaa ja blogin osoitetta. Tämä on nyt tässä.", kirjoitin taannoin ja tein uuden blogin johon kirjoitin tekstin toisensa perään. Mutta jostakin syystä en saanut asetuksia oikein, niin että sinne olisi voinut kommentoida tekstejäni. Jätin sen blogin omille ajatuksilleni, joita en julkaise; siis vain itseni luettavaksi.
TERVETULOA taas tähän blogiin matkalle kanssani tutustumaan elämääni, arvoihini, ajatuksiini ja tunteisiini - kirjoitan edelleen myös kissoistani, painonhallinnastani - ja saatanpa kommentoida päivän uutisia omasta näkökulmastani. Ja te hyvät lukijat, tänne voitte kirjoittaa myönteisiä kommenttejanne ajatuksistani.
Luen niitä mielelläni.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tervetuloa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tervetuloa. Näytä kaikki tekstit
perjantai 11. marraskuuta 2011
tiistai 19. toukokuuta 2009
maanantai 18. toukokuuta 2009
Tervetuloa!
Tervetuloa Marika minun maailmaani!
Blogiani saa kommentoida vapaasti
(kunhan pysyt myönteisessä hengessä asialinjalla)!
Onko sinulla blogi? Salasanan takana?
Kutsuisitko sinä minut maailmaasi?
Kerro sähköpostiosoitteeseeni vastaus, ellet
halua kommentoida täällä, please!
Blogiani saa kommentoida vapaasti
(kunhan pysyt myönteisessä hengessä asialinjalla)!
Onko sinulla blogi? Salasanan takana?
Kutsuisitko sinä minut maailmaasi?
Kerro sähköpostiosoitteeseeni vastaus, ellet
halua kommentoida täällä, please!
torstai 5. maaliskuuta 2009
Meillä laihdutetaan
Tervetuloa uudet lukijat virallisten lukijoitteni joukkoon!
Kuvassa kissaveteraanimme, jota käytin eläinlääkärissä eilen (keskiviikkona), koska se käveli heikonlaisesti. Ajattelin, että sillä on varmaan kulumia lonkissa, onhan se jo 12-vuotias. Mutta lääkäri ei todennut mitään vikaa lonkissa vaan verikoe näytti verensokerin olevan koholla (17) ja kissalla on siis sokeritauti (diabetes). Sitä hoidetaan insuliinilla, pistetään aamuin illoin.
Toivottavasti kävely paranee lääkehoidon myötä, sillä muutoin meidän on päästettävä kissa vaivoistaan. Surullista! Itkin illalla ja rukoilin, että lääkkeet auttavat, että en vienyt kissaa liian myöhään lääkäriin (olihan oireet näkyvissä jo reilun viikon). Kävely huononi päivä päivältä. Syytökset pieksävät mieltäni: miksi en vienyt kissaa lääkäriin jo viikko sitten? Onko diabetes tuhonnut jalkojen toimintakyvyn lopullisesti vai toipuuko kissa? Eilen illalla se käveli etujalat mutkalla, takajalat sojottaen sivulle, jäykästi mutta määrätietoisesti hiekkalaatikolle, joka on aika korkea. Nostin sen laidan yli. Takaisin se tuli itse.
Ruokin kissan lääkäristä tultuamme ja pistin insuliiniannoksen. Seurasin sen vointia, kävelyä, makoilua. Kissa nuoli etujalan pistoskohtaa, mistä lääkäri otti verta. Ei sillä näyttänyt olevan mitään hätää, joten kävin nukkumaan, mutta heräilin parin tunnin välein ja kävin katsomassa, miten kissa voi.
Sydäntä raastaa tietoisuus, että ellemme olisi antaneet kissan syödä itseään ylipainoiseksi, tätä vaivaa ei ehkä olisi tullut. Lääkäri suositteli dieettiruokaa kissalle, jotta se laihtuisi. Ostin nuoremmallekin kissallemme laihdutusraksuja, vähän edullisempia kuin dieettiruokapurkit.
Emppu on tästä pari vuotta sitten otetusta kuvasta jonkin verran pulskistunut ja nyt alkoi sen syömien ruokamäärien tarkkailu ja annostus. Tähän asti kissoilla on ollut jatkuva raksujen tarjoilu ja ne ovat käyneet napostelemassa pitkin päivää vähän kerrallaan kuivamuonaa lisää. Mitenkähän ne oppivat ruoka-aikoihin?
No niin, meitä on siis emäntä ja kaksi kissaa opettelemassa terveempää syömäkulttuuria. Emäntä joutuu tarkkailemaan, mitä ruokaa tarjotaan ja ostamaan toisenlaista sapuskaa, mihin on totuttu. Samalla varmaan huoneiston isäntäkin laihtuu...
Kuvassa kissaveteraanimme, jota käytin eläinlääkärissä eilen (keskiviikkona), koska se käveli heikonlaisesti. Ajattelin, että sillä on varmaan kulumia lonkissa, onhan se jo 12-vuotias. Mutta lääkäri ei todennut mitään vikaa lonkissa vaan verikoe näytti verensokerin olevan koholla (17) ja kissalla on siis sokeritauti (diabetes). Sitä hoidetaan insuliinilla, pistetään aamuin illoin.
Toivottavasti kävely paranee lääkehoidon myötä, sillä muutoin meidän on päästettävä kissa vaivoistaan. Surullista! Itkin illalla ja rukoilin, että lääkkeet auttavat, että en vienyt kissaa liian myöhään lääkäriin (olihan oireet näkyvissä jo reilun viikon). Kävely huononi päivä päivältä. Syytökset pieksävät mieltäni: miksi en vienyt kissaa lääkäriin jo viikko sitten? Onko diabetes tuhonnut jalkojen toimintakyvyn lopullisesti vai toipuuko kissa? Eilen illalla se käveli etujalat mutkalla, takajalat sojottaen sivulle, jäykästi mutta määrätietoisesti hiekkalaatikolle, joka on aika korkea. Nostin sen laidan yli. Takaisin se tuli itse.
Ruokin kissan lääkäristä tultuamme ja pistin insuliiniannoksen. Seurasin sen vointia, kävelyä, makoilua. Kissa nuoli etujalan pistoskohtaa, mistä lääkäri otti verta. Ei sillä näyttänyt olevan mitään hätää, joten kävin nukkumaan, mutta heräilin parin tunnin välein ja kävin katsomassa, miten kissa voi.
Sydäntä raastaa tietoisuus, että ellemme olisi antaneet kissan syödä itseään ylipainoiseksi, tätä vaivaa ei ehkä olisi tullut. Lääkäri suositteli dieettiruokaa kissalle, jotta se laihtuisi. Ostin nuoremmallekin kissallemme laihdutusraksuja, vähän edullisempia kuin dieettiruokapurkit.
Emppu on tästä pari vuotta sitten otetusta kuvasta jonkin verran pulskistunut ja nyt alkoi sen syömien ruokamäärien tarkkailu ja annostus. Tähän asti kissoilla on ollut jatkuva raksujen tarjoilu ja ne ovat käyneet napostelemassa pitkin päivää vähän kerrallaan kuivamuonaa lisää. Mitenkähän ne oppivat ruoka-aikoihin?
No niin, meitä on siis emäntä ja kaksi kissaa opettelemassa terveempää syömäkulttuuria. Emäntä joutuu tarkkailemaan, mitä ruokaa tarjotaan ja ostamaan toisenlaista sapuskaa, mihin on totuttu. Samalla varmaan huoneiston isäntäkin laihtuu...
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
tiistai 17. helmikuuta 2009
Televisio-ohjelma
Tervetuloa Bubble julkisten lukijoitteni joukkoon! Toivottavasti viihdyt seurasssani, vaikka kirjoitankin aika ikävistä aiheista, kuten masennus, ahdistus ja paniikkihäiriökohtaukset mutta myös jotain valoisampaakin aina välillä.
Tänään katsoin tallentamani tv-ohjelman Hyvä kuolema, joka kertoo itsemurhaturisteista Sveitsiin. ALS-sairas mies nukutettiin kuoliaaksi. Tuli kamala olo ja ihan itketti. Tähän asti olen ollut eutanasiaa vastaan, mutta nyt ajattelen, että miksei kärsimyksiin ja kuolemaan johtavasta sairaudesta kärsivää ihmistä voisi avustaa kuolemaan, jos hän niin halluaa. Vaikka pahalta se tuntuu...
Minulla lähti ajatukset kiertämään omiin itsemurha-aikeisiini, joita oli muutama vuosi sitten. Alkoi ahdistaa enkä millään päässyt eroon tuskaisuudestani ennenkuin otin Tenoxia ja Temestan, menin nukkumaan ja nukuin pari kolme tuntia. Heräsin tuossa klo 18.30 aikaan nälkään. Niukan lounaan jälkeen en ollut syönyt mitään. Banaania ja Limpukkaleipää kalkkunaleikken kera. Kohta katsomaan uutisia ja Salattuja elämiä televisiosta.
Tänään katsoin tallentamani tv-ohjelman Hyvä kuolema, joka kertoo itsemurhaturisteista Sveitsiin. ALS-sairas mies nukutettiin kuoliaaksi. Tuli kamala olo ja ihan itketti. Tähän asti olen ollut eutanasiaa vastaan, mutta nyt ajattelen, että miksei kärsimyksiin ja kuolemaan johtavasta sairaudesta kärsivää ihmistä voisi avustaa kuolemaan, jos hän niin halluaa. Vaikka pahalta se tuntuu...
Minulla lähti ajatukset kiertämään omiin itsemurha-aikeisiini, joita oli muutama vuosi sitten. Alkoi ahdistaa enkä millään päässyt eroon tuskaisuudestani ennenkuin otin Tenoxia ja Temestan, menin nukkumaan ja nukuin pari kolme tuntia. Heräsin tuossa klo 18.30 aikaan nälkään. Niukan lounaan jälkeen en ollut syönyt mitään. Banaania ja Limpukkaleipää kalkkunaleikken kera. Kohta katsomaan uutisia ja Salattuja elämiä televisiosta.
perjantai 13. helmikuuta 2009
Tervetuloa
Tervetuloa blogini lukijoiksi, Keittiövaaka ja Hannele! Sinulla Keittiövaaka on mielenkiintoista terveystietoa blogissasi! Oletko alan ammattilainen?
Hanneles paradis jää minulta lukematta (koska tuo ruotsin kielentaitoni on kovin hatara), mutta onneksi kirjoitat myös suomeksi blogia, jota olen käynyt kurkkimassa.
Hanneles paradis jää minulta lukematta (koska tuo ruotsin kielentaitoni on kovin hatara), mutta onneksi kirjoitat myös suomeksi blogia, jota olen käynyt kurkkimassa.
torstai 12. helmikuuta 2009
Hälläväliä
Tervetuloa lukijoitteni joukkoon W.! Mietiskelijä, kuvaaja, elämän ihmettelijä. Sinulla on mielenkiintoisia kuvia blogissasi. Ihastuin sujuvaan tekstiisi ja olen kahlannut blogiasi läpi.
Puolilta päivin tänä torstaina kuuntelen radiota samalla kun kirjoíttelen tänne sitä sun tätä. Tänään on semmoinen hällä väliä -olo. En jaksa ryhtyä mihinkään. En edes ajattele, mitä olisi tehtävä. Tiedän, ettei minulla ole mitään sen kummempaa tehtävänä, jota en voisi siirtää huomiseksi.
Päivän liikunnaksi saa riittää olohuoneen imurointi ja jos oikein innostun niin vois tehdä vatsa+selkälihasten kotiharjoitteluohjelman. Mutta en minä välitä, jos jää tekemättä. Minua risoo kaikki "pitäisi"- ja "olisi tehtävä" -asiat, joita pyrkii tajuntaan ja suljen mieleni velvollisuuksilta sekä tehtäviltä ja toimilta, joilla olen aiemmin kerjännyt hyväksyntää tähän yhteiskuntaan terveiden ja hyvinvoivien joukkoon. Kun toimii, on ahkera, hoitaa kotinsa, miehensä, lapsensa, etenee urallaan, opiskelee, ottaa osaa yhteiskunnallisiin toimiin, niin sitten tietää, ettei ole luuseri. Näin minut on saanut ajattelemaan yhteiskunta ja ympäristöni. Pieni kapinanpoikanen tätä ihmiskuvaa kohtaan on noussut sisimmässäni.
Voisinko pitää itseäni yhteiskuntakelpoisena näin aikaansaamattomanakin, hiljaa hissukseen elelijänä, kissoihini ja puolisooni rakkautta tuhlaavana kotirouvana? Voisinko pitää itseäni onnistuneena, vaikka en jaksa paljon ottaa osaa yhteiskunnallisiin asioihin ja toimiin, jotka minua kyllä kiinnostavat ja haluaisin olla vaikuttamassa asioiden hoitoon, mutta energiaa sellaiseen minulla ei ole. Voisinko arvostaa itseäni, vaikken ole paljon veroa maksava ammattilainen tuottavassa työssä, vaan lisää eläkerahoja kinuava loinen? Missä sitä itsearvostustusta on kaupan? Ostaisin aimo säkillisen tähän tarpeeseen nyt heti.
Puolilta päivin tänä torstaina kuuntelen radiota samalla kun kirjoíttelen tänne sitä sun tätä. Tänään on semmoinen hällä väliä -olo. En jaksa ryhtyä mihinkään. En edes ajattele, mitä olisi tehtävä. Tiedän, ettei minulla ole mitään sen kummempaa tehtävänä, jota en voisi siirtää huomiseksi.
Päivän liikunnaksi saa riittää olohuoneen imurointi ja jos oikein innostun niin vois tehdä vatsa+selkälihasten kotiharjoitteluohjelman. Mutta en minä välitä, jos jää tekemättä. Minua risoo kaikki "pitäisi"- ja "olisi tehtävä" -asiat, joita pyrkii tajuntaan ja suljen mieleni velvollisuuksilta sekä tehtäviltä ja toimilta, joilla olen aiemmin kerjännyt hyväksyntää tähän yhteiskuntaan terveiden ja hyvinvoivien joukkoon. Kun toimii, on ahkera, hoitaa kotinsa, miehensä, lapsensa, etenee urallaan, opiskelee, ottaa osaa yhteiskunnallisiin toimiin, niin sitten tietää, ettei ole luuseri. Näin minut on saanut ajattelemaan yhteiskunta ja ympäristöni. Pieni kapinanpoikanen tätä ihmiskuvaa kohtaan on noussut sisimmässäni.
Voisinko pitää itseäni yhteiskuntakelpoisena näin aikaansaamattomanakin, hiljaa hissukseen elelijänä, kissoihini ja puolisooni rakkautta tuhlaavana kotirouvana? Voisinko pitää itseäni onnistuneena, vaikka en jaksa paljon ottaa osaa yhteiskunnallisiin asioihin ja toimiin, jotka minua kyllä kiinnostavat ja haluaisin olla vaikuttamassa asioiden hoitoon, mutta energiaa sellaiseen minulla ei ole. Voisinko arvostaa itseäni, vaikken ole paljon veroa maksava ammattilainen tuottavassa työssä, vaan lisää eläkerahoja kinuava loinen? Missä sitä itsearvostustusta on kaupan? Ostaisin aimo säkillisen tähän tarpeeseen nyt heti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)