Vanhuudesta

Minä tunnen itseni toisinaan tosi vanhaksi. Varsinkin kun ennen helposti suorittamani kotityöt saavat minut nykyisin uuvuksiin. En pysty enää juoksemaan 10 metriä pidempään vaan hengästyn ihan läkähdyksiin, Samoin reipas kävely saa minut haukkomaan henkeäni jo parinkymmentä metriä käveltyäni.

Hitaasti kävellen pääsen pysähtymättä lähikauppaan, joka on noin 300 metrin päässä.

Lihaksiani on kadonnut ja siksi makuulta ylösnousu seisomaan onnistuu nipin napin. Reisilihaksiin sattuu kun nousen tuolilta istumasta seisomaan. Ennen en edes huomannut reisilihaksiani noustessani.

Harmillista tuo fyysisen kunnon romahtaminen. Mutta harmillisempaa on huomata, että toisetkin pitävät minua vanhana. Kohteliaat nuoret miehen avaavat oven minulle. No, se tuntuu toisaalta hyvältä mutta koen itseni vanhaksi, kun keski-ikäiset naisetkin tekevät niin.

Minun on vaikea sopeutua ajatukseen, että olen vanha. Olen yli 65-vuotias ja joskus aiemmin pidin tämän ikäistä tosi vanhana.

Olen oikein urakalla ruvennut etsimään positiivisia asioita vanhuudessa. En ole vielä keksinyt mitään. Sitä oon miettinyt, onko sellaisia positiivisia asioita, joista voi iloita vanhuudessa.

Tasapaksua elämää

Kolmen tunnin iltaunet nukuttuani, säpsähdin hereille, kävin keittiöstä banaanin ja jäätelöä, avasin netin ja lueskelin muutamien blogikirjoitusten tekstejä. Tämän oman blogini kirjoituksia selatessani huomasin, että olen kirjoittanut paljon, kun mulla on ollut paha olla. Hyvän olon tekstejä ei löydy montaakaan. Silloin on ollut muuta tekemistä kuin velloa tunteittensa syövereissä.

Nyt elämä tuntuu tasapaksulta; ei ole paha olo muttei oikein hyväkään. Fenlafaxin Orion -lääkitys on lievittänyt viime kevättalvella vellonutta masennustani, ahdistuneisuuttani ja fyysisiä kiputiloja. Mutta tämä "tasapaksu" olo on jotain niin tympeää ja sanoinkuvaamattoman tylsää, etten tiedä, jatkaako tätä mielialalääkitystä. Kai on pakko vielä jatkaa.... En ole tavannut psykiatria kuukausiin, mutta sairaanhoitaja on käynyt hoitamasssa iho-ongelmiani kolme kertaa viikossa. Hän kysyy aina myös, miten voin. Mutta vastaukseni on ollut jo pitkään: "Ihan hyvin. Ei ole murheita. Ihan tavallista arkea tässä eletään." Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa hoitajalle. En ole mieheni kanssakaan keskustellut voinnistani. Hän on yhtä harvasanainen. tosin hän sanoo monta kertaa päivässä "Rakas"ja silittää poskeani. On ihanaa tietää, että hän rakastaa minua.

Mutta miten tämän tympeän olon saisi kohenemaan? Onko teillä kokemuksia tällaisesta olosta ja onko se parantunut aikaa myöten? Minulla tätä on ollut jo pari kolme kuukautta ja on alkanut todella harmittaa, kun en ole päässyt aiemmin kokemiini "kaikki hyvin" -tunnelmiin. Tottuuko tähän harmauteen aikaa myöten? Tämmöinen oloko mulla tulee olemaan loppu elämän ajan?


Lokakuun 2. pnä 2019

Ei himskatti, ei tätä ilotonta elämää jaksa. Lopetan ketiapiini-lääkityksen. Olen jo vähentänyt sen minimiin ja tänään sanon lääkkeelle hyvästit. Toivon, että seksualisuuteni heräisi, tasapaksu olo loppuisi ja saisin tunne-elämäni takaisin.