Parisuhdeviikko on hyvinvoinnin teemaviikko, jonka järjestävät yhteistyössä Parisuhdekeskus Kataja , Suomen uusperheiden liitto ja Väestöliiton parisuhdetiimi. Parisuhdeviikkoa vietetään ympäri Suomea aina viikolla 46.

Tänä vuonna Parisuhdeviikkoa vietetään 11.-17. marraskuuta.

Parisuhdeviikolla järjestetään erilaisia parisuhdeteemaisia tapahtumia. Viikko huipentuu 16.11. järjestettävään Päivä Parisuhteelle -tapahtumaan (Helsinki, Balderin Sali). Tarkemmat tiedot Parisuhdeviikon tapahtumista julkaistaan sivulla www.parisuhdeviikko.fi.

Seuraa Parisuhdeviikkoa Facebookissa


Yksi tärkeä aihealue parisuhteessa on hellyys. Tätä olen miettinyt aiemmin blogissani:

LUE HELLYYDESTÄ  https://bamiella.blogspot.com/2016/03/hellyydesta-osa-2-ja-skumpulan-ohjeita.html

  ja     https://bamiella.blogspot.com/2015/09/blog-post.html

Hellyydestä (osa 2) ja S.Kumpulan ohjeita parisuhteeseen

Syyskuussa 2015 kirjoitettu postaukseni HELLYYDESTÄ on keikkunut viikkokausia suosituimpana tekstinä blogissani, niinpä ajattelin kirjoittaa aiheesta enemmänkin.

Mitä hellyys on?

Jo sanana hellyys on herkkä, hieno ja tunteitä herättävä. Hellyys on sanoja, tekoja ja tunteita - mutta siihen liittyy aina vahvasti toinen osapuoli. Lämmin halaus lämpimin tuntein on hellyyttä. Puolison kipeiden hartioiden hierominen ja toisen ihon silittäminen ilman painostusta seksiin on hellyyttä. Kauniiden sanojen kuiskuttaminen korvaan on hellyyttä.

Hellyys niin kuin kaikki muutkin asiat merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Parisuhteessa on hyvä keskustella, mitä tarkoittaa ja mitä kunkin omasta mielestä hellyyteen kuuluu. Toiselle se saattaa olla perunan kuoriminen, toiselle esileikki ja kolmannelle jotain aivan muuta.

Monelle miehelle hellyys on vain sitä "panemista". Riittääkö heille, että pääsevät ns. pukille? Minun mielestäni rakastelu vaatii nimenomaan sitä hellyyttä, eli rakastavia katseita, koskettelua ja sylissä olemista.

Hellyys on suuri sana. Siihen sisältyy hyvin paljon muutakin kuin seksuaalisen mielihyvän tuottamista toiselle. Yksi syy miesten ja naisten välisiin toimimattomiin suhteisiin, vastenmielisyys seksiä kohtaan on juuri se, että hellyyttä ja huomioimista on aivan liian vähän eikä sitä osoiteta pyyteettömästi. Jos hellyyttä antaa ja saa vain seksiin liittyen, se etäännyttää ihmiset toisistaan.

Hellyyttä on vaikea ottaa vastaan jos ei oikeasti rakasta ja kunnioita toista. Samoin hellyyden osoittaminen ei suju ilman rakkautta ja kunnioitusta toista kohtaan.

Anna suukko, katso hellästi, kosketa ja sano kivasti puolisollesi.

Ystävällisyys ja arjen hellyys, päivittäiset pienet kiintymyksen sekä ihailun osoitukset ovat suhteen suola.  Hellät hetket voi palauttaa parisuhteeseen, jos ne ovat kiiren keskellä unohtuneet tai vain muuten hiipuneet pois kuvioista.

Suukkojen määrää lisäämällä voi jo ihmeesti lisätä suhteen hellyyttä, kertoo pari- ja seksuaaliterapeutti Sinikka Kumpula Väestöliitosta. Kumpulan mukaan on tutkittu, että kuuden sekunnin suudelma on tehokas arjen hellyyden ylläpitäjä. Se ylittää sosiaalisen suukon muttei vielä ole varsinainen seksiin kutsu.

Stressi ja kiire pudottavat hellyyden pois monien arjesta, Kumpula sanoo. - Rutiinien keskellä puksutamme toistemme ohi kuin junat. Energia menee suorittamiseen ja uupumus voittaa. Illalla sohvalla tulee helposti sanottua puolisolle: Älä tule lähelle, anna minun olla rauhassa.

Toinen syy kosketuksen puutteeseen voi olla se, ettei kyetä sanomaan miltä tuntuu ja selvittämään mieltä painavia asioita. On vaikea mennä toisen lähelle, jos sydän on täynnä kiukkua ja pettymyksen tunnetta.

Hellyyden- ja läheisyydentarpeeseen sekä kykyyn koskettaa toista vaikuttavat myös lapsuudenkokemukset ja aiemmat parisuhteet.

- Joku voi hakea aikuisena korvausta siitä, että jäi lapsena ilman hellyyttä. Silloin helposti syyttää toista, vaikka itselle olisi vaikea ilmaista helliä tunteitaan, Kumpula sanoo.

- Joskus taas hellyyteen ja kosketukseen kykenemätön tulee valinneeksi samanlaisen kumppanin.

Kerro, mitä odotat

Kosketus ja hellyys ovat myös lääkettä stressiin ja väsymykseen.

Arjessa voi yllättää toisen vaikka soittamalla tälle töihin kesken päivän tai tuomalla jonkin pienen tuliaisen työmatkalta. Sanatkin ovat tärkeitä: Huomenta, kulta ja Hyvää yötä, rakas! Myös hellyyden rutiineja voi luoda ja opetella, jos ne ovat kiireisessä elämäntilanteessa jääneet pois. Pysähtyminen voi olla niinkin arkinen kuin kahvihetki kahdestaan keittiössä.

On hyvä varata oikeasti aikaa parisuhteelle. Kun mennään kahdestaan ulos syömään, lähdetään lenkille tai vaikkapa matkalle, tulee helpommin sanottua myönteisiä asioita toiselle. On toisaalta muistettava, ettei yhteiseltä ajaltakaan saa vaatia liikaa, vaan sen pitäisi lisätä keskinäistä turvallisuuden tunnetta. Kumpulan mukaan oman puolisonsa voi kokea myös hyvin vaativaksi.

- Joskus miehet sanovat, että vaimo haluaa vaan puhua ja setviä asioita. Minä haluaisin vaan olla yhdessä ihan hiljaa, Kumpula kertoo.

- Nainen taas saattaa kokea, että mies on kovin vaativa seksuaalisten toiveidensa kanssa. Kun tarpeet eivät kohtaa, puhuminen auttaa. Jos on stressiä, on levättävä. Jos on riidelty, asiat täytyy sopia. Vasta sen jälkeen voi olla toisen lähellä. Hellyys on herkkä alue, ja torjutuksi tuleminen loukkaa toista. Toiselle on kerrottava, mistä oma käytös johtuu. Miksen juuri nyt halua seksiä.

- Voi  sanoa kumppanilleen, että minun on vaikea olla lähellä mutta  haluan oppia. En halua luokata, eikä tämä johdu sinusta vaan omasta kykenemättömyydestäni, Sinikka Kumpula kertoo esimerkiksi.

Välillä vähemmän hellyyttä

Kosketuksen tarve on lähes kaikilla. Tarpeet vaihtelevat eri elämänvaiheessa. Esimerkiksi pikkulapsivaiheessa vauvan koskettelu voi toiselle vanhemmalle riittää läheisyydeksi, mutta toiselle ei. Joillekin taas vauvan tulo tai lemmikki voi avata kyvyn ilmaista tunteitaan koskettamalla.

Joskus oma läheisyyden tarve voi ahdistaa toista. Jos läheisyyden tarve on loputonta eikä mikään tunnu riittävän, voi kysyä itseltään, yrittääkö läheisyydellä korvata muita tarpeitaan. Silloin voi opetella esim. liikkumaan tai harrastamaan jotain muuta itselle mielekästä.

- On normaalia välillä sietää jaksoja, jolloin hellyyttä on vähemmän, Kumpula sanoo.

Sinikka Kumpulan mukaan erilaiset omaan itseen liittyvät kriisit voi käydä läpi yhdessä kumppanin kanssa. Silloin yleensä ennemmin tai myöhemmin löytyy tasapaino läheisyyden tarpeen ja etäisyyden välillä. Joskus, jos omaan itseen liittyvät kriisit on jo käynyt läpi suhteessa, joka on päättynyt eroon, voi uudessa suhteessa tasapaino löytyä hyvinkin nopeasti.

All you need is LOVE

Läsnä ja lähellä

Kuten Leena Kärras kommentissaan edelliseen postaukseeni kirjoitti, masentuneen on hyvin vaikea olla läsnä toiselle. Olen pannut merkille, että läheisyys ahdistaa minua, vaikka kaipaan hellyyttä ja ihon kosketusta sekä henkistä yhteyttä sekä mieheeni että ystäviini. Ystävien käytyä luonani, olen suunnattoman väsynyt; jo tunnin läsnäolo vie voimani. En jaksa kanssakäymistä, keskustelua ja harrastuksia yhdessä, vaikka niitä erityisesti nyt kaipaan. Ystävän vierailun jälkeen en halua tavata ketään moneen päivään. Miehellenikään en ole läsnä, vaan pakenen tietokoneeni äärelle lukemaan, kirjoittamaan tai pelaamaan pelejä.

Parisuhteessamme emme puhu paljoa toisillemme, vain jotain arkista, esim. "mitä syödään?" Mirikuun kommentti sai minut taas ajattelemaan tuota yhteiselomme hiljaisuutta, joka on alkanut hiertää mieltäni. Emme ole koskaan pitkiä keskusteluja käyneet keskenämme ja varsinkaan tunteistaan mieheni ei osaa puhua mitään. Mutta hän osoittaa hellyyttään herkästi hipaisemalla poskeani, antamalla aamu- ja iltasuukon sekä usein myös ulos lähtiessäni ja takaisin kotiin palattuani hän suutelee minua.

Minulla on hakusessa omista tarpeistani puhuminen miehelleni. En enää muista, miten seurusteluaikana ilmaisin hänelle seksin tarpeeni. Se oli jotenkin ihan luonnollista kanssakämistä, ei sitä tarvinnut ajatella ja selostaa, mitä tarvitsen; mieheni tyydytti minua monin tavoin. En ole oppinut sanoin pyytämään, mitä tarvitsen. Olen tyytynyt siihen, mitä milloinkin olen sattunut saamaan. Ja seurustelun alkuaikoina sain yllinkyllin seksistä. Aikaa myöten masennuksen ja masennuslääkkeiden hiljentäessä seksinnälän tarve tuntea toinen lähellään ei ole hävinnyt. Enkä enää ole tyytyväinen hiljaiseloon seksin suhteen. Terapeutillani taitaa olla luulo, että seksi vain hiipuu iän myötä... Tästä voisin kirjoittaa enemmänkin joskus toiste.

Olemme molemmat sekä mieheni että minä olleet pitkään (monia vuosia) enemmän ja vähemmän masentuneita. Parisuhteemme on kuitenkin turva ja suoja. Koti on tärkeä paikka, missä mieheni elää kanssani. Vuosien myötä minua on hiertänyt yhä enemmän tietoisuus siitä, että elämme kumpikin omissa maailmoissamme. En tiedä mieheni maailmasta juuri muuta kuin sen, että hän seuraa mielellään urheilukilpailuja. Penkkiurheilu on hänen harrastuksensa numero Yksi. Siitä on tullut minulle jopa kiusa ja piina, koska en ole kiinnostunut kuulemaan, kuka juoksi sadasosasekunnin lujempaa kuin toinen tai mitä ovat maailmanennätystulokset kussakin urheilulajissa.

Minä nautin katsoa vain paritanssia, pariluistelua ja voimistelua. Nautin siitä, kuinka hallitusti ja taiteellisesti urheilijat liikkuvat. Heidän sijoittumisistaan maailmantilastoissa en piittaa; vain se, kuinka kaunista liikunta on, ilahduttaa minua sen hetken, kun urheilijat ovat esillä.

Minä tahdon tähtiin

Pääsin sanomasta, että niinköhän masennus helpottaa, kun jo tänään maatamatava alakulo iski mieleeni. Kerroin terapeutille pelkojani mieheni suhteen. Hänellä on uniapnea ja pitkät hengityskatkot ovat huolestuttaneet minua kovasti. On tullut ajatuksia, että kuoliko hän nyt ja mitä mä teen jos hän on kuollut. Mutta aina hengitys on jatkunut tauon jälkeen - ja minä olen hengähtänyt helpotuksesta.

Mutta se, että mieheni nukkuu niin paljon eli melkein 12-tunnin yöunet ja aamiaisen jälkeen viekä 3-4 tunnin unet ovat jättäneet minut yksinäiseksi henkisesti  - ja minusta on tullut hiljainen ts. en osaa tuoda julki ajatuksiani sittenkään kun mieheni on hereillä. Tunnen olevani hylätty omiin ajatuksiini. Mieheni ei niitä kysele, hän vain uinuu unimaailmassaan ja yli kaksi viikkkoa hän makasi sohvalla katsellen Lontoon olympialaisia. Onneksi ne loppuivat niin pääsee katsomaan muutakin kuin urheiluselostuksia. (Harmi kun toinen televisiomme ei toimi. Sen digisovitteimessa on jokin vika,)

Parisuhteemme ei toimi oikein. Tunnen olevani miehelleni ennemminkin sisko kuin vaimo. Terapeutti puhui kumppanudesta, joka kasvaa pitkän avioliiton myötä. Onhan se hyvä, että meillä on se yhteys. Mutta minä haluaisin olla rakastajatar, jota mieheni ihailee.Kaipaan enemmän tunteita peliin. Kumppanuus on hyvä ja turvallinen olotila. Mutta se ei herätä tunteita elämään niinkuin rakastelu. Terapeutin toteamus, että seksuaalisuus hiipuu, jos ei harrasta seksiä. Pitemmän ajan kuluessa se vain häipyy pois. Ei kai vaan ole tapahtunut niin meille. Vaikka ujostelen miestäni, tahdon seksiaktia ja orgasmeja; mielenlentoa taivaisiin ja ihanaa raukeutta rakastelun jälkeen.

Asiasta toiseen ja kolmanteen

Päärynäsiideriä naamaan ja voimistelua sormille. Niillä mennään eteenpäin tässä elämässä. Tosin en yhtään laihdu näillä, mutta mieli virkistyy, kun saan sokerivettä ja ajatukseni ruudulle. Kuuntelen RadioDeitä. Siellä on kevyttä jutustelua hengellisistä lauluista ja laulunteosta. Radiotoimittajan naureskelu ärsyttää minua. Se jotenkin on aivan jotain muuta kuin mielialani nyt. En jaksa kuunnella ohjelmaa. Laitan soimaan CD-levyn, jolla Riki Sorsa laulaa Muuttohaukasta, Juha Vainio "Ei ole Kööpenhamina kuin ennen" jne. 1980-luvun hittejä. "häijy harmajainen hai ... mitkä lienee mietteet sen ... " saa minut ajattelemaan kahden vuoden takaista aikaa, kun olin itsemurha-ajatuksissa ja söin yliannoksen lääkkeitä... Tarja Ylitalon laulu "Ei tämä tyttö lempeä anele" saa ajattelemaan parisuhdettani. "Rakasta mua niin että tuntuu" (Matti ja Teppo) laulavat sen, mitä mietin, sanoako miehelleni noin. . . Ei en kestä kuunnella noita lauluja. Ne tuovat kovin paljon hankalia muistoja mieleen. Tukahdutettuja tunteita, salattua rakkautta, kaihoa, ikävää ja sydänsuruja, joita murehdin 1980-luvulla.Podin silloin eksistentiaalista irrallisuuden tunnetta ja tyhjyyttä, joka masensi mieltä ja häipyi vain hetkeksi, kun joku ystävä kävi luonani.

Kun menin naimisiin  yksinäisyyden tunne vaihtui kamppailuksi erilliseksi yksilöksi, pois siitä symbioosista, jossa elimme. Minua häiritsi kokemus, että mieheni eli minun tunteissani sotkien ne omiinsa, niin ettei tiennyt, kumman elämää hän elää, minun elämääni vai omissa unelmissaan. Itse koin, etten täysin ymmärrä omia tunteitani. Yritin järkeillä ja lokeroida kokemuksiani. Turhaa yrittämistä, ítselleen selittämistä; en osannut elää tunteineni mieheni tunneaallokossa. Vuosien myötä hän ei enää tuonut tunteitaan esille. Hän masentui. Koin sen omaksi viakseni. Koska itse olen elänyt suurimman osan elämääni masentuneena, nyt taakkaani lisää se, että ''tartutin taudin" mieheenikin. Me kaksi masentunutta elämme niinkuin taidamme.

Viime aikoina olen tietoisesti ruvennut hymyilemään miehelleni. On ilo nähdä hänen vastahymynsä. Olen ollut turhan totinen ja otan kaikki kovin vakavasti. Minulle tekisi hyvää opetella rupattelemaan kevyesti niinkuin radiontoimittaja RadioDeissä tänään. . .

Kauniit ja rohkeat alkaa MTV3:ssa. TAUKO omien ajatusteni juoksuun. Tunti saippuaoopperaa. . .

Niin, Bill Spencer myi Forrester Creationin R.E.S.T.:lle. Valta vaihtui. Omistajiksi ei tullut Brooge ja Donna Logan. Steffy haluaa eroon Loganeista, Hopestakin. Loganit pois päsmäröimästä. Ihmeen tiiviisti tarina vie mukanaan. Tunti Forresterin muotimaailmaa viitenä päivänä viikosssa toistakymmentä vuotta - vai onko se tullut tullut jo peräti 20 vuotta? Niinkauan kuin minulla on ollut väritelevisio. Minulla oli mustavalkoinen televisio 1970-luvun lopulla. Seurasin siitä Dallasia. Muistatteko sen ohjelman?

Mukavasti tuo televisio vie omaan maailmaansa ja omat pikku murheet kaikkoavat mielestä hetkeksi tullakseen taas vaivaamaan, kun jään yksin tietokoneeni äärelle. Mieheni meni nukkumaan. Hän nukkuu kellon ympäri. Minä nukun katkonaista unta 4-6 tuntia. Herään usein kovin levottomana ja surullisena. Joskus muistan unia, joita olen nähnyt. Viime aikoina uneni ovat olleet sekavia ja mitäänsanomattoman tylsiä. Niistä on jäänyt paha maku mieleen. Tai pitäisikö sanoa paha olo. EI, PAHA OLO on kokonaisvaltaisempi käsite. PAHAN MAUN voi huuhtoa mielestä hymyilemällä peilikuvalleen ja toivomalla jotain kivaa tapahtumaan elämässään. Paha maku häviää, kun antaa unelmilleen vallan mielessään; kun toivoo ja suunnittelee mukavia asioita. Niinkuin vaikka kutsua naisystävät kylään rupattelemaan tai leikkihetki kissojen kanssa tai suukko miehelleni.

HUONO OLO on taas mielestäni fyysistä pahoinvointia; oksennustauti tai päänsärky tai krapula.

Millähän adjektiivilla kutsuisin sitä "huonoa oloa", joka tulee, kun toimii periaatteitaan vastaan, moraalisesti väärin omantunnon alkaessa kolkuttaa mielessä?

Lauhempaa

"Päivä kerrallaan riittää...hiljaisuudessa piilossa maailmalta kaikki alkaa uudelleen.-- Ei saa periksi antaa, vaikka ilta viilenee.---" Kuuntelen radio Deitä. Yritän olla huolestumasta tulevista päivistä, jolloin aina kovemmilla pakkasilla on odotettavissa autossa-asuva tuttu yöpymään luonamme. Arvatkaa voinko sanoa, että älä tule nyt meille, nyt ei sovi. Lähimmäisenrakkauttani koetellaan. No tänään hän ei kai tule meille. On pakkasta vain -7°C. Enkä ole hänen ainoa tuttunsa, jonka luokse hän pyrkii...

Pienituloisilla asunnottomilla on vaikeaa. Se on myönnettävä. Ellei ole vuokratakuuta maksaa vuokrasopimusta tehdessä, on jäätävä nuolemaan näppejään, sillä sosku ei maksa vuokratakuuta. Asunnoton ei saa asumistukeakaan.

Tuli kamala olo, kun mieheni läksi ulos kertomatta, minne hän menee. Olisin aika onneton, jos hän jättäisi minut. Mistä tämä orpoudentunne tuli? Eksisteliaalinen yksinäisyydenkokemus. Radio Dei pauhaa rokkisävelmiä, joiden sävelkuvioista en pidä, mutta kuuntelen sanoituksia.

Ulko-ovi kolahti. Mieheni tuli sisälle. "Missä sinä kävit?", kysyin häneltä. "Apteekissa", hän vastasi. Sananvaihtomme on niukkaa. Mutta ilonläike sisimmässäni on todella hurmaava. Ei hän ole minua jättämässä. Miksi niin luulisinkaan? Ei ole mitään syytä olettaa, että suhteemme lopahtaisi. Päivästä toiseen elämme pikkuhissukseen yhteistä elämäämme turhia sanoja sanomatta - suukotellen. Nukumme yömme vierekkäin parivuoteellamme ja syömme yhteisiä aterioita keittiössä. Katselemme eri kanavia omista televisioistamme. Hän urheilua, minä dokumentteja ja Kauniit ja Rohkeat.

Elämä on kaunista kun sen oikein oivaltaa. Ainakin meidän elämämme on sitä: ystävällisyyttä, lempeyttä ja huolenpitoa. Olen onnellinen.

Muistojen parissa

Tarvitsen paljon tilaa itselleni. Viihdyn yksin ajatuksineni ja joskus en huomaa miestäni koko iltana ennen kuin hän tulee antamaan iltasuukon ja halauksen sanoessaan hyvää yötä. Viihdyn ehkä liiankin hyvin yksikseni. Yhteys mieheeni on heikko. Jos se tästä heikkenee, se saattaa katketa.

Käväisen keittiössä. ”Et oo syöny ruokaas’ ”, Mies sanoo. ”Ei ole nälkä”, vastaan. Syön sitten banaanin ja pari palaa tummaa suklaata. Katselen hetken mikroannosta spagettia ym. jääkaapissa, mutta ei tee mieli muuta kuin maitoa. Hörppään maitopurkin suulta pari kulausta. Kävelen takaisin kirjastoon olohuoneen kautta, missä Mies kiikuttaa itseään keinutuolissa ja katselee urheilua televisiosta.

Tietokoneeni hurisee hiljaa. Kissa nukkuu lattialla tyynyjen päällä olevalla röijyllä. Vanha kissa vaivoin pääsee enää sänkyyn eikä juuri yritäkään ponnistaa sinne ylös nukkumaan. Nuorempi kissa nukkuu kamarin sängyllä päiväpeitteen päällä.

Tavallisesti kuuntelen musiikkia samalla, kun kirjoittelen, mutta nyt tähän iltapäivään ei tarvita musiikkia. Nautin hiljaisuudesta, rauhasta ja levollisuudesta, joka täyttää sisimpäni. Lueskelen toistakymmentä vuotta vanhaa päiväkirjaani ja muistelen sen aikuisia tunteita Miestäni kohtaan. Arastellen aloitin seurustelun hänen kanssaan, mutta tutustuimme pian ja Mies viihtyi luonani. Minä hoputin häntä teini-ikäisten lastensa luo pitämään jöötä. Mutta hän tuumi, että kyllä he pärjäävät keskenään. Vajaan vuoden seurustelun jälkeen pidimme häät, jota tuli todistamaan 30-päinen sukulaisten ja ystävien joukko.

Muutaman kuukauden kuluttua kirjoitin päiväkirjaani:

”On vaikeata kertoa, mitä todella tunnen sinua kohtaan. Olet kiltti, taipuisa ja oman itsesi kätkeävä romantikko, joka varmaan kiusaantuisit suorapuheisista, realistisista ajatuksistani sinua kohtaan. Saattaisit jopa loukkaantua. Enkä minä halua loukata sinua. Haluan ymmärtää sinua ja tunteitasi. Haluan tulla ymmärretyksi. Mutta jotain kipeää on välillämme, josta kumpikaan emme voi puhua – jotain synkkää, jota emme edes tahdo tiedostaa – jotain pelottavaa, jota emme tahdo kohdata. En tiedä, mitä SE ON - - - 'kummajaisia' välillämme. NE AHDISTAVAT MIELTÄNI.”

Kummajaiset ovat paljastuneet vuosien myötä mielen haavoiksi ja traumoiksi, jotka ovat tulleet esille masennuksen syövereissä tuskaisina ilmestyksinä. Olemme molemmat tahoillamme kärsineet omaa masennustamme - ja varmaan tätä jatkuu hamaan elämän loppuun asti. Mitään huojennusta vaivaan ei ole näkyvissä.

Matalalla mielellä

Odotan, että joku (enkeli ehkä) ojentaisi minulle elämiseniloa ja olemisen riemua. Mieliala mataa pohjamudissa, mikään ei oikein kiinnosta. Olen nukkunut paljon. Yöunien jälkeen kaksi tuntia aamiaisen jälkeen. Samoin mieheni näyttää olevan puhtia vailla. Nukkui hänkin aamupäivän yhteentoista. Aamulla otti vain lääkkeensä ja söi jotain aamiaiseksi. Sitten punkkaan tuhisemaan.

Mikseivät masennuslääkkeet auta? Ei meistä mieheni kanssa ole toistemme ymmärtäjiksi, koska emme itseämmekään ymmärrä. Tunnevaje vain suurenee kummankin sisimmässä. Olemme kyllä toisiamme lähellä ja paikalla, mutta empatiaa ei riitä toisen olon helpottamiseen. Varsinkin minulla on vahva hylkäämisen tunnelukko, joka luo epätoivoa rakkaussuhteeseeni. On vaikea luottaa mieheeni, vaikka suhde häneen on hyvä. Istumme samalla oksalla ja katsomme samaan suuntaan. Muuta yhteistä meillä ei taida ollakaan...

Parisuhde pumpulissa

Kuinka voikaan päivän hukata tekemättä mitään. Vain istumalla tv-tuolissa lehtiä edessään ja ns. lukien niitä. Minä selailin ja lueskelin sieltä täältä kasoiksi kerääntyneitä Kodin kuvalehtiä, Voi hyvin, Kotilääkäri, Seura yms. Kodin kuvalehden nro22 (6.11.2008) artikkeli Aina samat ongelmat kiinnosti eniten. "Parisuhdeterapeutti tietää, että suhteet kaatuvat aina samoihin vaikeuksiin. Ne voidaan laskea yhden käden sormilla."
1. Puhumattomuus
2. Kuuntelemisen vaikeus
3. Mustasukkaisuus, uskottomuus, haluttomuus
4. Suhteen laiminlyönti
5. Halu olla oikeassa

No, meidän suhde on kaatumaisillaan puhumattomuuteen. Emme kumpikaan osaa kertoa sanoin tunteistamme. Minä ehkä jotenkin jotakin, mutta tunteeni ovat nyt kohmeessa. Rauhoittavien lääkkeiden sumussa. Piilossa, niin etten itsekään niitä näe. Panin ne harmaan villatakkini taskuun ja olla möllötän tv-tuolissani. Käyn välillä jääkaapilla ja vessassa.

Mieheni nukkuu pitkät yöunet (yli 12 tuntia) lisäksi pitkät päiväunet ja torkut päälle. Samoin nukkuvat kissamme. Meillä on todella hiljaista. Ellei tapanamme olisi antaa iltasuukkoa nukkumaan mennessä ja aamusuukkoa, kun kumpikin on herännyt aamulla, asumistamme toistemme kanssa ei voisi sanoa suhteeksi. Katselemme ihan eri tv-ohjelmia kumpikin omasta televisiostamme. Minä en juuri muuta katso kuin uutiset, Kauniit ja rohkeat, sekä Salatut elämät, joskus jonkun dokumentin tai luonto-ohjelman. Tänään katsoin Avara luonto ohjelman Kiinasta. Mieheni katsoo urheilua.

Ei elämä ole mielekästä näin tunteettomana, lääkeillä pumpuloituna ja ilman tuntuvampaa kontaktia puolisoon. En ole pitänyt yhteyttä ystäviinikään. Vain nettituttavat tietävät minun kuulumisiani. Vähän olen nettiyhteisöihinkään kirjoittanut. En oikeastaan kamalasti kaipaakaan ketään. Tunteeni taitavat olla latistuneet ja sosiaalisuuteni kadonnut.

Mutta jo se ettei ahdista, eikä ole kipuja, tekee elämästä elämisen arvoista oloa. Päivä ilman tuskantunteita, paniikkia ja selkäsärkyjä on lahja. Voisiko sellaisia olla ilman mielialalääkkeitä? Ehkä ei minun tapauksessani. Kuinka kauan tätä kestää? Ja tätäkö elämäni on seuraavan vuosikymmenen? Tunteet pumpulissa kotirouvana puhumattoman puolison ja nukkuvien kissojen kanssa. No kuluuhan se elämä näinkin.

Masennus parisuhteessa

Kuuntelin tänä iltana luentoa Masennus parisuhteessa. Aiheesta on tekeillä väitöskirja. Luento oli toivoa antava, mutta hätkähdin tilastoa, että montakymmentä prosenttia depressioon sairastuneen puolisoista masentuu myös itse. Huolestuin tänään mieheni väsymyksestä. Heti aamiaisen ja kaupassakäynnin jälkeen hän meni takaisin nukkumaan ja taas lounaan jälkeen. Illalla hän oli jo yöpuulla, kun saavuin kotiin luennolta. Mitenköhän tämä syksy menee, jos mieheni depressio syvenee? Jaksanko minä masentumatta vai musteneeko mieleni taas?