Ikääntymisen riemua ja surua

Viime tammikuussa suunnittelin mielessäni, että kutsun muutaman ystävän viettämään kanssani synttäreitäni, mutta syntymäpäiväni meni jo ohi. Minä unohdin, että sellainen päiväkin on olemassa. Harvinaista! Yleensä saan syntymäpäivän onnittelukortteja ja ne muistuttavat tuosta asiasta, siis että olen ikääntynyt taas vuoden viime synttärijuhlista. Aina siihen asti, kunnes täytin kuusikymppiset ikääntyminen on ollut kiva asia. Mutta jo pidempään olen surrut, että voi, voi kun tuota ikää kertyy.

Ikääntymisen surun takana on pelko, että tästä heikkenen ja liikuntakyky huonontuu, elämänpiirini kapeutuu ja ehkä tulee monia vanhuuden vaivoja. Mm. KYSin sisätautiosastolla kuntohoitajana työskennellessäni näin monia vanhuksia, jotka olivat kovin avuttomassa tilassa, sairaita ja huonosti liikkuvia, peloissaan ja suruissaan omasta tilastaan. En voinut vuotta pidempään katsella ja autella näitä potilaita kävelemään edes wc:hen asti ja takaisin. Jäin kokonaan pois kuntohoitajan töistä ja siirryin toimistotöihin. Niitä ei sitten riittänyt kauankaan minulle kouluttamattomalle toimistovirkailijalle, koska tietenkin työnantaja otti koulutetun työntekijän tilalleni, kun pätkätyösopimukseni umpeutui. Masennuin ja alkoi pitkä sairasteluputki.

Onneksi siitä kaikesta olen selviytynyt suht-terveiden kirjoihin, mutta miten kääntää ikääntyminen riemulliseksi eikä suru-uutiseksi mielessäni?

Vanheneminen huolestuttaa ja pelottaa minua

"Aika tuntuu vierivän aina vain nopeammin, huonompinakin päivinä. Mikä on mennyt, se on lakannut olemasta. Mikä (kenties) joskus tulee, sitä ei vielä ole olemassa. On vain aina tämä hetki, siinä on kulloinkin koko elämä!"

Sinäpä sen sanoit tuolla edellisen otsikon (Vanhuudesta) alla olevassa kommentissasi, Kiki! Kiitos kommenteistasi!

Vanheten aika kuluu yhä nopeammin. Siksi varmaan koska tulemme itse hitaammiksi. Tuo hitaus minua huolestuttaa. Entä jos en pysy kärryillä tässä nopeutta ja suorittamista arvostavassa yhteiskunnassa?


"Iän myötä tiedon omaksuminen hidastuu, mutta ei ole osoitettu, että muistaminen ja tiedon mieleenpalauttaminen heikkenisivät ikääntyessä, Itse asiassa vanhemmat ihmiset pystyvät arvioimaan omaa muistiaan realistisemmin kuin nuoremmat."

Näin kirjoittaa Gunilla Nordenram artikkelissaan:

Ikääntymisestä johtuvat psyykkisen toimintakyvyn muutokset

Kannattaa lukea koko artikkeli täältä: https://www.hammaslaakarilehti.fi/fi/tiede/ikaantymisesta-johtuvat-psyykkisen-toimintakyvyn-muutokset

Kiki, kirjoitit kommentissasi myös: "Vanheneminen ei ole helppoa, varsinkaan tällaisessa kulttuurissa, joka ei sitä lainkaan arvosta. Olemmehan me sentään aika paljon viisaampia kuin nuoruudessamme, ainakin teoriassa. :D   Asenteissa ja arvojärjestyksessä tapahtuu koko ajan muutosta. Usein ymmärrämme paljon enemmän arvostaa kaikkea meillä juuri nyt on, ainakin vielä:"

Ikäihmisten, seniorien tai sanottaisko kiertelemättä: vanhusten arvostaminen näyttää ainakin minun elinpiirissäni olevan hukassa, Vanhusten elinkokemusta ja -viisautta ei osata arvostaa. Vanhuksia pidetään vain menoeränä yhteiskunnassa.

Niina Lehto on kirjoittanut opinnäytetyön aiheesta:

Vanhuuden arvostaminen ja suomalaiset vanhuskuvat 75 vuotta täyttäneiden näkökulmasta 

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/82156/Lehto_Niina.pdf;jsessionid=06F9338F4713B20DF9D9EE019F684B53?sequence=1

Luettuani opinnäytetyötä jäi erityisesti mieleen kohta. 6.5.1 Arvostaminen 

"Tulosten perusteella vanhuuden arvostamista on kahdenlaista; aitoa ja vilpitöntä arvostamista sekä epäaitoa ja näennäistä arvostamista. Aito ja vilpitön arvostaminen kohdentuu ikäihmisen ihmisarvon kunnioittamiseen ja näkee ikääntyneen tasa-arvoisena ja tärkeänä yksilönä."

"Epäaidon ja näennäisen arvostamisen taustalla on usein oman edun tavoittelu; ikäihmistä ei tällöin arvosteta hänen ihmisyytensä tähden vaan esimerkiksi taloudellisten voittojen, oman henkilökohtaisen menestymisen tai yleisten suvaitsevaisuus -vaatimusten tähden. Epäaito ja näennäinen arvostaja ikään kuin käyttää vanhuutta hyväkseen hankkiessaan itselleen lisää kannatusta tai luoden itselleen parempaa imagoa. "

"Erityisiä aidon arvostamisen tilanteita ovat vastausten perusteella muun muassa erilaiset harrastamisen ja vapaa-ajanvieton ympäristöt sekä uskonnolliset tapahtumat."

"Vastaajien mukaan aitoa arvostamista voi tulla vastaan myös monenlaisissa yleisissä arkipäivän tilanteissa, mikäli elämänpolulla sattuu tulemaan vastaan aidosti välittävä ihminen. "

"Istumapaikan antaminen, kuuluvasti puhuminen ja kulkuneuvoon auttaminen ovat esimerkkejä hyväntahtoisesta auttamisesta. Vastauksissa esiintyi myös paljon tilanteita, jolloin arvostaminen voi tilanteesta riippuen olla aitoa tai epäaitoa. Esimerkiksi kanssakäyminen perheen ja läheisten kanssa, erilaiset juhlatilaisuudet ja juhlapuheet sekä yhteiskunnan tarjoamat avut ja palvelut edustivat vastauksissa näitä molempia suuntia. Osa vastaajista koki perheen ja läheisten antavan heille turvaa ja aitoa arvostamista, kun taas jotkut kertoivat lähiomaisten toimivan omaa etua tavoitellakseen."

Eli jonkinverran vanhuksia arvostetaan, mutta osa siitä on epäaitoa. 

Mutta on myös vanhusten eli ikäihmisten aliarvioimista ja jopa syrjintää.

Lehto jatkaa; "poliittista ja yhteiskunnallista syrjimistä tulee esille etenkin suhtautumisessa ikäihmisiin; ikäihmiset leimataan kulueräksi, kun eivät enää eläkkeelle jäätyään tuota valtion kassaan niin paljoa verovaroja ja sairauksien sekä kykenemättömyyden lisääntyessä tarvitsevat enemmän valtion apua ja tukea. Palveluiden laadun heikkeneminen ja hintojen nousu ovat myös merkkejä syrjinnästä. Yhteiskunnan taholta tulevan syrjinnän kerrottiin ilmenevän myös etenkin terveydenhuollon resurssipulana."

Ongelmia ovat mm. yksinäisyys, heitteelle jättäminen ja turvattomuus varsinkin hoitolaitoksissa, jossa henkilökuntaa vähän tai ei välitetä.

"Esimerkiksi alhaisen hoitajamitoituksen ja asumispalveluyksiköiden vähäisyyden kerrottiin olevan merkkejä yhteiskunnallisesti syrjinnästä. Syrjintää kerrottiin tulevan esille ikäihmisen kykenemättömyyteen ja sairauksiin liittyvissä tilanteissa."

”Jos ei kuule, niin katsotaan karsaasti.” 

”Muistin menettämisen kauhea sairaus.” 

”Silloin kun ei pysty enää tekemään mitään.”

”Tekniikan kehittyessä ”nettikeskeiseksi” vanhenevat putoavat 

toimintojen ulkopuolelle palveluja tavoitellessaan.”

 ”Moni tosi iäkäs on pudonnut tietokone -aikakaudesta kuin eno veneestä.”

En todellakaan haluaisi pudota pois nettiympyröistä. Aika paljon aikaa vietän sen parissa. En haluaisi menettää muistiani enkä suoriutumistani jokapäiväisissä askareissa. Vanheneminen ja sen tuomat muutokset huolestuttavat minua. Arvostetaanko minua enää sitten jos menetän toimintakykyni ja muistini on huono. Joudunko syrjityksi? Pelottavaa.

Lehto kyllä tuo esille opinnäytetyössään, että vanhuuden arvostamista voi  monin keinoin lisätä. 

Niina Lehto on tehnyt kivan kaavion tästä opinnäytetyöhönsä sivulle 70.

Mutta tarttuvatko nykynuoret tuossa Lehdon kaaviossa esitettyihin toimiin ja tullaanko yhteiskunnassamme tulevaisuudessa arvostamaan vanhuutta ja ikäihmisiä? Ellei niin olen peloissani, että oma itsearvostuskin luhistuu eikä elämä ole silloin elämisen arvoista.

Juhlat on juhlittu

NO NIIN, nyt on juhlittu miehen syntymäpäivät, mieheni aikuisten lasten syntymäpäivät ja Ystävänpäivä. Voi olla rauhassa ja viettää tavallista arkea aina pääsiäiseen asti. Sen jälkeen olis minun synttärit, jotka itseasiassa unohtaisin jos voisin. Ehkä unohtaminen onnistuu, kun en mainitse siitä mitään miehelleni. En tiedä sitten ystävistäni, kuinka he sen muistavat. Mutta nyt voi huoahtaa ja unohtaa kakut, kukat ja onnittelukortit joksikin aikaa.

Minä en ole oikein juhlijatyyppiä. En nauti esilläolosta enkä kakkukahveista ja paremmissa vaatteissa esiintymisestä. Olen niin tottunut harmaisiin farkkuihini ja villatakkiin, joissa vietän arkipäivät. Juhlapuserot ja bleiserit, hameet ja puvut ahdistavat. Olo ei ole kotoinen juhlatamineissa. En tykkää.

Jotenkin vuosijuhlien siis syntymäpäivien viettäminen on alkanut tympiä. Aina samat kommervenkit. Keksisköhän jotain uutta ja räväkkää omille synttäreille, jotain aivan poikkeuksellista, muuta kuin kakkukahveita - - - Mitähän se vois olla? En tiedä.

Jotenkin tulen surullisemmaksi vuosi vuodelta synttäreitteni lähestyessä. Ne kun muistuttavat että taas on tullut vuosi lisää mittariin. Vanhuuseläkeikä lähestyy. Mahdolliset vanhuudenvaivat saattavat tulla rasittamaan elämää. Olen jo huomannut hidastuneeni. Ajatukset ja toimintani ei ole enää niin säpäkkää kuin nuorena. Vanhuus ei tule yksin. Muutoksia on odotettavissa mm. ulkonäkööni. On vaikea hyväksyä ajatus, että olen jo iäkäs nainen. Sisimmässäni koen itseni usein ihan nuoreksi tytöksi vielä  - ja hätkähdän peilikuvaani.

Liimasimme palapeilin olohuoneen ja eteisen väliselle seinälle. Siitä tulee kuljettua ohi monta kertaa päivässä. Näen siis itseni usein siitä eikä enää pääse unohtumaan, miltä näytän. Ikääntynyt nainen.  HUOKAUS! On se uskottava, etten ole enää mikään nuorikko.