Valoon rakkauden suojaan

Lueskeltuani seuraamiani blogeja tänään on usealtakin suunnalta tullut ajatus katsoa valoon. Asioiden arviointia on hyvä tehdä lempeästi ja itseä suojellen. Melankoliaan sotkeutuu hyvin helposti ja kokemus todellisuudesta pimenee, kun ei näe valoa.

Vernan ajatukset blogissaan YÖHOITAJAN MAAILMASTA herättivät minussa toivoa:

Se, mitä ajattelen tänään itsestäni ja ympäröivästä maailmasta, muodostaa tulevaisuuteni. Jos en jostain syystä jaksa kohdistaa katsettani valoa kohti juuri tänään, ei kannata huolestua. Mikään ei tapahdu hetkessä, mutta jo hetken päästä voin löytää yhden valoisan ajatuksen, joka vetää puoleensa lisää valoa. Lohduttavaa on myös se, että valoisan ajatuksen voima on moninkertainen verrattuna synkkyyteen.


Hanne kysyy blogissaan Virtausta elämään Voiko pimeyttä tutkimalla löytää valoa?

Hanne kirjoittaa rakkaudesta, itsensä rakastamisesta, rakkauden pyytämisestä ulkoapäin. Kun ajattelee: "Minä olen sairas", vahvistaa sairauttaan. Ei pidä rangaista itseään näin, vaan rakastaa itseään ja pyytää anteeksiantoa.

Varmaan tätä samaa ajatusta ajoit takaa kommentissasi, Johanna Laakso. Sinä kirjoitit Jeesuksen rakkaudesta liikkeellepanavana voimana. Kirjoitit:

"Rukoilin pitkään, että Jeesus olisi minun liikkeellepaneva voimani ja yhtenä päivänä sain huomata, ettei minua puristanut enää kurkusta ja aloin innostumaan elämästä ja pitkästä aikaa ajattelin tulevaisuutta."

"Uskostani sain myös voimaa siihen muutoksenhaluun, joka oli jo minussa ollut pitkään, mutta jota en kertakaikkiaan saanut toteutettua."

Koen, että eri näkökulmista te eri blogistit olette oivaltaneet jotain merkityksellistä. Valoon katsomalla varjot jäävät taakse. Rakkaus lämmittää ja eheyttää synkeää, koleaa mieltä.

Ihanaa, että olette olemassa hyvät blogistit. On mielenkiintoista saada uusia ajatuksia ja näkökulmia ajatuksilleen lukemalla teidän blogejanne ja kommenttejanne!

kurja, tyhjä ja kipeä

kurja ja tyhjä
ruma ja lihava
aloitekyvytön
ahdistunut ja
mitäänsanomaton
aikaansaamaton
turha
kipeä

Hyvät aikomukseni laihdutuksen suhteen ovat rauenneet. Olo on mitäänsanomattoman tyhjä ja kurja. Käväisin puntarissa ja huomasin painoni nousseen uuteen ennätyslukemaan. Kesä-heinäkuussa en ole juuri ajatellut ruokavalioita, laihduttamista ja hyvinvointiani. En jaksa tsempata ja laittaa terveellistä, kevyttä ruokaa. Kaupan eineksillä on eletty ja joskus mieheni on tehnyt perunamuussia oivariiniin sekoitettuna.

Suru veljeni kuoleman johdosta on vienyt voimia. Nyt en jaksa välittää mistään mitään. Syön kermajäätelön toisensa perään ja istun tietokoneeni äärellä polvi kipeänä. Pitäisi mennä uudestaan lääkäriin sen takia. Tulehduslääkkeet eivät auta kipuun. Kipu alkaa tykyttää polvessa aina kun kävelen vähäisenkin matkan. Kipu vaimenee kun olen paikallani jalka oikosenaan rahilla.

Ahdistaa. On ontelo olo, kurja ja tyhjä. En osaa kuvailla turhautumista ja pettymystä jota koen elämääni ajatellessani. Ei minulla mitään hätää ole. Niukka toimeentulo, mukava asunto, rakas puoliso pitävät minut koossa. Mielialalääkitys lienee kohdallaan. En koe olevani masentunut. Itse asiassa olen miettinyt, tarvitsenko enää masennuslääkkeitä. Mutta olen elämäni aikana kokenut monta syvää masennuskautta, joten lienee tarpeen syödä masennuslääkkeitä lopun ikääni.

Maan korvessa

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie... Vanha, hengellinen, melankolinen lastenlaulu saa minut surulliseksi. En tiedä, miksi kuuntelen RADIODEItä. Toivekonserteissa on usein samat melankoliset laulut, jotka minuakin kiehtovat. "...Sillä sinä olet minulle rakas..." Edes laulaja sanoo jonkun rakastavan minua. Kuulisin sanat mieluummin mieheni huulilta. Mutta hän on rehellinen. Hän ei sano sellaista, jota ei tarkoita, joka ei ole totta. "...Taivas on sinua varten joka lepoa ikävöit..."

No en minä varsinaisesti ikävöi lepoa. Levottomuuteni hukkuu rauhoittaviin lääkkeisiin. Ilman rauhoittavia olisin varmaan tulta ja tuppuraa. Vihoittelisin kaikille lähimmmille ystävilleni ja hoitavalle taholle. Mutta lääkärit tietävät pääsevänsä helpommalla ja olettavat minunkin elävän paremmin, kun syön rauhoittavia. Mutta luulen, että masentumiseni vain pitkittyy näin: eläen rauhallisesti neljän seinän sisällä kotona vaivaamatta ketään.

Mutta ilman rauhoittavia olisi työskenneltävä itsensä pinnalle. Rauhoittavat ovat kuin pelastusliivi. Kellun niiden avulla pinnalla. Ilman niitä kai hukkuisin vihaani, turhautumiseen ja epätietoisuuteen omasta itsestäni. En tunne itseäni, vaikka olen jo keski-ikäinen mummo. Varamummo poikapuoleni pojalle, jota en ole nähnyt vuoteen. En jaksa pitää yhteyttä ja kutsua kylään. Kutsumatta kukaan ei tule soittelemaan ovikelloani - onneksi.

"Sinua siunata tahdon jos olet väsynyt työstä tai levottomasta yöstä", lauletaan RadioDeissä. En ole väsynyt kummastakaan. Olen väsynyt olemaan ikuisesti melankolinen ja alakuloinen. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti. Tilasinpa Positiivarin Ajatuksien Aamiasviestit http://www.positiivarit.fi/Content.aspx?d572a8d8-9ed5-4127-a652-74667265d9c1 tulemaan joka aamu, jotta saisin aamuisin positiivistä ajateltavaa.

"...kipuni hoidetaan. Taivas särkyneet sydämet tuntee...Taivas ehjäksi rakastaa."
Minä tahdon uskoa. Auta minua epäuskossani, Jumala.