Arkea terapiavuosien jälkeen

Siitä on noin 5 vuotta jo, kun terapia loppui, keskustelut kuntoutusohjaajan, psykologin haastettelut ja käynnit psykiatrin luona päättyivät. Vaikka kuntoutusohjaaja sanoi, että voin soittaa hänelle, jos tulee hankala olo, en ole ottanut häneen yhteyttä. Ei enää ole ollutkaan sellaista masennusta ja alakuloa, joka vaivasi monta vuotta - vaihdellen kausittain. Oli iloisia päiviä ja sitten taas olin niin maan perusteellisen alakulon vallassa viikkokausia, jopa kuukausia.

Terapiassa oivalsin, että olin mm. vihainen, mutta en voinut/en osannut purkaa vihaani mitenkään. En antanut itselleni lupaa ilmaista vihaisuuttani - ja masennuin. Käperryin nojatuoliin, katselin televisiota usein seuraamatta ohjelmaa - kunhan vain tuijotin kuvavirtaa. Vihasta ja sen käsittelemisestä enemmän toisessa blogissani AURINGONPISTOKSIA SIELUNI SYVYYKSIIN.
https://auringonpistoksia.blogspot.com/2019/11/arkea-terapiavuosien-jalkeen.html

Syksyt, loka-marraskuu, oli vaikeinta aikaa. Kesät meni useimmiten ihan mukavasti.

Ihailen luontoa, kukkia, kasvien ja lehtipuiden vihreän sävyjä, solisevia puroja, koskien pauhua, lintujen viserrystä, uimista lammissa ja järvissä. Eläkemummolla on koko Suomen kesä-ajan mahdollisuus ulkoilla ja nauttia luonnosta. Se ulkoilu olisi tärkeää syksyisinkin. Mutta kuka nauttii loskasta ja räntäsateesta? En minä. Linnoittaudun olohuoneeni nojatuoliin ja mieheni joutuu suostuttelemaan, että lähtisin käymään ruokakaupassa hänen kanssaan. Sinne on vain kahden korttelin matka, noin 300 metriä, reilu puoli kilometriä edestakaisin. Tänäkin syksynä on täytynyt pakottaa itsensä ulkoilemaan sen verran, että saadaan iltapalaa. Lounaat olemme tilanneet ruokapalvelusta. Aamupäivällä tulee ateria, salaattia ja jälkiruokaa.

Mieheni teki avioliittomme alkuvuosina ruokaa. Minä olen ihan tumpelo keittiössä. Tiskaan kyllä mielelläni. Mutta ruoanlaitosta en ole innostunut.

Siivouksenkin olemme organisoineet siivousfirman tytöille.

Päiväni kuluvat lukien kirjoja, blogeja, sanomalehtiä ja katsellen televisiota.

Kissat ovat päivieni ilo. Ne tulevat luokseni ja silittelen niitä. Annan niille ruokaa 3 kertaa päivässä. Mieheni saa häpeäkseni vähemmän silityksiä, vaikka hän varmaan kaipaa niitä yhtä paljon kuin kissammekin.

Kesä

Ihanaa! Koivuissa on jo lehdet. Kevätkukat kaunistavat luontoa. Ensimmäiset pääskyt on nähty taivaalla. Nyt on tullut KESÄ. Aurinko paistaa ja luonto viheriöi. Parin viikon päästä kouluissa lauletaan : "Jo joutui armas aika. Suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. - - -"

Tuttavarouva on jo aloittanut kesäkauden uinnit. Minä en uskalla viileään veteen mennä ennenkuin heinäkuun helteillä.

Pikkulinnut livertelevät äänekkäästi lähikoivuissa aamusella. Tuntuu, että luonnossa on ihan uutta sykettä, jota ei ollut talvella. Toinen kissoistammekin mouruaa iltaisin, vaikka on kastroitu uros. Silläkin on kevättä rinnassa. Minä ihastelen puitten lehtiä, etupihan vihreää nurmikkoa, lehtikuusia; koko luonnon uudistumista.

Olo itsellänikin on kuin uudistunut, vaikka peilistä katsova vanheneva mummo näyttääkin vähän voipuneelta. Mutta mieleni on iloinen. On hyvä olla. Elossa. Elämä virtaa suonissani. Olen kutakuinkin kunnossa. Voimieni tunnossa.

Runotorstain 404. haaste: Keväinen

Aurinko lämmittää
lumet sulattaa
puroina liristen
alamäkeen kohisten
vesi ryöppyää
kohti järven aavaa
jäistä avautuvaa
ulappaa

Leskenlehtien kukat
kurkkivat
kohti aurinkoa
pajunkissat pulskistuvat
koivunlehdet nupuistaan
avautuvat

Kiurut lurittelevat
keväisiä laulujaan
peipposet innostuvat
toinen toisistaan
yhtyvät laulamaan
omaa riemuaan

Keväinen aurinko loistaa
muuttolintujen matkaväsymyksen
poistaa ja antaa sysäyksen
koko luonnon kukoistaa,
lumen vallan voittaa
ja taas koko luonto keväinen
vihreydellään valloittaa