Pääsiäisenä 2019

Otin yo. kehotteesta vaarin ja nautin, rentouduin sekä vedin syvän henkäyksen aurinkoisina pääsiäispäivinä tänä vuonna. Ihanat, lämpimät ja kesäiset päivät ovat hellineet sieluani. Olen kesän lapsi ja pidän lämpimistä päivistä enemmän kuin paukkupakkasista. Halasinpa ukkoanikin monta kertaa tänä pääsiäisenä. Mukavaa, kun välimme ovat hellät ja lämpimät.

Katselin tekstejäni edellisinä pääsiäisinä blogissani. Noin 10 vuotta sitten en ollut kovin innostunut pääsiäisestä:

"Pääsiäinen meni ohi sitä suuremmin juhlimatta. En jaksanut ajatellakaan, että vaihtaisin joulunpunaiset verhot keittiön ikkunasta keväisempään sävyyn. Pääsiäiskoristeita on laatikollinen keittiön kaapin ylähyllyllä. Mutta saivat tiput ja puput olla siellä. En kaivanut niitä esiin. Luin Raamatusta pääsiäiskertomuksen kaikista evankeliumeista. Mutta jostakin syystä tänä vuonna kertomus ei sykähdyttänyt mieltäni. Pääsiäisiloa ei tullut Vapahtajan ylösnousemuspäivänä."

Aika alakuloista tekstiä! Tänä vuonna innostuin sentään ottamaan esille puput ja tiput. Tiput olivat suuren mielenkiinnon kohteita kissoillemme. Varsinkin mustavalkoinen kissamme innostui heittelemään keltaisia tipuja lattilalle pöydältä, jonne sain niitä nostella useampaan kertaan. Pääsiäiskertomusta en tänä vuonna lukenut Raamatusta. Se on liiankin tuttu jo. En oikeastaan juhlinut sen kummemmin vaan vain mautiskelin olostani pääsiäisenä.

Harmi, kun minulta on päässyt unohtumaan, kuinka kuvat saadaan kännykästä nettiin ja liitettyä tänne blogiini. Pari herkullista tuokiota sain digikuvattua kissoista. Kissat ovat elämänehto minulle. Vaikka ukko, siis mieheni, on tärkeä ihminen ilman häntä tulen toimeen päivän tai pari. Mutta ilman kissoja olisi ankea elää hetkeäkään. Ne ovat rentoutumisen perikuvia. Minulla on hakusessa tuo rentoutuminen. Stressaan asiasta jos toisestakin turhan paljon. Koetan ottaa esimerkkiä kissoistani ja löhöä nautinnollisesti silloin kun siihen on aikaa.

Kukkien peitossa

Oliko se unta vai viinien huumaa,

että mä itseni hukkasin;

toivoin päästä hautaan ja halusin peittää

kaikki muistoni kukkasin.

Katastrofin aineksia

Kiviä vyöryi mäkeä alas. Melkein minun kokoinen järkäle pomppi vuoren rinnettä alas enkä tiennyt, mihin suuntaan sitä väistäisin. Satoi vettä ja luiskahdin istualleni. Järkäle litisti minut. Painuin sen painosta kuoppaan. Kipu oli sanoinkuvaamaton. Selkä mutkalla sikiöasennosta heräsin unesta ja ihmettelin, missä olen. Vähitellen hahmottui kotimme. Söin jäätelön. Katselin kissojen leikkiä ja juoksentelua. Availin parvekkeen ikkunoita. Ja teki mieli lisää jäätelöä.

Käväisin keittiöstä hakemassa toisen eskimon. Nautiskelin sitä, kun mieleeni välähti: KISSAT PÄÄSEVÄT PARVEKKEEN REUNALLE. Ja niinhän siellä mustavalkoinen kissa hiipi parvekelasien ulkopuolella alaspäin viettävällä kaiteella. Kauhistuin, että jos se nyt putoaa alas 10 metriä maahan sen luita menee poikki, taju kankaalle ja se kuolee.

 Sanoin useamman kerran kissalle käskevällä äänellä: "POIS SIELTÄ". Kissa tassutteli kaidetta pitkin edestakaisin, ei päässyt hyppäämään tuolille kaiteen päässä, koska siinä oli pyykkiteline kissan ja tuolin välissä. Kissa suunnitteli hyppyä pari kertaa ja mieleeni välähti, että nyt se liukastuu viettävältä kaiteelta. Hiivin telinettä siirtämään. Kuiskailin rauhoittavasti. Kissa kääntyi eikä tullut parvekkeen puolelle parvekelasien välissä olevista kissanlevyisistä raoistakaan. Katselin kauhistuneena sen hiippailua kolmen parvekelasin ohi. Toivoin, että se NYT hyppäisi sisään jostain raosta sisälle parvekkeellemme. Mutta kissa hiipi parvekkeen kaiteen kulman ympäri avonaiseen kohtaan, mistä se ilmeisesti oli parvekkeen kaiteelle mennyt. Huokaisin helpotuksesta, kun se ei liuskahtanut alas ponnistaessaan  parvekkeen kaiteen yllä olevan tangon yli parvekkeen lattialle. Se nosti häntänsä pystyyn ja kulki ohitseni parvekkeen ovesta sisälle olohuoneeseemme.

〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜

Mieleeni tuli tuota yo. unta ja kissan parvekeseikkailua muistellessani omat seikkailuni katastrofin partaalla. Olen "leikitellyt" ajatuksella päättää päiväni. Tässä alkuvuodesta stressaannuin uuvuksiin ja tämä "leikittely" muuttui jo selviksi suunnitelmiksi. Keksin kuusi tapaa tappaa itseni. Jokaisessa näytti olevan sellaisia vaikeuksia, joita en osannut ratkaista: hirttosilmukan kiristymistä kaulan ympärille saattaa joutua odottamaan jopa 25 sekuntia, hukkuminen kylmään veteen olisi pitkää ja kurjaa koettavaa. Nämä tavat tulivat vielä mieleeni. Muut neljä tapaa tehdä itsemurha olen jo unohtanut paitsi se pudottautuminen kalliojyrkänteeltä, joka tulee mieleeni aina katsoessa tätä kuvaa:

Odotan kauhulla tätä päivää: pitkäperjantaista saattaa tulla minulle todella piiiiiitkä. Näissä kuolemanvakavissa aatoksissa en halua koko päivää olla. Mistä sais jotain iloista ja hilpeää, jotta oloni muuttuisi hiukan valoisammaksi. Kissat ovat veikeitä ja mukavia kavereita. Niitä silitellessäni olo useimmiten paranee huomattavasti.

PAHA OLLA

Onpa vaikeata taas kerran - selviytyä haasteista olla olemassa,

etsiä jotain lohduttajaa, kieltäytyä lohtujuomisista - - -

En voi hyvin.

Enkä tiedä, onko hyvä levittää ajatuksiaan nettiin.

Päätin viime vuonna, etten jatka jaarittelujani tämän enempää kuin olen tänne kirjoittanut.

Mutta nyt tuli tarve, jota on vaikea vastustaa.

Kaksi viikkoa mietin sairaalassa elämääni ja katselin hoitajia, potilaita ja huoneeni seiniä - - -

Tuli mieleeni, että on jo aika poistaa tämä blogi nettiavaruudesta,

mutta eihän se onnistu minun taidoillani enkä tosiasiassa haluakaan sen häviävän.

Harmittaa niin moni asia ja suututtaa, että sama entinen ajatusmyllyni jauhaa ajatuksen jyviä 

yhä uudelleen. Kyllä tulee hienoa jauhoa!

"Meni jauhot suuhun", sanotaan.

En muista, mitä sillä tarkoitetaan.

Googlekaan ei valaissut asiaa.

Kertokaapa mulle!

"En voi hyvin. Ahdistaa, rintaa puristaa, selkää särkee ja mä romahan kohta. En jaksa tsempata jokapäiväisessä elämässä. Mieltä rassaa tekemättömät työt, siivoamaton kämppä, erityisesti likainen vessanpytty ja pesemättömät ikkunalasit. Kuitenkin enemmän ahdistaa jokin tuntematon tuska sisimmässäni", kirjoitin jo viime syksynä. Luonnoksena teksti on lojunut pitkän aikaa.

Mietityttää, miksi niin mielelläni salaisin tunteeni - miksi nyt tuli halu avautua - miten selvisin edellisten masennuskausieni yli...


 Itken itseni uneen.  Jos nyt edes selviydyn kamarimme vuoteelle unta kalastamaan.

On minulla sentään kyyneleitä vuodatettavaksi. Aiemmin, joku vuosi sitten itkin kyyneileittä, käperryin kasaan, olin hiljaa hissukseen, en tervehtinyt ketään, olin jonkinlainen muumio. Minua katseltiin kuin outoa lintua. Puhumatonta tuskaa potien ja sanoja etsien yritin selittää sairaalassa, kuinka paha olo minulla on.

Ja nyt olen melkein samassa jamassa. Karkasin sairaalasta kotiin, Mutta ei tämä kotona olo ole herkkua. Ulkoisesti kaikki on hyvin: on katto pään päällä, lämpimät huoneet oleskella, ukko sanoo monta kertaa päivässä "rakas" halatessaan minua. Minulla on vaatteita vaikka kuinka paljon toisillekin jakaa, ruokaa saamme kaupasta ja ruokapalvelukin toimii. Tilausten mukaan tulee annoksia ruokaa kotiin niin paljon kuin vain tilaamme. Suihkussa voi käydä niin monta kertaa kuin ehtii. Saunavuoro on joka viikko. .. .. ..

Koti, ruoka, vaatteet, peseytymistilat, sisävessa, eläke, terveydenhuolto, - - - - kaikki on hyvin.
Mitä minä haikailen. Miksi minun on paha olla?