Vauhdilla elämässä eteenpäin

Ennen joulua oli hetkiä, jolloin olin jo antamassa periksi kaamosväsymykselle. Yks tuttava sai minut tosi alakuloiseksi ja vihaiseksi.  Mieleeni tuli negatiivisia ajatuksia tulevaisuuteni suhteen. Kävi mielessäni niin monta kertaa elämässäni kiertänyt ajatus, etten halua enää lisää päiviä elämääni. "Nyt se on loppu. En jaksa enempää." 

Onneksi pääsin noiden tuhoisten ajatusten yli ja ajattelen taas tulevaisuuttani positiivissemmin. Kyllä minä tartun tuleviin haasteisiin. Tämä mummo ei anna periksi vaan elää vauhdilla eteenpäin elämässä.

Arkea terapiavuosien jälkeen

Siitä on noin 5 vuotta jo, kun terapia loppui, keskustelut kuntoutusohjaajan, psykologin haastettelut ja käynnit psykiatrin luona päättyivät. Vaikka kuntoutusohjaaja sanoi, että voin soittaa hänelle, jos tulee hankala olo, en ole ottanut häneen yhteyttä. Ei enää ole ollutkaan sellaista masennusta ja alakuloa, joka vaivasi monta vuotta - vaihdellen kausittain. Oli iloisia päiviä ja sitten taas olin niin maan perusteellisen alakulon vallassa viikkokausia, jopa kuukausia.

Terapiassa oivalsin, että olin mm. vihainen, mutta en voinut/en osannut purkaa vihaani mitenkään. En antanut itselleni lupaa ilmaista vihaisuuttani - ja masennuin. Käperryin nojatuoliin, katselin televisiota usein seuraamatta ohjelmaa - kunhan vain tuijotin kuvavirtaa. Vihasta ja sen käsittelemisestä enemmän toisessa blogissani AURINGONPISTOKSIA SIELUNI SYVYYKSIIN.
https://auringonpistoksia.blogspot.com/2019/11/arkea-terapiavuosien-jalkeen.html

Syksyt, loka-marraskuu, oli vaikeinta aikaa. Kesät meni useimmiten ihan mukavasti.

Ihailen luontoa, kukkia, kasvien ja lehtipuiden vihreän sävyjä, solisevia puroja, koskien pauhua, lintujen viserrystä, uimista lammissa ja järvissä. Eläkemummolla on koko Suomen kesä-ajan mahdollisuus ulkoilla ja nauttia luonnosta. Se ulkoilu olisi tärkeää syksyisinkin. Mutta kuka nauttii loskasta ja räntäsateesta? En minä. Linnoittaudun olohuoneeni nojatuoliin ja mieheni joutuu suostuttelemaan, että lähtisin käymään ruokakaupassa hänen kanssaan. Sinne on vain kahden korttelin matka, noin 300 metriä, reilu puoli kilometriä edestakaisin. Tänäkin syksynä on täytynyt pakottaa itsensä ulkoilemaan sen verran, että saadaan iltapalaa. Lounaat olemme tilanneet ruokapalvelusta. Aamupäivällä tulee ateria, salaattia ja jälkiruokaa.

Mieheni teki avioliittomme alkuvuosina ruokaa. Minä olen ihan tumpelo keittiössä. Tiskaan kyllä mielelläni. Mutta ruoanlaitosta en ole innostunut.

Siivouksenkin olemme organisoineet siivousfirman tytöille.

Päiväni kuluvat lukien kirjoja, blogeja, sanomalehtiä ja katsellen televisiota.

Kissat ovat päivieni ilo. Ne tulevat luokseni ja silittelen niitä. Annan niille ruokaa 3 kertaa päivässä. Mieheni saa häpeäkseni vähemmän silityksiä, vaikka hän varmaan kaipaa niitä yhtä paljon kuin kissammekin.

Kiltit ovat vihaisimpia

Istumme kahvipöydän äärellä. Otan lautaselleni muhkean korvapuustin, palan voileipäkakkua ja pienen palan makeaa kermakakkua. Yritän pyyhkiä servetilläni pöydällä olevia tahroja ja koota kasaan pullanmurusia. Muttei se onnistu. Hoitajanainen tuleee tiskirätin kanssa ja kysyy, saako hän auttaa ja pyyhkiä pöydän. OK, vastaan. Hän pyyhkii pöydän, vie rätin pois ja tulee sitten kahvikuppi ja -lautanen käsissään istumaan viereeni.

Hoitaja jutustelee jotain. Minä en kommentoi, sillä en oikeastaan kuuntele häntä vaan haluaisin potilastoverini juttelevan minulle. Sitten kuulen hoitajan sanovan: "Sinä ilmeisesti käyttäydyt kuin rauhoittava tyttö - - -". "Niin", keskeytän hänet ja alan kertoa lapsuudenkodistani, jossa äitini riiteli isäpuoleni kanssa usein. Mutta kun tulin paikalle, he hiljenivät ja yrittivät sopia riitaansa. Tai sitten äitini meni kamariin nukkumaan ja isäpuoli sytytti sätkän ja alkoi kuunnella radiota. Olin lapsuudenkodissamme rauhoittava pikkutyttö, jonka kuullen ei riidelty, ainoastaan yritettiin sopia riitoja tai hiljennyttiin omiin puuhiin. Kun heräsin unesta, jäin miettimään mistähän kinastelu äidin ja isäpuoleni välillä oli alkanut.

- - - -

Miksi itse en uskaltanut riidellä enkä juuri sanoa poikkipuolista sanaa sitten lapsuuteni uhmaiän jälkeen? Olin koulussakin se sovittelija tai hiljainen osapuoli, jos jostakin asiasta kinasteltiin. Siksi minusta ei kai pidetty, koska riitojen osapuolet eivät voineet jatkaa kinasteluaan läheisyydessäni. Katsoin heitä niin pahasti ja kehoitin sopimaan keskenään kinastelunsa. Korotin ääntäni ja käskin olla hiljaa, jos kinastelu yltyi kovaääniseksi.

Suurimman ajan olin hiljainen, kiltti pikkutyttö. Kuuntelin tarkasti, mitä opettaja sanoi. Olin ahkera oppilas ja sain hyviä arvosanoja kokeissa. Mutta sisimmässäni riehui usein helvetin tulet. Vihasin tai oikeammin paheksuin takapenkin kuiskuttelijoita ja kikattelijoita, jotka eivät seuranneet opetusta.

Vihasin isäpuoltani, mutta en näyttänyt sitä hänelle. Yleensäkin pyrin tukahduttamaan vihani ja paheksuntani painamalla ne unohduksiin, mikä on erittäin tuhoavaa. Kyllä pitäisi saada olla vihainen ja esittää paheksuntansa. Kun viha kerääntyy sielun syvyyksiin, se saa ihmisessä pahaa aikaan. Minulla se ilmeni usein itsemurha-ajatuksina ja olen muistaakseni ainakin kolme kertaa tosissani yrittänyt surmata itseni.

 Olin kauan kiltti ja vihainen pikkutyttö ja edelleen olen sovitteleva ja kovin hiljainen .
"Kiltit ovat vihaisimpia" luin jostakin artikkelista ja se pitänee paikkansa.