Toivotatko Uutta Vuotta/vuosikymmentä väärin

Rebekka Härkösen kirjoittama artikkeli KALEVA.fi -sivustolla sai aivosoluni sekaisin.
Toivotatko uutta vuotta väärin

Vuosikymmenen  vaihtumisesta on monta määritelmää.

Almanakkatoimiston ajanlaskijoiden mukaan kronologisesti vuosikymmen vaihtuu vasta ensi vuonna 2021.  Minä ja monet muut tavan tallaajat taas olemme sitä mieltä että vuosikymmen vaihtui juuri tässä vuodenvaihteessa 2019-2020.

Onneksi ainakin erikoissuunnittelija Asko Palviainen Helsingin yliopiston almanakkatoimistosta naurahtaa  vuoden/vuosikymmenen vaihtumis-asiaa selittäessään ja sanoo, ettei häntä ärsytä edes ammattinsa puolesta termin mielivaltainen käyttö. Ajanlaskun mittakaavassa on yksi ja sama, milloin ihmiset juhlivat vuosituhanten, -satojen ja -kymmenten vaihtumista.

Itse en vuodenvaihtumista seurannut sen kummemmin seremonioin. Ajattelin kyllä katsoa televisiosta vuodenvaihtumisohjelmia, mutta väsymykseltäni se ei onnistunut Uuden vuoden yönä.. Onneksi Yle Areenassa on kaikki tallessa nettisivulla Vuosi vaihtuu

Monet vuodet ovat vaihtuneet, vuosituhatkin vaihtui ja silloin niinkuin usein vuodenvaihteessa jokin kamalan ikävä kaipuu iskee mieleeni. Minä haluan täältä (elämästä) pois. Mieluummin alkuvuodesta kuin monen kuukauden päästä. Kaamosmasennukseni vaikeutuu kuukausi kuukaudelta kevättalven kuluessa, kunnes toukokuussa muuttolinnut palaavat ja lehtipuut alkavat viheriöidä lumen sulettua pois.

TULEE KESÄ. Mieleni virkistyy ja ulkona on kiva liikkua. Ei nenä jäädy pakkastuulessa eikä liukkaat kadut ja tiet pakota kulkemaan varovasti. Tuulenhenkäykset tuovat uusia tuoksuja nenään. Sireenit suorastaan huumaavat tuoksullaan ja monet luonnonvaraiset kasvit kukkivat.

Tammikuu, helmikuu, maaliskuu ja huhtikuu. Syntymäpäiväni vietto ja kevään lumisohjokelit. KAMALAA! Pitääkö ne taas tänä vuonnakin kokea?

Luulin vuosikymmen sitten, etten elä enkä HALUA ELÄÄ vanhuksena. Nyt kun vanhusten hoitoon saattaa tulla parannuksia ja ensimmäiset vanhuuseläkevuodet on kärsitty, toivoni on herännyt, että ehkä sittenkin kannattaa eläkeläismummona kituuttaa täällä. Suomessa sentään edes suunnitellaan vanhustenhoidon parannuksia siellä, missä puutteita on huomattu. Toisilla paikkakunnilla on kiitettävää vanhustenhoitoa, mutta ikävä kyllä olen lukenut ja nähnyt televisiosta, mitä puutteita toisin paikoin Suomessa on huomattu.

Kuntohoitajana työskennellessäni kävin tutustumassa erään sairaalan osastoon, jossa hoidettiin iäkkäitä vanhuspotilaita, jotka makasivat päivästä toiseen vuoteessaan pystymättä istumaan. Vaikka toiset ylösnostettuna pystyivätkin pyörätuolissa istumaan, kaikkia ei ehditty joka päivä auttaa pystyyn. Pissaaminen ja paskomiset "hoidettiin" vaipoilla. Lautasta ei ehditty syöttää tyhjäksi, kun jo toinen potilas odotti vieressä ja tarvitsi apua ties missä. Hoitajia oli liian vähän osastolla. Kuntohoitajia varsinkaan ei ollut.  Oli masentavaa nähdä potilaiden epätoivoiset silmät ja kuunnella puheongelmaisia vanhuksia. En mennyt sille osastolle töihin, vaikka juuri se olisi tarvinnut pari kolme kuntohoitajaa.

Huokaisen helpotuksesta, että työvuoteni ovat ohi. Kukaan tai mikään ei pakota menemään kuntohoitajan hommiin. Silittelen mieluummin puolisoani ja kissojani kuin tuntemattomia, sairaita vanhuksia.

Hirvittää tulevaisuus, jos edessä on vuosia liikuntakyvyttömänä, puheongelmaisena ja sairaana. Alzheimerin tauti voi iskeä tai halvaus viedä huonoon kuntoon. HUI HIRVITYS ajatellakin! Miten nämä ajatukset heräävätkin mieleeni aina näin vuoden alussa.

TOIVON, ettei kukaan sairastuisi em. sairauksiin, että tapahtuisi sellainen mullistus, että kaikki voisivat ELÄÄ TERVEENÄ  ja luonto heräisi kukkimaan ihmisten ja eläinten iloksi ja onneksi
ja että taivaallinen ilo täyttäisi kaikkien mielet, sydämet ja sielut.

Rennosti

Joo, mitäpä sitä rehkimään joka päivä. Vapaapäiviäkin on vietettävä kotitöistä ym. mitä yleensä teen arkena.

Olen lueskellut lukulistani blogeja ja monenlaista kohtaloa on tullut eteen. Olen jopa tullut ajatukseen, että olen aika onnekas. Nyt kun ei masennus enää vaivaa niin elämä tuntuu kivalta. Terveenä on mukava olla ja näitä mukavia päiviä on ollut jo pitempään. No, jo oli aikakin saada parempia päiviä elämäänsä. Monta vuotta meni masennuksen kourissa. Eikä elämä todellakaan tuntunut kivalta.

Nykyinen asuntommekin on mukava. Keittiön ja olohuoneen ikkunasta näkyy luontoa = puisto, ja kauempana lassten leikkikenttä keinuineen ja rakennelmineen. Makuuhuoneittenkaan ikkunan vastapäätä lähellä ei ole taloja vaan oman talomme lasten leikkipuisto ja iso nurmikkoalue. Puut ja talomme ulkorakennukset peittävät kauempana kadun toisella puolen olevia taloja, joten naapuritalon ikkunasta ei suoraan näe meille sisään.

Talossamme asuu rauhallista väkeä. Mitään ikäviä selkkauksia ei ole tapahtunut. Vähän ääniä kuuluu yläkerrasta, mutta ne eivät ole meitä häirinneet. On se mukavaa, kun olemme saaneet asua tässä talossa.

Olemme onnekkaita, kun ei nyt ole mitään valittamista asumisestamme ja olemme saaneet olla terveinä.

Ikuisten aikojen poljennossa

Olen istunut tietokoneen ääressä jo aivan liian kauan. Niskaa pakottaa ja pakarat meinaa puutua ihan turruksiin.

Kävin tänään sentään ulkona, kaupungilla. Ostin uuden näppäimistön. Alkuviikolla ostamani ei toiminut. Ystävä, joka tuli sitä katsomaan, arveli, ettei tietokoneessani toimi USB-väylään laitettu näppäimistö. Ei riitä teho. Ostin siis vanhempaa mallia olevan näppäimistön, joka laitetaan toisenlaiseen väylään (en muista nimeä). Mutta vielä en ole kokeillut toimiiko tää uusi näppäimistö. En jaksa ruveta hääräämään tietokoneen kanssa enää nyt klo 21. On minun nukkumaanmenoaikani. Usein olen nukkumassa jo sikeästi tähän aikaan, mutta nyt ei nukuta.

On hömppä olo. Pää on kuin Haminan kaupunki. (Oletteko kuulleet tätä sanontaa?)
Ihan kuin olisin sumussa tai miten tään olon kertoisi: sekava en ole, mutta olo on pyörryksissä; on pehmoinen olo melkein kuin olisin humalassa. Tekee mieli viiniä. Jääkaapissani on aukaistu pullo. Onkohan se mennyt jo pilalle?

Ei passaa ottaa alkoholia. Olen jo ottanut iltalääkkeeni, yhden rauhoittavan pillerin. Mutta olo on kuitenkin levoton ja rauhaton. HUOKAUS! Liikunnan puutetta kai... Tekisi mieli rakastella, mutta mieheni nukkuujo. En raski herättää häntä. Tunnen itseni yksinäiseksi ja hellyyden kipeäksi.


OSALLINEN /Elina Vaara

Ikuisten aikojen poljennossa
kääpiörytminä polen.
Niinkuin kirkkaassa hurmiossa
vesien alla olen

sairas, vaikkei haavani avoin -
terve, vaikka hivun;
terve ja sairas simpukan tavoin
kantaja helmen ja kivun.

Mitaton aallokko, paina, telmi!
Elämän tahto pyhä:
helmestä kipu, kivusta helmi!
minussa tapahtuu yhä.


Eilen oli hyvä olo, tänään riudun seksin puutteessa, kipuilen aallokon alla, joka painaa, telmii kehossani, tunnen itseni sairaaksi ja mieltäni särkee. En kuitenkaan ole enää masentunut niinkuin keväällä. Tunnen itseni energiseksi, mutta kovin saamattomaksi. Aikomuksia vilahtelee mielessäni, mitä olisi tehtävä, mutta mihinkään hommaan en saa otetta.

Kissat telmivät olohuoneessa. Meidän "nuoriso" koettelee voimiaan ja painii keskenään, ajavat toisiaan takaa ja mittaavat missä asemassa ovat toistensa suhteen. Täplä tahtoo olla pomo. Mutta vanhimmalla kissallamme, Emppulla on enemmän arvovaltaa ja se rauhoittaa nuoret kissat, jos ne alkavat tosissaan tappelemaan keskenään.

Meidän nuoriso rauhoittuneena

Paino-ongelmia

Katsoin tiistai-iltaisen (21.10.2008 TV4) 4D-dokumentin Äitimme painaa 400 kg. Renee Willliams 29 v. on vuoteenoma. Hän haluaa osallistua tytärtensä elämään monipuolisemmin ja uskaltautuu siksi vaaralliseen mahalaukun ohitusleikkaukseen. Määrätietoisuudellaan hän näyttää esimerkkiä muille lihaville ihmisille.

Dokumentista jäi mieleeni sinnikkyys, jolla Renee haki apua ylipaino-ongelmaansa, etsi lääkäriä, joka tekisi leikkauksen. Mutta yli 250-kiloisille ei Amerikassa hevin ryhdytä tekemään leikkausta, jossa on monien komplikaatioiden vaara. Reneellä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Hänen sydämensä ei ehkä olisi kestänyt kauankaan siinä valtavassa kehossa, joka hänellä oli. Kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen sydän petti eikä elvytys onnistunut.

Dokumentti sai minut ajattelemaan omaa ylipainoani ja kuinkahan minun sydämeni voi. Sydän on muljahdellut kipeästi eli ilmeisesti rytmihäiriöitä olen saanut huolestuessani omasta voinnistani. On ryhdyttävä toimimaan niin, että laihtuisin. Ahdistun ajatuksesta. Hengästyminen merkitsee minulle melkein kuolemaa. Joskus nuorena juoksin niin, että pyörryin kadulle. Ihmiset töllöttivät ja kysyivät, mikä minun on. Nousin ylös ja jatkoin matkaani - juosten pois paikalta häpeästä punaisena. En siedä tuijotusta ja sitä, että olen huomion keskipisteenä.

Sairaalloisen lihavaa pidetään lepsuna ahmijana ja säälittävänä raukkana. Nykyään ulkomuotoon kiinnitetään yhä enenevässä määrin huomiota. Terveysterroristeja ihaillaan. Kuka vain sanookin raflaavimmin nykyisten terveyskriteereiden määritelmät ja soveltaa niitä lähimmäisiinsä, häntä referoidaan ja hänelle annetaan palstatilaa. En ymmärrä, miksi asiat pitää kertoa ilman myötätuntoa ja sormella osoitellen heikkoutta ja tyhmäksi leimaten ne, jotka eivät täytä mallin mittoja.