Ihanat kissamme

(klikkaa kuvia suuremmaksi)

Minä niin haluaisin oranssin tai/ja harmaan, mustaraitaisen kissan mustavalkoisen kissamme Spotin seuraksi. Spot (=Täplä) on vilkas ja hellyydenkipeä kissa. Jos se ei saa kerran päivässä silittelytuokiota, se alkaa vaeltamaan ympäri kotiamme ja lopulta pyörii jaloissamme, kun kävelemme huoneesta toiseen. Tai sitten se hyppää viereen, kun istumme sohvalla. Jos makaan vuoteellani, se hyppää mahani päälle kehräämään. Spot ihan selvästi kaipaa leikkikavereitaan, jotka ovat jo kissojen taivaassa.

Tässä kissojen taivaaseen mennyt ihana kaverimme.

Timi-kissamme jätti meidän perheemme muutama kuukausi sitten. Se sairastui ja lähetettiin kissojen taivaaseen. Jäin kaipaamaan sitä. Suruni on vieläkin suunnaton. Emme saa Timiä takaisin kissojen taivaasta. Mutta jos löytyisi samanlainen nuori kissa Timin tilalle, rakastaisin sitä varmasti yhtä paljon kuin Timiä.

Olen henkeen ja vereen asti kissaihminen. Minulla on ollut kissoja miltei koko elämäni ajan. Ensimmäisen harmaan, mustaraitaisen, valkokauluksisen kissanpennun hain 7-vuotiaana mummolastani. Eetu eli kanssamme 12 vuotta. Eetu oli kaunis ja vilkas kissa rodultaan Eurooppalainen lyhytkarvakissa. Tosin sitä ei rekisteröity. Mutta se oli aikalailla Timin näköinen.

Parhaimmillaan minulla oli 5 kissaa. Alla olevassa kuvassa niistä neljä.

Rennosti päiväunilla.

Kiertelimme kissojemme kanssa monta vuotta kissanäyttelyissä ja saimme montakymmentä sertifikaattia ja monenvärisiä nauhoja, jopa kunniamainintoja.

Nyttemmin emme enää kiertele näyttelyissä. Ikä alkaa painaa enkä jaksaisi matkustaa kaupugista ja maasta toiseen, oleskella näyttelyalueella viikkonloppua ja tapailla näyttelyä katsomaan tulleita ihmisiä. Minulle riittää, kun saan silitellä kissaani/kissojani kotona ja katsella kuvia manalle menneistä kissoistamme. Tosin kiva harrastus tuo kissanäyttelyissä kierteleminen olisi. Mutta matkustamisesta en tykkää. Kissojen kanssa se on aika työlästä. Jos olisi oma auto ja kuski ,niin ehkä sitten.

Kaihoisaa ja veikeen haikeeta

Kuuntelen Kari Tapiota: Juna kulkee, Kuin taivaisiin, Elämältä kaiken sain - - - ja kuuntelen Jope Ruonansuuta: Enkeleitä toisillemme ja taas Kari Tapiota: Myrskyn jälkeen, Valoon päin, Muisto vain jää, Jälkemme hiekalla. Sitten on konsertissani vuorossa Al Bano Carrisi: Azzurro, Volare ja Chisun Surullisen keijun tarina, Miehistä viis, Sama nainen, Kellä kulta sillä onni. Rainer Friman: Se on salaisuus ja Romanitaiteilijoita vuosien varrelta. Niin tuli täyteen tämän illan musiikkikiintiö.
Aina aika ajoin tekee mieli kuunnella vanhaa, kevyttä musiikkia. Hiukan surumielisiä, suomalaisia tarinoita ihmissuhteista. En olekaan piiiitkään aikaan kuunnellut näitä lauluja. Tuli kovin veikeen haikee mieli. Alkoi tehdä mieli suklaata ja rakastelua. Mutten rohkene lähestyä miestäni. Ujostelen, kainostelen ja istun yksin läppärini äärellä. Surullista! Mieheni sanoi jo hyvät yöt ja meni nukkumaan.

Minun ajatukseni vaipuvat manalan majoille ja on vaikea olo. Kurkkua kuristaa ja lähden keittiöstä hakemaan juotavaa. Sekamehua. Harmittelen, ettei ole viiniä; kuohuvaa, kuplivaa ja makeaa - - -

Olen ollut tässä ennenkin. Olen aiemminkin kipuillut aallokon alla, joka painaa, telmii kehossani. Tunnen itseni sairaaksi ja mieltäni särkee. En kuitenkaan ole enää masentunut niinkuin keväällä. Tunnen itseni energiseksi, mutta kovin saamattomaksi.

Olen koko viikon puuhaillut kaikenmoista, mutta mitään en koe saaneeni aikaan. Kämppä on kuin myrskyn jäljiltä, siivoamatta. Olen suunnitellut olohuoneen huonekaluille uutta järjestystä. Mutten ole saanut aikaseksi pyytää naapuriapua raskaiden huonekalujemme siirtelyyn.

Silmiin koskee ja hartiat huutavat armoa. On lopetettava kirjoittelu. . .

Hauta

Pääni humisee tyhjyyttä ja suoleni kurnivat. On lounasaika. Niin paljon ja niin suunnattoman ikävää on tapahtunut elämässäni, ettei oikein tee mieleni mennä syömään ruokaa. Mutta jotainhan sisään on ahdettava, etten kuole nälkään. Tosin vararavintovyöhykkeitä on ympärilläni enemmän kuin tarpeeksi. Ei tekisi yhtään pahaa olemukselleni laihtua - paljon.

vein äitini haudalle kukkakimpun jossa oli seitsemän keltaista ruusua, keltaisia ja liloja harsokukkia kallankukkia - - - ja paljon kyyneleitäni. Olen surun vallassa ja itkenyt kyyneleeni loppuun. On kovin tyhjä olo.

Surun kyynelten läpi

Surun kyynelten läpi

loistavat onnellisten päivien

kultaiset muistot.

"Läheisen kuolema satuttaa syvästi. Läheisen kuoleman jälkeen suru on pitkä prosessi, joka tarvitsee oman aikansa. Suru etenee ihmisessä vähitellen eikä ole kahta samanlaista tapaa surra. Tuska tarvitsee äänen. Suru ja kipu kertovat - rakastamme yhä."

Sytytän ja sammutan kynttilöitä.

Joka kerran kun sytytän lämpökynttilän ruokapöydälle tuikkuastiaan, muistan jouluja äitini kanssa. Meillä ei joka joulu ollut kynttilöitä, joita sytyttää. Kun olin pieni tyttö, juuri oppinut raapimaan tulitikkuja, äitini jätti varmaan kynttilät ostamatta ja piilotteli tulitikkuja taskussaan. Myöhemmin sidoimme kuusenkynttilät villalangalla oksille ja olipa siinä työtä tarkkailla, ettei yksikään kynttilä sytytä villalankaa ja palo leviä oksiin. Katselin aika hurmaantuneena palavia kynttilöitä ja olin vihainen, kun kynttilät loppuivat  eikä enää voinut seurata tulisia valoja hämärässä huoneessa.

Äitini palaa krematoriossa tuhkaksi, joka uurnassa lasketaan hautaan. Hänen "kynttilänsä" sammui, paloi loppuun ja jäljelle ei jää vain muistot, jotka "tuhkana" sumentavat mieltäni, saa kyyneleet silmiini  - ja kihelmöivät mieleni pohjalla kutittaen nauruhermojani.

Mukavat muistot äidistäni saavat minut hymyilemään. Meillä oli hauskat jutut, kun olin alta kouluikäinen. Kertoilin hänelle ajatuksiani ja äitini kommentoi niitä hersyvän naurun kera. Ne hetket elän yhä uudelleen mielessäni. Muistoissani on iloisia hetkiä retkellä luonnossa äidin ystävien kanssa. Jään ikävöimään hetkiä, kun muistelimme aikoja, jolloin iloiset naurunpurskahdukset ja kikatus täytti vaatimaattoman kotimme. Itken ilon kyyneleitä. Pyyhin silmänurkkaani ja niistä nenäni. . . Huokaan pitkään enkä enää ole varma, itkeäkö vai nauraa, murjottaako vai laulaa surun säveliä. Niin monet tunteet riepottelevat mieltäni, että olo on kuin karusellissa.

(Tämä on 500. postaus tässä blogissa)