Psykiatriakeskuksen sairaanhoitaja kävi kotikäynnillä ja sai tähän tätiin puhtia tsempattua niin, että kävin vesijuoksemassa uimahallilla ja sain aimo annoksen liikuntaa pitkästä aikaa. Takareidet ja alaselän lihakset saivat sellaista kyytiä, ettei paremmasta väliä. Päivällisen syötyäni olin valmis lepäilemään sängyllä pitkällään ja nukahdin jo ennen klo 19.
Olen tyytyväinen itseeni, että sain itseni liikkeelle. Vaikka tuntui kurjalta, kun uimahallin pesutiloissa nakuna ollessani sain merkitseviä katseita osakseni. Varsinkin pyöristynyt, löllyvä kaksoismahani veti katseita. Ikävää huomata olevansa se kaikkein läskein joukossa.
Mutta sairaanhoitaja loi minuun uskoa, että tilanteeni paranee, kun vain sitoudun liikkumaan. Tuntui hyvältä, että jonkun tehtävä on tsempata tällaista elämän vauhtiradoilta syrjäytynyttä eläkeläistä. Tuntui, että sairaanhoitaja välitti siitä, miten meillä puolisoni kanssa elämä sujuu.
Olin jo menettämässä uskoni elämään ja runoilija Sarkian tavoin allekirjoitin seuraavan ajatuksen:
Syvän äänettömyyden syliin
jo halaan pois.
Jos tänään kutsuni sois,
ilo, murhe ei ihmisten kyliin
mua kahlita vois.
Minun kuolemantoiveeni on vaihtunut toivoon, että tästä vielä noustaan, hoikistutaan ja tullaan kuntoon. Työtä se vaatii. Ylipainoa on niin paljon, että sen sulattamiseen menee pari vuotta. Hyvä jos pääsen tavoitteeseeni kahdessa vuodessa. Olenhan kerännyt vararavintovyöhykkeitä ympärilleni pari vuosikymmentä.
Parisuhteemmekin saanee potkua yhteisestä yrittämisestä, johon sitouduimme elämässämme. En mene yksityiskohtiin. Viittaan vain yleisesti asiaan, että parisuhdettakin pitää hoitaa, jotta molemmat voivat hyvin. Kummankin on sitouduttava toimimaan yhteiseksi hyväksi ja kolmannet pyörät on jätettävä...
Tämä blogosfääri vei minut puoli vuotta sitten maailmoihinsa, joissa ihmetellessä meni niin paljon aikaa, että tietokoneesta tuli avioliittomme kolmas "henkilö". Ajatukseni pyörivät uusissa ajatuksissa, joita en kuitenkaan osannut jakaa puolisoni kanssa.
Pitää rajoittaa tietokoneella oloaikaa. Lukeminen jäänee vähemmälle ja seuraamieni blogien määrä vähenee. Saa nähdä, miten elämäni tästä lutviutuu. Olen toiveikkaalla mielellä ja heitän menemään kuolemantoiveet.
Tiedätkös, että tuohon tuijotukseen uimahallilla tottuu hiljalleen.
VastaaPoistaAloitin itse aikoinani uimisen, ja kynnys oli melkoisen korkea juuri suuren kokoni vuoksi. Mutta kun sen muutaman kerran käy, ja ignoraa ne katseet (minulla auttaa se, kun en edes näe mitään ilman silmälaseja) ja huomaa vedessä olevansa kevyt kuin keijunen.
Vaikka tiedän, että ei se helppoa aina ole, mutta nyt kun olen uimahalleillut kolme vuotta, en enää kiinnitä huomiota -olen vaan ja nautin.
Tsemppiä harrastukseesi!
Hei! Kuulostaa mukavalta, että olet päässyt liikkumaan. Itse olen tämän vuoden alussa löytänyt netistä kiloklubin palvelun (ilmainen). Sen liikuntaan motivoiva puolikin sopii minulle hyvin. On niin mukavaa, kun pallot muuttuvat vihreiksi päivittäin ja samoin liikuntaneliöt vihreiksi viikottain.
VastaaPoistaMahtavaa Bamiella! Monta hyvää oivallusta sait ja käytännön toimiinkin jo tartuit :-) Tsemppiä positiiviselle elämänmuutokselle. Kevättä ja valoisampia aikoja kohden mennään.
VastaaPoistaRitaHelinä: Minun tarvitsee opetella olemaan huomioimatta katseita. Kiitos kannustuksesta!
VastaaPoistaMai: Kävin katsomassa Kiloklubin sivuja. Minusta ne näyttivät sekavilta, en oikein saanut tolkkua kaikesta.
Millan: Kiitos kannustuksesta!
Kuulostaa tosi hyvältä, että oot toiveikas ja jaksat uskoa tulevaisuuteen :) Vaikka tietysti ne tunteet tulee ja menee. Joku toinen päivä voi olla taas maailman kamalin. Mutta se auttaa, kun tietää, että tulee taas niitä parempia päiviä. Kun jaksaa toivoa.
VastaaPoistaItse masennukseen sairastuessa sain välitöntä apua urheilusta. Liikuin ehkä liiankin paljon. Eihän se mitään poista, mutta rääkin jälkeen kehossa kiertävät endorfiinit auttavat edes hetkellisesti.