Kuutamoko nyt valvottaa

Kuutamoko nyt valvottaa? Täysikuu on näemmä ollut 8.-9.2. Ilmankos tässä on ollut jotenkin levoton olo. Raivoa, itkua, mökötystä. Järkeistämistä, että tämä johtuu liikakilojen aiheuttamasta turhautumisesta. Entäpä jos tämä kaikki onkin kuuhulluutta.

”Erilaisissa uskomuksissa täydenkuun aikaan osa ihmisistä muuttuu käytökseltään poikkeaviksi, jopa fanaattisiksi tai mielenhäiriöisiksi. Tätä reaktiota kutsutaan kuuhulluudeksi.”

”Kuuhulluus on uskomuksissa fanaattinen tai innostunut tila tai jopa mielenhäiriö, jonka saa aikaan täysikuu. Kuuhullu voi seota väliaikaisesti tai lopullisesti. Monien taruolentojen uskotaan olevan aktiivisimmillaan juuri täydenkuun aikaan.

Täysikuulla uskotaan yleisesti olevan ainakin jonkinlaisia vaikutuksia ihmiseen; jotkut kokevat sen valvottavan tai tekevän hieman hermostuneemman tai innostuneemman olon. Valtaosa tilastollisista tutkimuksista ei kuitenkaan tue väitettä, että kuun vaiheet korreloisivat ihmisten käyttäytymisen kanssa, ja teoriaa pidetäänkin usein näennäistieteenä.” Wikipedia

Lieneekö tämä innostukseni laihdutusprojektissani (ruokapäiväkirja ja liikuntapäiväkirja Keventäjissä), jos tämä innostus onkin vain kuuhulluuden aikaansaamaa, niin pian se lopahtaa. Toivottavasti ei sentään. :-))

Huokaan piiitkään. Olisi parasta painaa päätä tyynyyn eikä istuskella tietokoneen äärellä. Mutta minua vaivaa jostain syvältä tuleva suru ja minua itkettää.

Lueskeltuani joitakin blogeja tänä aamuyönä, totesin, että monella on elämää suurempia projekteja menossa. Joillakin se aiheuttaa kipuilua ja tuskaa, toisilla se näyttäytyy esim. käsitöinä ja muina harrastuksina, joihin on innostuttu.

Mikä tässä nyt sitten surettaa minua? Onhan minulla elämää edessäpäin monta kymmentä vuotta parhaimmillaan. Mutta monta kymmentä vuotta on mennyt ilman päämäärää, tavoitteita ja innostusta. Surullista, että viisikymppisenä herää siihen, etten ole oikeastaan antanut itselleni lupaa elää täysillä tai en ole oikeastaan tiennyt, mitä haluan elämältä. En tiedä vieläkään. En tohdi ajatella, mitä voisin elämältä toivoa. Monet masennuskaudet ovat lamanneet toivoni ja uskoni, että minulle olisi jotain parempaa olemassa. Olen tyytynyt varjoelämään.

On ollut ilo todeta, että monessa lukemassani blogissa toivo ja usko parempaan elää voimakkaana.