Mieleni on levoton, kehoni kaipaa liikuntaa, sieluni vapahtajaa. Vain hyvä seksi saattaisi auttaa tässä ja nyt. No, puoliso nukkuu, hänestä ei ole apuun. Mutta käyhän se käden käänteessä yksin yksinäisyyden yössä - EI sentään, EI kiitos. Kukaan ei ole selibaattiin kuollut. Mutta piinaavaa tuntea kaipuuta - oli se sitten seksin, sielullisuuden, ajateltavan tai hengellistä kaipuuta. Tunnen olevani puutteessa kaikin tavoin. En jaksa keskittyä lukemiseen niin että uusien ajatusten tuulet piristäisivät - henkeäni ja sieluani.
Jokin taidenäyttely voisi virkistää - googlaisinko kuvia - emmää jaksa, en viitsi. Hyvä keskustelu, tunteiden ja mielipiteiden tuuletus tekisi terää. Mutta jotenkin olo on tahmainen, varmaan nuo iltalääkkeeni vievät ajattelukyvyn - tai sitten unen puute. Viime yönä nukuin noin neljä tuntia Tenoxin avulla. Väittävät sen lääkkeen vievän REM-vaiheen unesta enkä tosiaan muista unia nähneeni.
Tänä iltana Tenoxilla ei ollut mitään vaikutusta. Pyöriskelin vuoteessa kolme tuntia. Alkoi selkää särkeä ja nousin sitä venyttelemään. Luin pari artikkelia lehdestä ja päätin kurkata tänne blogosfääriin. Mutta en jaksanut montaakaan suosikkiblogipäivitystä katsoa, kun ajatusmyllyni lähti käyntiin ja luulin minulla olevan jotain sanottavaa, mutta tää nyt on vain ajatusten harhailua.
Ipi kertoo 20.2.2009 blogissaan ymmärtämisestä. En ole tullut ajatelleeksikaan, että ymmärtäminen voi olla ongelma. Mutta nyt sen tiedän. Minä taidan olla yhtä hukassa tunteitteni kanssa kuin Ipi, vaikka en ymmärräkään, mutta luulen tietäväni, mistä tunnelukkoja on mieleeni syntynyt. Niin, tietää asia ei ole vielä ymmärtämistä.
Minä olen kirjoista ympännyt tietoa päähäni tunnelukoista, skeemoista, moodeista jne... Mutta ei tieto auta, kun en pysty sitä sisäistämään. Tarvitsisin tulkitsijan, jonkun joka selittäisi rautalangasta vääntäen, että tuo lapsuuden hylkäyskokemus toistuu elämässäsi tällaisina oireina.
Olen yrittänyt haastatella äitiäni ajasta, kun olin vauva. Äitini on kovin niukasti kertonut niistä ajoista. Ne taisivat olla ankeita aikoja ja kovin köyhää elämää. Saan olla kiitollinen ihmisille, jotka perustivat koteja yksinäisille äideille Pelastakaa lapset ry:n puitteissa. Ilman tätä yhdistystä äitini ei varmaankaan olisi selvinnyt 1950-luvun puolivälissä ilman työpaikkaa. Sosiaaliavustukset eivät tainneet olla hääppöset.
Aina äidin luona käydessäni olen vuorokauden kamalan levoton. Piilottelen vihaisuuttani itseltänikin. Hermostun äidin jutuista, mutta en tietenkään näytä sitä hänelle. Hän puhuu samoista asioista yhä uudelleen. Tänäänkin olisin mieluummin kuunnellut jotain muuta kuin lääkärissäkäynnistä ja kuntoutusjaksoista, joilla hän on ollut. Ymmärrän, että ne ovat hänen elämänsä yksitoikkoisuudessa tapahtumia, jotka merkitsevät paljon hänelle. Harmittelin jälkeenpäin, etten johdatellut puheenaihetta haluamaani suuntaan eli elämäni alkuun. Se minua kiinnostaa.
Salolammen rannalla minut on alkuun pantu hurmuripojan syleilyssä ja kolmen kuukauden kuluttua tuo hurmuripoika laittoi alulle tytön toiselle naiselle, tulevalle vaimolleen. Joten hyljätyn naisen tunteita olen imenyt jo sikiönä kohdussa. Myöhemmin elämässä hyljätyn osa on tullut osaksi niin monta kertaa, että en osaa ajatella itseäni kovin hyvässä valossa. Hylkiön otti kumppanikseen Mies, jota rakastan. Haluaisin kirjoittaa meidän tarinaan: "... ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!