maanantai 9. maaliskuuta 2009

Viha

Kotkansilmä kirjoittaa, että "viha on hyvä tunne".

Minun vihani halvaannuttaa minut ja saa minut huumaamaan itseni uneen. En ole oppinut käsittelemään vihaani. Se on ollut minulle kielletty tunne, pois pantava, anteeksipyydettävä ja ainakin piilotettava. On oltava hillitty ja kohtelias. Räyhääminen on kielletty.

Silloin tällöin vihani painekattila purskauttaa kannen välistä ilmaan höyryä. Jos joku sattuu olemaan lähellä, hän polttaa itsensä höyryssä ja alkaa vihata minua. Minä alan pelätä tuota palovamman saanutta.

Kotkansilmä kirjoittaa:

"Jos me emme kunnioita vihaamme ja annamme sen ottaa itsestämme vallan, viha voi olla vaarallinen ja tuhoisa tunne. Kontrolloimaton viha estää meitä ymmärtämästä tilanteita oikein. Me näemme vain yhden hyvän ratkaisun, joka on yleensä vielä tuhoisa. Emme halua kuunnella muiden ajatuksia. Emme halua ymmärtää heitä. Saatamme ilmaista vihaamme kontrolloimattomasti, mutta sen jälkeen tavallisesti pahoittelemme itseämme tai koemme katkeruutta"

ja edelleen Kotkansilmä:

"Me tarvitsemme vihaa. Niin myös muut. Me tarvitsemme vihaa suojellaksemme itseämme. Kun siirrymme asioiden kieltämisestä niiden hyväksymiseen, kuljemme usein vihan kautta. Kun vihdoin tunnustamme itsellemme menetyksemme, saatamme kokea vihaa, ja syystä. Kun lopulta huomaamme, miten olemme eläneet elämämme, saatamme olla vihaisia itsellemme. Myös muiden ihmisten on ehkä kuljettava vihansa läpi, ja me annamme heidän tehdä sen. Jos me emme tunnusta heidän vihaansa todellisena ja hyvänä, saatamme estää heitä saavuttamasta seuraavan askeleensa - hyväksymisen. Se on myös meidän seuraava askeleemme. Kohtaamme vihaa itsessämme ja muissa, ja me kunnioitamme sitä. Hyväksymme sen olennaisena ja tärkeänä osana paranemistamme. Kun me alamme parantua, tulemme enemmän tietoisiksi itsestämme ja myös vihastamme. Viha ei kuitenkaan ole päämäärämme. Se on tärkeä vaihe menetysten hyväksymisessä, ja jos emme anna itsellemme lupaa olla vihaisia, paranemisemme pysähtyy. Jos emme anna muiden olla vihaisia, estämme heitä paranemasta - tai ainakin oman osamme heidän paranemisessaan.

Vihassa ei ole mitään pelättävää - - -"

Kannattaa lukea Kotkansilmän koko artikkkeli. Sen luettuani minä aloin ymmärtää: "Meidän on tarpeen tuntea vihaa. Kun me olemme tunteneet sen, se on mennyt pois ja tunnemme itsemme jälleen rauhallisiksi."

Rauhallisuutta minä kaipaan ja ihailen rauhan olotilaa. Mieleni myllertää rauhattomasti ja jatkuvasti monissa asioissa, joille en voi mitään. On vaikea hyväksyä, että en kertakaikkiaan voi mitään tietyille asioille, kuten esim. menneisyydessä minulle tapahtuneille vääryyksille. Väärintekijät ovat jo kuolleet, olen tiedostanut heidän tekojensa seuraukset minussa. Haavat ovat umpeutuneet. Moni on kysynyt, miksen anna haavojen olla repimättä niitä auki yhä uudelleen.

Kotkansilmä: "Me tunnemme ne tunteet, joita epäoikeudenmukaisuus ja hyväksynnän puute saivat aikaan – lopultakin me tunnemme, mitä tunsimme silloin, mutta mitä emme saaneet silloin tuntea. Me tunnemme vihaa. Siten me tunnustamme sen Lapsen, joka me olimme, ja hänen todellisuutensa. Me tunnustamme hänen intuitionsa, ja silloin me huomaamme, että hän oli oikeassa. Me löydämme rauhan, mutta vain jos olemme halukkaita menemään vihamme läpi. Siitä tulee hauskaa. Siitä tulee myös pelottavaa, mutta ennen kaikkea vapauttavaa."

Oman vihansa läpi meneminen on kauhistuttavaa. Itseinho ja itseään mollaaminen ei auta. Itseensä pettyminen on katkeraa. Tahtoisin uskoa, että vihansa läpikäyminen voisi olla hauskaa ja vapauttavaa, niinkuin Kotkansilmä kirjoittaa artikkelissaan.

Lapsi minussa lyö Aikuista minua ja kumpaankin koskee. En ole päässyt sinuiksi menneisyyteni kanssa ja tulevaisuus ahdistaa minua. Yritän pyristellä vapaaksi itsehalveksunnasta, mutta sotkeuden vain yhä pahemmin vihaamaan itseäni. Olen avuton valheiden ja kasvamassani yhteiskunnassa vallitsevien ajatusmallien verkossa.

6 kommenttia:

  1. Anteeksianto on ainoa tie rauhaan..Anna anteeksi muille ja itsellesi..Aina kun tuot rakkautta tilanteisiin se kasvaa sinussa ja muissa...olivatpa he kuolleet tai elävät vielä.. Mitä ikina annat itsestäsi muille , se tulee sinulle takaisin , usein moninkertaisena...
    Viha kasvattaa vihaa aina!

    VastaaPoista
  2. Antaa anteeksi ja unohtaa. sitä minulle on ennenkin tarjottu. Jollakin tasolla olen antanutkin anteeksi mm. isäpuolen seksuaalisen hyväksikäytön. Mutta törmään nykyään yhä uudestaan asioihin, jotka johtuvat lapsuuden kokemuksista ja sisääni kasvaneeseen arvottomuuden tunteeseen, että pistää vihaksi. Kun huomaan vihan taas nousseen, herää pettymys ja huonouden tunne. En olekaan pystynyt antamaan anteeksi, vaikka niin luulin.

    Vihan voimalla pusken läpi vajavuuden tunteen ja sanon itselleni: en minä tähän kuole, kelpaan itselleni ja Jumalalleni, vaikka olenkin vihainen. En pysty anteeksiantoon ja minulla on oikeus tunteisiini: minua on halveksittu niin että olen alkanut hävetä itseäni. Se on tuskallista. Lohdutan, rakastan ja kannustan Lasta, joka olin.

    VastaaPoista
  3. Bamiella!!

    Olet oikeassa..On niin helppo heittää toiselle neuvoja, ymmärtämättä itse oikeasti, miltä toisesta todella tuntuu..ja mietämättä mitä toinen on kokenut...nuo tapahtumat, teot ovat jättäneet sinuun niin vahvan viillon, josta on vaikea päästä pois, vaikka haluaisikin...Eikä voi vain päättää, että annan nyt anteeksi...se anteeksiantaminen on iso, pitkäkin prosessi joskus, tie, joka on kuljettava..yksin siihen ei pysty... Uskon, että Jumalan avulla se onnistuu.. On oltava itselle armelias, eikä pidä lannistua, vaikka huomaisi, ettei ole päässytkään mihinkään päin..Aina, joka päivä sitä katsoo asioita uudella tavalla ja joka hetki tapahtuu jotain meissä...

    Haluan pyytää sinulta anteeksi, kun muka tietävänä heitin sinulle tuon edellisen kommenttini..minun olisi pitänyt pysähtyä, syventyä sinuun enemmän, vaikka se ei näin blogin kautta olekaan helppoa, muttei mahdotonta..
    Toivon sinulle paljon valoa, voimia jaksaa,jatkaa tielläsi, olet juuri menossa oikeaan suuntaan..Kaikki me olemme samaa, yhtä arvokkaita, yhtä rakkaita!1 Isot halit sinulle...hanne

    VastaaPoista
  4. Minä kärsin parikymmentä vuotta jatkuvaa tuskaa ja ahdistusta ylläpitäessäni velvollisuussuhdetta äitiini, soitin velvollisuudesta, kävin velvollisuudesta, yritin olla ystävällinen ja avulias niin kuin kunnon tytär ainakin.

    Mitään noin järkyttävää en ole lapsuudessani kokenut kuin sinä, minut vain tavallaan jätettiin heitteille, vaikka minulla olikin aina koti, ruokaa ja vaatteita. Minulle kerrottiin jatkuvasti, kuinka kelvoton ja arvoton olen, minusta ei ole mihinkään, eikä minusta koskaan tule mitään. Koko lapsuuteni tunsin olevani yksin.

    Sitten vain oivalsin, melkein nelikymppisenä, että kyllä, vanhempia tulee kunnioittaa, mutta vanhempien kuuluu myös ansaita se kunnioitus, eikä minun äitini ole sitä ansainnut. Annoin itselleni luvan vihata, sanoin sen itselleni ääneen, huusin sen itselleni ääneen, ja oli kuin kivi olisi nostettu rinnan päältä.

    Enää minä en vihaa, äiti on minulle täysin yhdentekevä, minä olen päässyt hänestä vapaaksi. Anteeksi en ole ainakaan vielä pystynyt antamaan, ja vaikka olenkin toisaalta vapautunut äidistä, tunnen katkeruutta ja turhautumista kaikesta siitä, millaiseksi elämäni lapsuuteni takia muodostui, ja että tajusin niin myöhään, että kaikki ei johdukaan siitä, että minä olen laiska, tyhmä, saamaton, ruma ja lihava. Että niin paljon vuosia meni hukkaan, eikä niitä voi mitenkään saada takaisin. Että tein niin paljon asioita, joiden en haluaisi olevan osa elämääni. Siksi en voi antaa anteeksi, vaikka en enää vihaakaan.

    Minäkin olen lukenut Kotkansilmän sivuja ja löytänyt sieltä sanoiksi puettuna paljon sellaista, minkä olen kokenut. Allekirjoitan täysin tuon tekstin vihan tarpeellisuudesta, anna siis vain itsellesi lupa vihata. Niin kuin sanot, sinulla on oikeus tunteisiisi.

    VastaaPoista
  5. Lyyti, huomasitko/katsoitko Inhimillisen tekijän televisiosta eilen, tiistaina 10.03. Siinä haastateltiin paria henkilöä, jotka ovat kokeneet jotain samaa kuin me. Vaikka äiti huolehtisi lapsen fyysisistä tarpeista, mutta on tunnekylmä eikä kannusta lasta, lapsen on vaikea arvostaa itseään.

    Kirjoitatko blogia, Lyyti? Olisin kiinnostunut lukemaan sitä, jos sallit. Lähetä salasana s-postiini, please!

    Hanne, kiitos kommenteistasi! Ja halista! Elämä vie meitä kummallisia teitä. Taitavat olla vähemmistöä ne henkilöt, joiden elämä on päivänpaisteista ja kivutonta.

    VastaaPoista
  6. Kappas, olen onnistunut sulkemaan profiilini, eikä lyytiä klikkaamalla blogia löydykään. Kirjoitan siis kyllä blogia, tässä osoite: ikiomaelamani.blogspot.com. Avaan myös tuon profiilin, niin sitäkin kautta blogi löytyy.

    Enpä katsonut, täytyypä tutkia, olisiko se nähtävissä Yle Areenalla.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!