Eihän se liene minun tehtäväni arvioida, olenko masentunut vai en. Toisaalta vain minä tiedän oireet ja ajatukseni, joita psykiatri kyselee, kun arvioi mielentilaani. Miksi minä nyt sitä niin pohdin? Huolestuttaa tämä sisällä kuohuva euforisuus, onnen huuma ja iloisuus. Mistä se tuli? Onko tämä normaalia, ettei vaan maniaa- - -
Elämässäni ei ole mikään muuttunut. Vanha herra Hurmuri –kissani on huonona. Taloudellinen tilanteeni on heikko. Toimeentulo entinen ja niukka. Asumisoloni sekä sukulaiset ja ystävät ovat kuin ennenkin.
Muutosta on tapahtunut puolisossani. Hän on hivenen puheliaampi kuin pitkään aikaan. Hän myös halailee enemmän kuin ennen. ”Halipulasyndroomani” on parantunut. Pienet muutokset voivat tehdä olemisesta elämisen arvoista. Sillä oleilemiseksi minä tätä elämääni sanon. En mielelläni lähde liikkeelle enkä saa aikaan mitään mainitsemisen arvoista.
Ellei nyt vanhan äitini kauppa-asioilla käyntiä ja jutustelua hänen kanssaan katsota mainitsemisen arvoiseksi. Hiki tuli eilen (tiistaina) kauppakassia kantaessa kaupasta äidin kotiin. Mietin, että ostaisinko äidille kauppakärrin. Ei hän sitä itse käyttäisi. Hän kuljettaa tavarat potkupyörällään silloin kun kaupassa käy. Minut hän kutsuu käymään kaupassa kanssaan, kun enemmän tavaraa olisi kuljetettava kaupasta - - -
Keskiviikkona 18.3.2009
klo 17 kerron iltapäivän tapahtumia:
Kissa moukaisee surkeasti ja kouristelee noin klo 13. Minulle tuli kiire. Mitä on tehtävä? Insuliinia lisää? Kissan tassut ottavat juoksuaskelia ilmassa, kun kissa makaa oikealla kyljellään makuualustallaan kirjaston lattialla. Se ei taida olla tajuissaan. Minä hätäännyn mielettömästi. ”Nytkö se kuolee?” huudahdan.
Vaikka minulla on ohjeet keittiön ovessa, osaan antaa hunajaa kissan ikeniin vasta kysyttyäni lääkäriltä, mitä tehdä. Kissa on insuliinishokissa. Se on vietävä lääkäriin. Minä etsin avaimeni, puhelimeni, haen keittiöstä kuljetuslaatikon. Työnnän kissan laatikkoon, tilaan taksin, puen päällystakin päälleni. Taksin odotus tuntuu ikuisuudelta ja matka lääkäriin sadalta kilometriltä.
Kissalta otetaan veren pikatesti. Verensokeri on 2-3 välillä jotain. Pitäisi olla 7-9.
Kissalle annettiin Recover-purkkiruokaa. Se söi sitä ahnaasti kielellään. Tarjottiin vettä. Sitä se ei juonut. Lääkäri kyseli, milloin Hurmuri on saanut insuliinia, onko se syönyt, onko oksentanut jne. Lääkäri selosti, veren alhaisen sokerimäärän, insuliinishokin oireita, jotka Hurmurilla oli.
Melkein tunti meni ja uusi veren pikatesti ei kertonut sokeriarvon noususta. Odoteltiin toinen tunti. Sitten sokeriarvo oli noussut vähän. Lasku tuli maksettua äidin rahoilla, joilla piti ostaa äidille jotain, en muista mitä. Taksilla kotiin. Kalliiksi tulee kissasta luopuminen. En osaa päättää, mikä olisi sen viimeinen päivä. En halua, että Hurmuri lopetetaan, mutta kun sen kävely on huonoa ja sokeriarvot heittelee…ja se pissii matolle, kun ei pääse hiekkalaatikkoon. Huolta ja vaivaa !!!
Olen puhki. Minua nukuttaa ja haluaisin mennä yöpuulle. Mutta kello on vasta 17.55. Euforia loppui lyhyeen. Sain kokea vain onnen murusia, lyhyen onnellisuuden hetken, kun jo taas tuli huolta kissasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!