Torstaina

2009-03-19 klo 13.30

huokailen - - -

Olen varpaisillani. Reagoin joka naukaisuun. Tiedostan rapsahdukset ym:t äänet, joita huoneistossamme kuuluu. Hyppään vähän väliä katsomaan, vieläkö Hurmuri nukkuu. Viimeksi se tervehti minua naukaisulla ja nuolemalla kättäni ja jäi makaamaan eteisen lattialle. Mieheni nosti Hurmurin hiekkalaatikolle klo 13.50. Ei pissiä. Mieheni nosti kissan divaanilleen.

”Eihän tuo sen kävely ole yhtään parantunut”, totesi puoliso tultuaan keskustelemaan kissasta. ”Pitäisikö se lopettaa?”, kysyn. ”Helpommallahan se kissa pääsisi eikä kärsisi - -” En kuullut lausetta loppuun, kun itku tuli ja kyyneleet valuvat poskilleni. Olen suunnattoman pettynyt, ettei insuliinihoito ole auttanut paremmin. Kissa kärsii ja minä kärsin, koska kissa kärsii.

Hurmuri ei ole entisensä. Se on laihtunut. Se painaa 7,2 kg. Lääkäri sanoi, että saisi laihtua vieläkin. Sanoin ystävälle puhelimessa, että katsomme viikonlopun yli ja sitten on tehtävä päätöksiä sen elämästä. Tuntuu julmalta lopettaa kissa, mutta julmempaa taitaa olla pitää noin huonossa kunnossa olevaa kissaa kärsimässä täällä. Itken taas.

klo 18
Katsoin Kauniit ja rohkeat. Vilkuilin syrjäsilmällä kissaa. Se nukkuu.
Upsider, Light Red Apple -siideri hidastuttaa ajatteluani. Tekee mieli nukkumaan. Mutta minua vain itkettää ja surettaa niin että olen pakahtua. En halua tehdä päätöstä nukutuspiikistä. Sanoin puolisolle, että olisi tehtävä päätös viedäänkö kissa piikille ja minä päivänä viedään, jos viedään. Lykkään päätöksentekoa ensi viikkoon. puolisoni ei näemmä halua tehdä päätöstä hänkään. ”No voi sentään” hän sanoo ja silittää kissaa. Katsoo minua. Minä en voi katsoa häntä vaan käännyn kirjoittamaan. Nieleskelen kyyneleitä ja suru hyökyy sisimpääni kuin musta aalto. Minua paleltaa. Kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Haluan lohturuokaa. Suklaavanukasta ja lisää siideriä.

Ahdistaa ja rintaa puristaa. Sydärinkö mä nyt saan tässä kaiken kukkuraksi? Olisko otettava aspiriini?

Vien kissan keittiöön ja annan sen syödä ja juoda. Tuon takaisin divaanilleen.

No se rinnan puristus meni ohi muutamassa minuutissa. Ahdistus jäi - ja suru.

Klo 18.50 en itke enää. Mieheni siistii kissojen vessoja. Hän varmaan katsoo Alueuutiset ja Salatut Elämät. Menen hänen kanssaan katsomaan niitä. Sitten nukkumaan. Kissaa saa jäädä vartioimaan oma suojelusenkelini. Vieläkö Hurmuri katsoo silmiini huomenna?