Olenko masentunut vai en?

Olen tyytyväisempi kuin aikoihin ja pystyn keskittymään paremmin kuin pitkään aikaan mm. lukemiseen ja kirjoittamiseen. Lukemisestani jää mieleen enemmän asiaa kuin ennen. Kirjoittaminen sujuu ilman pitkiä tuumaustaukoja. Kuitenkin olen vihainen ja turhautunut, koska en jaksa patistaa itseäni ulkoilemaan, voimistelemaan ja yleensäkään liikkumaan, vaikka näen kissassani, mitä se saa aikaan: lihoo, sairastuu sokeritautiin ja jalat voipuu alta, ei pääse kunnolla kävelemään.

Syön suklaata, vaikka tiedän, että siinä on rasvaa, joka lihottaa. Mutta sen makea, tumma maku tyydyttää ja miellyttää minua. En saa siitä tarpeekseni. Keittiön pöydällä suklaalevy houkuttelee minua syömään nautintoa, joka sulaa suussani ja maistuu pala palalta yhä paremmalta. Olen kyltymätön ja lepsu. Laitan houkutuksen kaappiin syötyäni levystä neljä riviä (16 palaa). Sata grammaa suklaata syöty. Ties miten paljon kaloreita. Ei ihme, etten laihdu. Perjantaiherkuttelua jatkuu maanantaina.

Nielaisen tyhjää - toisenkin kerran. Sairastunko sokeritautiin? Minä sairaalloisen lihava nainen. Sydämenikin on kovilla. Saatan saada sydänkohtauksen. Toivottavasti se vie samantien hautaan, ettei tarvitsisi kärvistellä täällä niinkuin äitini monien sairauksien runtelemana.

Siirrän lupaamani äidin asioiden hoidon huomiseksi. En jaksa tänään lähteä kaupungille. Tosin tämä saa minut pettymään itseeni. En taida olla niin reipas ja pystyvä kuin luulin. Pienet pettymykset saavat ajattelemaan isoja pettymyksiä elämässäni. EI, ei tähän ajattelukaruselliin en lisää vauhtia. SEIS.

Olen nukkunut hyvin yön yli ja selvinnyt ylös sängystä, syönyt aamiaisen, siistinyt kotiamme. Olen tänään jo saanut aikaan kaikkea pientä. Suuria asioita minulta ei odotetakaan. Minä pärjään. Saan olla kotona, missä viihdyn. Menen sanomaan puolisolleni, että rakastan häntä.