Kotini on mullinmallin ja ainakin heikun keikun. Se stressaa minua suunnattomasti ja miehenikin katsoo pitkin silmäripsin, että tämmönen järjestys. Annoin hänelle hommaksi imuroida kamarin, keittiön ja olohuoneen. Mutta joo, on se imuroitu paitsi listat on yhä pölyiset ja siellä täällä on edelleen pölypalloja. Pane mies hommiin ja tee työ itse sittemmin uudelleen. Ärrinpurrin.
Ei tää nyt mitään, jos olisi viikkosiivouksesta kysymys ja asunto jotensakin järjestyksessä. Mutta kun koti on kuin muinaistavaroiden kaatopaikka; vanha putki-tv keittiön nurkassa, sen päällä erinäisiä käytöstä poistettuja keittiökoneita, olohuoneessa hirvittävän painava nojatuolirutjake, eteisessä vanha putkinäyttö ja iso romuluspöytätietokone kaiken keskellä ja jaloissa - siis nää romut odottavat poisviejää kaatopaikalle ja SER-tavaran poistopisteeseen.
Kaiken kukkuraksi siellä täällä on äidiltä jääneitä vaatteita, joita kokosin yhteen pahvilaatikkoon. Kenkiä on muovipussillinen kamarissa, villasukkia ja .myssyjä olen saanut piilotettua kaappeihin, jotka ylipursuavat vaatteita,
Ehkä joku ymmärtää, että tällainen sekasotku kotona stressaa. Minua se ainakin riepoo todella paljon. En ole saanut nukutuksi kunnolla, kun tekemättömät työt painaa mieltä.
Epätoivoisena ja yliväsyneenä istuin toissailtana netissä. Se on tavallisesti mukava ajanviete, josta pidän. Rupatella niitä näitä omassa ryhmässä tuttujen kesken. Vaan nytpä kävi niin etten päässytkään ryhmän sivuille. ÄRRINPURRIN (=murinaa) tääkin vielä. En pääse rentoutumaan tuttujen juttuja lukemaan. Vielä oli muitakin syitä ärtymykseeni, joita kerroin sitten lääkärillekin, kun hänet tapasin sairaalassa.
Mutta toissailtana olin siis epätoivoisen yliväsynyt ärtymyksestä enkä saanut unta. Mitään en halunnut enempää kuin uinua, nukkua pois stressi. Menin keittiöön otin unta antavaa lääkettä, pari nukahtamispilleriä. Kävin sängyllä etsimässä hyvää asentoa ja toivotin Nukku-Matin tervetulleeksi.
UNI EI TULLUT, en nukahtanut. Ärtymyksestä murrinpurrin latasin suuhuni rauhoittavia lääkkeitä, melatoniinia ja masennuslääkkeitä. MUTTA UNI EI TULLUT SITTENKÄÄN. Olin jo ottamassa uuden satsin lääkkeitä, kun Jokin Järjen Ääni kehotti minua etsimään neuvontanumeron ja kertomaan huoleni. Kysyin onko se määrä lääkkeitä hengenvaarallista. En halua kuolla vaan NUKKUA. Neuvoja kehoitti soittamaan hätänumeroon 112, No minäpä soitin. Ambulanssimiehet juottivat pullon Carbomix-juomaa ja taluttivat minut autoon.
Sairaalassa kyselijöitä riitti. Vastasin, mitä osasin unenpöpperössä. Sitten nukuin monta tuntia. Aamulla vielä psykiatri haastatteli. Sain papereita käteeni ja hoitaja sanoi. että voin lähteä kotiin taksilla. Toinen hoitaja tuumi, että voin mennä linja-autolla.
Olo oli hutera ja pää kuin haminankaupunki. Olin suunnista sekaisin. Etsin katseellani taksiasemaa ja bussipysäkkiä. Olin kompastua jalkakäytävän reunaan ja muutenkin hoipuin kuin humalainen. Istuuduin ensimmäiseen taksiin, jonka tavoitin ja onneksi muistin (vaivoin, hetken mietittyäni) kotiosoitteeni. Huokaisin helpotuksesta, kun mieheni tuli aukaisemaan kotiovemme, sain häneltä suukon ja pääsin silittelemään kissojamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!