Kalliolla

Tärähtynyt ja tyhjä pääni sakkaa. Kirjoittaminen on vaikeampaa kuin ennen. Sanat hukassa. Käsitteet kateissa ja katit metässä. Hengellisesti seison sentään Kalliolla ja itsemurha/murha-ajatukset ovat hävinneet pois pakottamasta mieltäni.

Kiviä vyöryi tulivuoren rinnettä alas. Melkein minun kokoinen järkäle pomppi vuoren rinnettä alas enkä tiennyt, mihin suuntaan sitä väistäsi. Satoiv että ja luiskahdin istualleni.törmäsi minuun. Järkäle litisti minut. Kipu oli sanoinkuvaamatonta. Heräsin unesta sanattomana ja kauhusta kankeana. Ihmettelin pitkään, missä olen. Vähitellen  hahmottui huone, jossa neljällä vuoteella ihminen. Tämän täytyy olla sairaala, sillä kotitapaturman jälkeen istuin ambulanssissa, jossa yritin pysyä pystyssä  kaikin voimin ponnistellen vartaloni lihaksia auton kääntyillessä mutkissa ja risteyksissä. Ajatteluni oli hidasta ja kankeaa. OLIN JÄRKYTTYNYT, kauhuissani, sokissa ja paniikinpoikasia hätyytellen mielestäni pois.

 Huolettoman oloisesti ja sanoja yrittäen metsästää jostain mieleni pohjalta selitin jotain hoitajien kysymyksiin. Heittäydyn aina huolettomaksi, kun johonkin koskee, kun selkää särkee ja päänsärky vaivaa. Asteikolla 1-10 kivut olivat sairaalassa 9. Ajattelin ja pohdin, mikä voisi olla kivuliaampaa ja tulin tulokseen, että kiven alle murskaantuminen saattaa olla kivuliaampaa.

Muistan hetket sairaalassa, jossa uneksin ja unelmoin, vastailin hoitajien ja lääkärin kysymyksiin kauhusta kankeana, sanat sekaisin mielessäni, käsitteet hukassa ja hirveätä päänsärkyä potien. Muisti pätkii edelleen ja on vaikeuksia kirjoittaa.

Koko yönä, jonka vietin sairaalan akuuttiosastolla, en nukkunut kuin hetkittäin. Olin "pysähtyneen oloinen", kun lääkäri tuli kierrolle. "Lievää vapinaa vasenvoittoisesti". Yritin pitää itseäni koossa, vapinan hallinnassani ja lääkäripelon poikasia hätistelin pois mielestäni. Sain paniikkikohtauksia, joista en pystynyt puhumaan kellekään sairaalassa oloni aikana. 

Apua

Panin pyyykit pesukoneeseen, ohjelmoin pesukoneen toimimaan  ja lajittelin kaksimetriä korkean pyykkikomeron alimmaisen laatikon pyykit seuraavaa pesukoneellista varten. Kun se oli tehty, ajattelin lajitella toisenkin laatikon pyykkejä komerosta. Vedin laatikkoa, vaan sepä oli lastattu niin täyteen, ettei se lähtenyt. Vedin toistamiseen laatikkoa ja koko  pyykkikomero lähti irti seinästä kaatumaan. Silloin olisi kannattanut pujahtaa pois alta eteiseen (hyvä olla jälkiviisas), mutta minä yritin pitää kaappia pystyssä. Ponnistin kaikinvoimin ja sain kaappia hiukan liikkumaan. Vaan sepä heilahti takaisin, veti mukanaan pyykkikomeron vieressä olevan kaapin, joka on seinässä pyykkikoneen yläpuolella. Tavaroita lenteli ja säikähdin sydänjuuria myöten. Kaksimetrisen pyykkikaappi tuli suoraan päälleni. Työnsin kaapistoa ylöspäin, mutta sehän vain heilahti lähemmäs, iskin pääni johonkin. Jäin jumiin kaapin alle, jolloin kauhistuin, miten alta pääsen pois. Kaapisto ei ihan litistänyt minua. Pystyin huutamaan apua, APUA, APUA, AAPUUAA!

Kesti ikuisuuden ennenkuin mieheni tuli pesuhuoneen ovelle. Huusin, että vedä ylöspäin kaapistoa. Hän sai jostain voimia niin paljon,  että sai kaapiston liikkumaan sen verran, että pääsin pujahtamaan suihkun puolelle. Seisoin kaapiston takana ja mietin typertyneenä, miten pääsen kaappien yli pesuhuoneen ovesta ulos eteiseen. Kävin vatsalleen kaapin päälle, joka oli siis lattialla. Jostain sain voimia vääntäytyä kaappien yli. Olin järkyttynyt, hädissäni ja hengästynyt. Soitin hätäpuhelun ja yritin selittää mitä tapahtui. Menin NATO-asentoon makuuhuoneen sängylle odottamaan apua.
Ambulanssi vei minut sairaalaan, jossa olin yön yli.

Ärrinpurrin murinaa

Kotini on mullinmallin ja ainakin heikun keikun. Se stressaa minua suunnattomasti ja miehenikin katsoo pitkin silmäripsin, että tämmönen järjestys. Annoin hänelle hommaksi imuroida kamarin, keittiön ja olohuoneen. Mutta joo, on se imuroitu paitsi listat on yhä pölyiset ja siellä täällä on edelleen pölypalloja. Pane mies hommiin ja tee työ itse sittemmin uudelleen. Ärrinpurrin.

Ei tää nyt mitään, jos olisi viikkosiivouksesta kysymys ja asunto jotensakin järjestyksessä. Mutta kun koti on kuin muinaistavaroiden kaatopaikka; vanha putki-tv keittiön nurkassa, sen päällä erinäisiä käytöstä poistettuja keittiökoneita, olohuoneessa hirvittävän painava nojatuolirutjake, eteisessä vanha putkinäyttö ja iso romuluspöytätietokone kaiken keskellä ja jaloissa - siis nää romut odottavat poisviejää kaatopaikalle ja SER-tavaran poistopisteeseen.

Kaiken kukkuraksi siellä täällä on äidiltä jääneitä vaatteita, joita kokosin yhteen pahvilaatikkoon. Kenkiä on muovipussillinen kamarissa, villasukkia ja .myssyjä olen saanut piilotettua kaappeihin, jotka ylipursuavat vaatteita,

Ehkä joku ymmärtää, että tällainen sekasotku kotona stressaa. Minua se ainakin riepoo todella paljon. En ole saanut nukutuksi kunnolla, kun tekemättömät työt painaa mieltä.

Epätoivoisena ja yliväsyneenä istuin toissailtana netissä. Se on tavallisesti mukava ajanviete, josta pidän. Rupatella niitä näitä omassa ryhmässä tuttujen kesken. Vaan nytpä kävi niin etten päässytkään ryhmän sivuille. ÄRRINPURRIN (=murinaa) tääkin vielä. En pääse rentoutumaan tuttujen juttuja lukemaan. Vielä oli muitakin syitä ärtymykseeni, joita kerroin sitten lääkärillekin, kun hänet tapasin sairaalassa.

Mutta toissailtana olin siis epätoivoisen yliväsynyt ärtymyksestä enkä saanut unta. Mitään en halunnut enempää kuin uinua, nukkua pois stressi. Menin keittiöön otin unta antavaa lääkettä, pari nukahtamispilleriä. Kävin sängyllä etsimässä hyvää asentoa ja toivotin Nukku-Matin tervetulleeksi.

UNI EI TULLUT, en nukahtanut. Ärtymyksestä murrinpurrin latasin suuhuni rauhoittavia lääkkeitä, melatoniinia ja masennuslääkkeitä. MUTTA UNI EI TULLUT SITTENKÄÄN. Olin jo ottamassa uuden satsin lääkkeitä, kun Jokin Järjen Ääni kehotti minua etsimään neuvontanumeron ja kertomaan huoleni. Kysyin onko se määrä lääkkeitä hengenvaarallista. En halua kuolla vaan NUKKUA. Neuvoja kehoitti soittamaan hätänumeroon 112, No minäpä soitin. Ambulanssimiehet juottivat pullon Carbomix-juomaa ja taluttivat minut autoon.

Sairaalassa kyselijöitä riitti. Vastasin, mitä osasin unenpöpperössä. Sitten nukuin monta tuntia. Aamulla vielä psykiatri haastatteli. Sain papereita käteeni ja hoitaja sanoi. että voin lähteä kotiin taksilla. Toinen hoitaja tuumi, että voin mennä linja-autolla.

Olo oli hutera ja pää kuin haminankaupunki. Olin suunnista sekaisin. Etsin katseellani taksiasemaa ja bussipysäkkiä. Olin kompastua jalkakäytävän reunaan ja muutenkin hoipuin kuin humalainen. Istuuduin ensimmäiseen taksiin, jonka tavoitin ja onneksi muistin (vaivoin, hetken mietittyäni) kotiosoitteeni. Huokaisin helpotuksesta, kun mieheni tuli aukaisemaan kotiovemme, sain häneltä suukon ja pääsin silittelemään kissojamme.

Äitini muistolle

Rakkaan äitini muistolle

Koskaan ei tiedä

onko aikaa paljon

vai vähän,

yht´äkkiä huomaa

se päättyikin tähän.

On paikkasi tyhjä ja

korvaamaton, ja

kaipuu suuri

sanaton.

Äiti pien' oma rakas äitini

Olen surun murtama. Äitini on sairaalassa päivystysosastolla. Hänen tajuntansa on alentunut ja vasen puoli pleeginen. Keuhkot krohisee. Häntä ei elvytetä, jos jotain dramaattista tapahtuu.

Vasta vietimme hänen 87-vuotissyntymäpäiviään ja hän oli iloinen, mutta väsyneen oloinen. Eilen illalla hän oli normaalivoinnissa, mutta tänä aamuna löydetty kotoa lattialta. Ambulanssilla sairaalaan. Pään TT ja Thorax-röntgenkuva otettu.

Yritin puhua hänelle. Kerroin että olen tässä, tyttäresi. ja tulin tänne sairaalaan sinuakatsomaan. En tiedä kuuliko hän, koska ei ollut kuulokkeita hänelle laittaa korville ja puhua mikkiin. Ainoastaan siten hän pystyi kotonaan saamaan selvää, mitä puhutaan.

Silitin hänen otsaansa ja kylmiä käsiä. Olkavartta silitin myös ja kuiskasin: "Minä rakastan sinua,"

Voi, pieni äitini ei ehkä selviä tästä laaja-alaisesta aivoinfaktista. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin. Suru on musertava.