Hunningolla

Mietin, mistä aloittaa kertomaan tunteita, joita on miltei mahdoton kuvailla, koska sanat ovat hukassa, sormet liikkuvat näppäimistöllä, miten sattuu, kädet tärisevät ja mieleni värisee. Huokaan piiitkään ja toivon aivotärähdyksen jälkeisen oireitten menevät hunningolle. Hunninko on paikka, jonne miun mielestäin kaikki kelvoton joutaa.

(Suomen sanakirjan mukaan:

hunningolla (myös paikallissijamuoto hunningolle) rempallaan, retuperällä, hoitamatta, rappiolla. Hänen asiansa ovat hunningolla. Jätti liikkeensä hunningolle. Joutua hunningolle.)

Aloitusveikeyksiä, veikeen haikeita kirjoitusvihreitä ja hukattuja sanoja. 

Tekisi mieli valittaa vaivoistaan tuhannensivuisella kirjalla, mutta ketäpä se kiinnostaa. Maailma on valitusta täynnä ja olen huolissani, kuinka kauan tätä kaikkea kestää, kuinka kauan maailma pysyy pystyssä tätä menoa ja kuinka kauan saa odottaa parempia aikoja.

Minä selvisin hengissä kotitapaturmasta. Sadat tuhannet eivät selviä hengissä etsiessään parempaa tulevaisuutta mm. ylittämällä Välimerta ja joutuessaan merihätään. Monet, jotka ovat onnistuneet meren ylittämään ja rantautuneet Etelä-Eurooppaan, ovat varmaan pettyneet. Eurooppa ei ole paratiisi, josta he unelmoivat. Muutamille  suotaneen inhimilliset olot täällä, mutta toivoisin, että miljoonia voitaisiin auttaa heidän kotiseuduillaan.

Voin nyt tapaturman jälkeen kuvitella paremmin, miltä tuntuu kokea olevansa hädässä, avuton, sanat hukassa, peloissaan siitä, mitä tulevaisuus tuo. Koin sairaalassa sellaista avuttomuutta, jota en ole aiemmin kokenut. Yritin puhua, mutta aluksi ei ääntäkään lähtenyt kurkustani. Sitten kun sain ääneni takaisin, nolostuin puhuessani yksikseen ja vitsaillessani tilanteestani. Paikantaju heitti pahasti aika-ajoin, kun muistelin tilanteita, joissa olen ollut aiemmin yhtä avuton ja yksin. 

Neljän hengen huoneessa, jossa yksi huonetoveri keskusteli kanssani vain hetken, muut kaksi ei sanoneet sanaakaan minulle, minulle tuli pakokauhu. POIS TÄÄLTÄ on päästävä. Kävelin rauhattomana käytävällä sairaalan vaatteissa. En osannut pyytää apua hätääni. Istuin wc:ssä itkien yksinäisyyttäni, turvatonta oloani ja hortoilin mielessäni jossain teillä tietymättömillä. Oli tosi orpo olo. 

Kun hoitajat tulivat kyselemään vointiani, en osannut vastata muuta kuin jotain tavanomaista, mitä kohteliaisuudesta on tapana sanoa tuntemattomalle kysyjälle. Ympäripyöreitä myönteisiä lausahduksia... 

Yön valvottuani sairaalan vuoteella uneksien, pilkkien painajaisia ja muita kauhukuvia mieleni pohjalta ja rauhattomana hyvää asentoa etsien olin aamulla naatti, "pysähtyneen vaikutelman antanut" ja poikki, poikki ja poikki niinkuin kylpylän lakanat.

Uskaltauduttuani lounaalle saliin ja haastateltuani paria potilasta olo helpottui. Pian kuitenkin minulle sanottiin, että saan lähteä kotiin. Vaadin sosiaalityötekijän puheille ajatuksena, että hänelle uskaltaisin kertoa, miten heppoiselta oloni tuntui ja miten vaikealta kotiin palaaminen olikaan. Kerroin  hänelle raha-asioitani unohtaen asiat, jotka olisi järjestettävä kotona.

Kotona nyt vain jatkuu unessa pilkkimistä, pahoinvointia, näköhäiriöitä, valoilmiöitä, selkäkipuja, jalkasärkyjä ja monta vaivaa, jotka toivottavasti osaan kertoa lääkärille, kun sellaisen tapaan seuraavan kerran.