Osallinen

Elina Vaaran runo Osallinen muistui mieleeni ja kaivoin esiin ruutuvihon, jolle olen sen kirjoittanut:


Ikuisten aikojen poljennossa
kääpiörytminä polen.
Niinkuin kirkkaassa hurmiossa
vesien alla olen

sairas, vaikkei haavani avoin -
terve, vaikka hivun;
terve ja sairas simpukan tavoin
kantaja helmen ja kivun.

Mitaton aallokko, paina, telmi!
Elämän tahto pyhä:
helmestä kipu, kivusta helmi!
minussa tapahtuu yhä.

* * *

Olen osallinen elämään. Elämä on minulle kivuliasta taistelua olemassaolosta ja pinnalla pysymisestä. Terveiden maailmassa sairaan leimalla lyöty. Kauneusihanteilla mitattuna kelvoton: kamala läski, pyöreäkasvoinen, lyhytkaulainen ja läikikäs-ihoinen. Yhteiskunnan verovaroja syövä loinen.

Mutta kipua elämääni eivät tuo niinkään se, etten täytä kauneusihanteita tai se, että olen sairas, vaan olemassaolon oikeuteni epämääräisyys. Saanko olla elossa kivuliaana, rumana ja sairaana? Vaikka kärsin, haluan elää, mutta vain jos lähimmäiseni antavat minulle oikeutuksen elää tällaisena.

Tietenkin olisin mieluummin kaunis, terve ja pystyvä. En ole mikään masokisti, en minä kärsimystä kaipaa. Antaisin sen pois, jos se olisi mahdollista. Ja työskentelisin veronmaksajana mieluummin kuin ojentelen kättäni saadakseni almuja yhteiskunnalta.

Jostakin yöllä lukemastani nettikirjoituksesta jäi mieleeni kytemään ajatus eutanasiasta ja kirjoittajan kiihkeä toive suoda kaikille kuolemaa haluaville ”armo” kuolla. Harmi kun en merkinnyt nettisivua, että voisin tarkistaa, millä sanoilla kirjoittaja toi esille ehdottoman ajatuksen, että kipuileville potilaille, joilla on huono ennuste on annettava myrkkyruiske ja samoin on annettava masentuneille, jotka kuolemaa toivovat ja odottavat.

Rupesin tässä miettimään, kuinka usein minä olenkaan toivonut, että kuolisin. Kolme kertaa olen yrittänyt lopettaa elämäni. Mutta taapäin elämääni katsoessani en näe ehdotonta armomurhan tarvetta, vaikka henkinen kipu ja ahdistus ovat olleetkin sietämättömiä. Vain sen tähden ettei keskusteluapua ole ollut tarvittaessa saatavilla.

Kotikaupungissani on nykyisin jo järjestetty psykiatrinen lääkärinvastaanotto niin, että virka-ajan ulkopuolellakin pääsee lääkärin kanssa keskustelemaan. Parikymmentä vuotta sitten ei niin ollut. Mielenterveystoimiston potilas joutui odottamaan päivystysklinikalla jopa 7 tuntia viikonloppuna apua hakiessaan. Lasten nuhakuumeet ja miesten venähtäneet peukalot hoidettiin tietysti ensin ennenkuin hiljainen, tuskaansa nyyhkyttävä naisihminen otettiin haastatteluun. En kai osannut akuuttia tuskaani tuoda julki niin, että olisin rauhoittavan lääkkeeni saanut kuolemantuskaani.

Jotensakin edelleen nousee tunne, että mielen akuutteja, vaikeita tiloja ei nähdä tarpeelliseksi hoitaa heti. Vedotaan resurssipulaan, vaikka lääkäreitä, psykiatrejakin on Suomessa enemmän kuin koskaan. On se kumma kun psyykenhoitojärjestelmä ontuu monella paikkakunnalla. Potilaat saavat ensihaastattelun jälkeen odottaa puolesta vuodesta vuoteen seuraavaa kontaktia psykiatriin. Hoitaisivat edes lapset, mitäs meistä mummoloista. Olemme elämämme eläneet ja tulemme toimeen kipuinemme kuka mitenkin.