Infarkti, iskemia, parietaali, lateraaliventrikkeli, hernitaatio, amyloidiangiopatia. Uusia sanoja, joita olen tavannut tämän illan. Aivoverenvuoto, aivoinfarkti, aivohalvaus, AAA, AVH jne. Olen lukenut neurologiaa, aivojen anatomiaa, lääketieteen sanakirjaa niin että mieleni on myllerryksessä ja haluaisin tietää tarkemmin, mitä mitä äidilleni tapahtui ennenkuin hänet löydettiin makaamasta lattialta sänkynsä viereltä.
Arvoitukseksi jää mitä äitini mahtoikaan kokea viimeisinä päivinään kaiken keskellä yksin. Sairaalan vuoteella kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa en kysynyt häneltä mitään. Olin jäykkänä tuskasta ja kuuntelin ja katselin, hengittääkö hän. Hengityskatkot huolestuttivat minua ja kysyin tuttavalääkäriltä, mitä ne merkitsevät. Lääkäri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutaman tunnin kuluttua, kun hengityskatkoja alkoi esiintyä. Minun äitini eli toista vuorokautta.
Suru sumentaa ajatteluani ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Sydämeni kipuilee ja mieleni on musta. Kaipaisin mieheni lohdutusta, mutta hän nukkuu jo. Minunkin olisi tästä suoriuduttava pitkälleen, mutta olen levoton. Rauhoittavat lääkkeetkään eivät minua rauhoita enkä jaksanut hakea apteekista nukahtamislääkkeitä. En jaksa mennä suihkuun. Haisen hielle ja tympeä olo saa minut voimaan pahoin.
Klo 22 on aika mennä ottamaan iltalääkkeet. Itseasiassa olisi pitänyt ottaa ne jo aikaisemmin. Haluaisin vielä lukea neurologiaa, mutta olen puhki väsynyt, suorastaan yliväsynyt. Sydän muljahtelee rinnassani, Se lyö epätahtiin, tykyttää. jättää pari lyöntiä väliin ja jatkaa taas. Huokaan piitkään. Lopettais jo lyöntinsä, olen kuin piesty.
Pakarat puutuvat ja jalkani ovat turtana. Olen suunniltani. Surusta ja äidin ikävästä sairas.
Lääkäri apua! Pappi, pastori tai diakoni, haluaisin puhua syyllisyyden taakasta. Kadun, että niin harvoin kävin äitiäni tapaamassa viimeisen puolen vuoden aikana. Hän olisi halunnut nähdä minua useammin. Hän sanoi aina hänen luonaan käydessäni, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Voi suru! Miksi en täyttänyt hänen toivettaan ja vieraillut hänen luonaan edes kerran viikossa.
Arvoitukseksi jää mitä äitini mahtoikaan kokea viimeisinä päivinään kaiken keskellä yksin. Sairaalan vuoteella kaksi vuorokautta ennen kuolemaansa en kysynyt häneltä mitään. Olin jäykkänä tuskasta ja kuuntelin ja katselin, hengittääkö hän. Hengityskatkot huolestuttivat minua ja kysyin tuttavalääkäriltä, mitä ne merkitsevät. Lääkäri kertoi, että hänen äitinsä kuoli muutaman tunnin kuluttua, kun hengityskatkoja alkoi esiintyä. Minun äitini eli toista vuorokautta.
Suru sumentaa ajatteluani ja silmäni kostuvat kyyneleistä. Sydämeni kipuilee ja mieleni on musta. Kaipaisin mieheni lohdutusta, mutta hän nukkuu jo. Minunkin olisi tästä suoriuduttava pitkälleen, mutta olen levoton. Rauhoittavat lääkkeetkään eivät minua rauhoita enkä jaksanut hakea apteekista nukahtamislääkkeitä. En jaksa mennä suihkuun. Haisen hielle ja tympeä olo saa minut voimaan pahoin.
Klo 22 on aika mennä ottamaan iltalääkkeet. Itseasiassa olisi pitänyt ottaa ne jo aikaisemmin. Haluaisin vielä lukea neurologiaa, mutta olen puhki väsynyt, suorastaan yliväsynyt. Sydän muljahtelee rinnassani, Se lyö epätahtiin, tykyttää. jättää pari lyöntiä väliin ja jatkaa taas. Huokaan piitkään. Lopettais jo lyöntinsä, olen kuin piesty.
Pakarat puutuvat ja jalkani ovat turtana. Olen suunniltani. Surusta ja äidin ikävästä sairas.
Lääkäri apua! Pappi, pastori tai diakoni, haluaisin puhua syyllisyyden taakasta. Kadun, että niin harvoin kävin äitiäni tapaamassa viimeisen puolen vuoden aikana. Hän olisi halunnut nähdä minua useammin. Hän sanoi aina hänen luonaan käydessäni, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävin hänen luonaan. Voi suru! Miksi en täyttänyt hänen toivettaan ja vieraillut hänen luonaan edes kerran viikossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!