ON KESÄ - sen kauneimpia päiviä, mutta minä vain istun ja löhön sisällä. Olen saamaton, ruoka ei maistu, paitsi pähkinät, joita olen mutustellut pussillisen. Sitten ykskaks vain päätän tiskata ja saan sen aikaseksi muutamassa minuutissa. Otan rauhoittavan ja odotan, että pumpulinen raukeus valtaisi minut. MUTTA EI!!! Olen rauhaton. Tiedän, että liikunta tai rakastelu auttaisi tässä tilassa, mutta kun ei tee mieli lähteä ulos eikä alkaa hikijumppaa sisälläkään, puhumattakaan että viettelisin mieheni lemmenleikkeihin. Elämäni on odottelua. Lopun alkua. Olen saanut päähäni (pakko)ajatuksen, etten elä kauaa. Sydämeni ei kestä tätä jokapäiväistä turhautumista, josta en osaa ponkaista elämään täysillä.... HUOKAAN!
torstai 26. heinäkuuta 2012
Turha elämä
ON KESÄ - sen kauneimpia päiviä, mutta minä vain istun ja löhön sisällä. Olen saamaton, ruoka ei maistu, paitsi pähkinät, joita olen mutustellut pussillisen. Sitten ykskaks vain päätän tiskata ja saan sen aikaseksi muutamassa minuutissa. Otan rauhoittavan ja odotan, että pumpulinen raukeus valtaisi minut. MUTTA EI!!! Olen rauhaton. Tiedän, että liikunta tai rakastelu auttaisi tässä tilassa, mutta kun ei tee mieli lähteä ulos eikä alkaa hikijumppaa sisälläkään, puhumattakaan että viettelisin mieheni lemmenleikkeihin. Elämäni on odottelua. Lopun alkua. Olen saanut päähäni (pakko)ajatuksen, etten elä kauaa. Sydämeni ei kestä tätä jokapäiväistä turhautumista, josta en osaa ponkaista elämään täysillä.... HUOKAAN!
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Arkea sunnuntaina
Ikkunani valoverhojen läpi loistaa aurinko. Parvekkeella talon toisella puolen se suorastaan paistaa. On ihannekeli: ei ole liian kuuma, mutta on kyllin lämmin. Entinen naapuri tuli käymään kylässä. Ihailimme kissojamme ja jutustelimme niitä näitä. Kiva kun hän kävi. Meillä käy kovin harvoin vieraita. Kissat eivät totu vieraisiin ihmisiin. Tosin Vanha Herra tunsi naapurin ilmiselvästi ja kiehnäsi hänen ympärillään, kerjäsi silityksiä ja rapsutuksia.
Sain keittiön pöytäpinnat siivottua, lattia jäi pesemättä. Se saa jäädä toiseen päivään. Huokaan piiitkään, kun ei ole varaa maksaa siivoojalle ikkunoiden pesemisestä - tai oikeastaan mieheni ei ole vakuuttunut, että tarvitsemme siivoojan parvekelasien pesuun. Minä en pyssy pitämään käsiä kovin kauan ylhäällä; alkaa ahdistaa ja mieheltä tuskin tulee ikkunoita pestyä. Huokaus! Katselemme siis likaisten ikkunoiden läpi ...
Ihana, kun on leppoisen seesteinen olo. Mikään ei ahdista eikä vaivaa pahemmin. Onneksi on näitä välipäiviä, jolloin voi huoahtaa, kun ystävät eivät aiheuta huolta ja vaivaa eikä lippa kiristä eikä vaatteet purista. Kyllä kelpaa elää, kun päällisin puolin kaikki on hyvin.
Sain keittiön pöytäpinnat siivottua, lattia jäi pesemättä. Se saa jäädä toiseen päivään. Huokaan piiitkään, kun ei ole varaa maksaa siivoojalle ikkunoiden pesemisestä - tai oikeastaan mieheni ei ole vakuuttunut, että tarvitsemme siivoojan parvekelasien pesuun. Minä en pyssy pitämään käsiä kovin kauan ylhäällä; alkaa ahdistaa ja mieheltä tuskin tulee ikkunoita pestyä. Huokaus! Katselemme siis likaisten ikkunoiden läpi ...
Ihana, kun on leppoisen seesteinen olo. Mikään ei ahdista eikä vaivaa pahemmin. Onneksi on näitä välipäiviä, jolloin voi huoahtaa, kun ystävät eivät aiheuta huolta ja vaivaa eikä lippa kiristä eikä vaatteet purista. Kyllä kelpaa elää, kun päällisin puolin kaikki on hyvin.
torstai 19. heinäkuuta 2012
Hajatelma matkasta junalla
Soljuva nauha suomalaista maisemaa
hujahtaa silmieni editse.
Metsät, pellot, kerrostalokylät.
betonikaupungit asfalttiteineen,
autoineen ja ihmisineen.
Järvet saarineen, lintuineen.
Auringonkimmellys veden pinnalla...
Vilahduksia asemien nimistä.
Tuolla Teboil, leipomo, meijeri
kukkakauppa. K-ruokakauppa...
...kaupunki täynnä kauppoja
kiireisine ihmisineen.
Kuvat täynnä tarinoita
tuhansia kertomuksia
tahtoen valoon
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Matkalla luokkakokoukseen ja takaisin kotiin
Matka alkoi hermostuneena vaatteiden vaihtoseremoniana. En oikein tiennyt, mitä panna päälle, onko viileätä vai hellettä, olemmeko ulkona vai sisällä. Niinpä keräsin matkalaukkuuni juhlamekon, pari tunikaa, verryttelypuvun, alusvaatteita jne. niin paljon ettei laukku mahtunut kiinni. Alkoi vaatteiden karsiminen; miettiminen, mitä panen toilettilaukkuun ja mitä tarvitsen matkalla eväiden lisäksi. Matkalaukkuun laitoin vaatteiden lisäksi kaikkea, mitä en tarvitse junassa niin että sen laukun voi nostaa hyllylle eikä tarvitse sieltä penkoa tavaroita matkan aikana.
Kännykän panin herättämään klo 6. Mutta heräsin ennen herätyssoittoa ja oli yhä enemmän hermostunut. Oli otettava rauhoittava lääke ja huokasin rukouksen, että matka menee hyvin. Linja-autolla ajo aiheuttaa minulle kamalaa stressiä. Olen monesti ahdistunut niin, että olen jäänyt pois autosta ennen määräpaikkaa ja sitten harmitellut, että taas joudun kävelemään pitkin tietä ja tienvarsia.
Otin mieheni kantajaksi ja matkalaukkujeni raahaajaksi. Menimme taksilla juna-asemalle. Säälin miestäni, kun hän nyhti matkalaukkuani nyssäköineen ylös rappusia junalaiturille. Kun ihmisiä alkoi kerääntyä enemmän laiturille, mieheni hyvästeli minut ja meni menojaan.
Seisoin aikani ja istuin sitten penkille odottamaan junaa. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi siinä ihmisten keskellä. Itkin kyyneleittä ja säälin itseäni. Sitten ryhdistäydyin ja ajattelin, miten kauniita maisemia tulenkaan näkemään matkan varrella. . . Ihailin metsiä, peltoja, järviä, mäkistä maisemaa ja tulin surullisemmaksi, mitä matalampia mäkiä näkyi. Lopulta vastaan tuli paljon kyliä ja kaupunkimaista kerrostalomaisemaa yhä enemmän ja laajoja, tasaisia peltoja. Aloin odottaa tuttuja maamerkkejä. Kuuntelin matkustajien jutustelua, sittemmin radionauhurissani soivaa musiikkia ja ajattelin, kuinka kivasti matka onkaan sujunut tähän mennessä.
Sitten aloin hermostua ja miettiä, entä jos ystäväni ei olekaan vastassa, miten minun käy. Söin rauhoittavan ja muistelin, kuinka hän on aina tullut vastaan junalle, tervehtinyt minua ystävälllisesti ja halannut tervetulleeksi. Oma operaationsa oli saada matkalaukkuni alas junasta ja raahata pitkin asemalaituria.
Ilon kyynel tipahti poskelleni, kun näin ystäväni heilauttavan kättään tervehdykseen. Olin aivan uupunut, kun pääsimme hänen asuntoonsa. Jutustelimme niitä näitä. Söimme myöhäisen lounaan ja katselimme Facebookin kuvia yms. Kävimme aikaisin nukkumaan.
Aamulla läksimme noin klo 8 parin luokkakaverimme kanssa ajelemaan pikkuautolla kohti Toivonlinnan yhteiskoulua nykyään nimeltään
SKY=Suomen kristillinen yhteiskoulu
Oli mielenkiintoista nähdä voimistelusali, jossa hikoilin aikoinaan ja opettajani, jolle kerroin että kävin koulua yli 40 vuotta sitten 1960-luvun lopussa. Opettaja on nykyään yli 90-vuotias!!Tulvahti mieleeni tuhansia muistikuvia oppitunneista, englannin opiskelusta yksityisesti, luokkatovereiden lausahduksia, tilanteita välitunneilta ja kaiken maailman mokia, joita tein.
Oli todellinen sosiaalisten taitojen koulu asua asuntolassa, oppia elämään huonekaverin kanssa ja opetella käyttäytymissääntöjä, joita tulin rikkoneeksi tuon tuostakin. Minä, kiltti mutta vallaton ja ilkikurinen maalaistyttö kummittelin katoilla ja huhuilin yössä iltasoiton jälkeen, jolloin piti olla vuoteessa ja valot sammuksissa. Seuraavana päivänä ihmettelin tyttöjen kanssa, mitä kummaa tapahtuukaan asuntolan yössä...
Oli mielenkiintoista tavata koulukavereita 40 vuoden takaa. Seurasin keskustelua kirjoitustulkin välityksellä. Varmaan paljon jutustelusta jäi lukematta. Kuuro ystäväni istui vierelläni katsellen viittoma- ja kirjoitustulkkausta; minä mykkänä ymmyrkäisenä. Keskustelu kävi vilkkaana ja hymyjä vaihdettiin. Jäi harmittamaan, etten rohkeasti haastatellut läheisempiä kavereita. Ujostutti ja keskityin lohikeiton syöntiin ja sittemmin kerroin vuorollani elämäntarinaani koulun jälkeen lyhykäisesti muutamalla lauseella. Katselimme toistemme kuva-albumeita.
Kakun syönnin jälkeen ja elämäntarinakierroksen päätyttyä kävimme tutustumassa luokkahuoneisiin koulutalossa. Jutustelu jatkui luokasta toiseen. Aika loppui kesken. Pian tuli hetki sanoa näkemiin. Oli puhetta, että tavattaisiin joka vuosi tästä lähtien.
Lähdin toisen ystäväni luo ja vietin hänen kanssaan laatuaikaa; jutustelimme, katselimme kuva-albumeita, teimme ruokaa ja söimme hyvin. Pikku kävelylenkinkin teimme. Matkan varrella bongasin kauniin kukan ja pihan.
Tulomatka alkoi aurinkoisessa säässä hyvillä mielin. Ehdimme linja-autoon ajoissa ja köröttelimme mielestäni ikuisuuden ajan juna-asemalle, jonne minulla oli hoppu, vaikkei ollut kiirettä. Sain junalipun, odottelin junan tuloa sanottuani ystävälle näkemisiin haikein mielin. Ristiriitaisissa tunnelmissa ponnistin kaikin voimin tavarani ylös junan rappusia, etsin paikkani ja hämmästyin, kun siinä istuja ei liikahtanutkaan ensin, kun sanoin: "Hyvää päivää, paikka 35 on minun, siis ikkunapaikka." Näytin hänelle lippuni. Hän päivitteli, että miten myydään sama paikka kahdelle ja toki hän voi istua muuallakin. Kohteliaasti hän nosti laukkuni omansa viereen ja päivitteli edelleen, että hän kyllä sanoo tästä lipuntarkastajalle. Kun junalija tuli, selvisi, että minun lippuni oli seuraavalle päivälle. Olisin jäänyt pois junasta, ellei se olisi ollut jo matkalla menossa pitkälti kotia kohti. Kohtelias herrasmies oli istuutunut takanani olevalle paikalle ja sanoi junailijalle, että hyvin mennnään näin. Tuli mieleeni kauhistuttava ajatus, että junailija sanoo, ettei tämä käy; Minun on jäätävä seuraavalla asemalla pois junasta. Mutta hän vain levitteli käsiään ja meni menojaan.
Istuin siis herrasmiehen paikalla. Hän siirtyi toiseen penkkiin, kun tuli paikan ostanut siihen, missä hän istui. Kun siitäkin oli siirryttävä, hän tokaisi, että kohta hän menee omalle paikalleen. Vilkaisin anovasti häntä ja hymyilin. Harmi, etten huomannut hänen lähtöään ja tuhannet kiitokset jäivät hänelle sanomatta.
Ikkunasta ihailin taloja, järviä, aukeita peltoja, kaunista Suomen luontoa. Miten ihastuttavana se avautuikaan eteeni sinä aurinkoisena päivänä! Nautin maisemien näkemisestä. Unohtui pelko ja hermostus, jonka paikansaaminen sai aikaan.
Luonnon ihastelun lomassa tuli mieleeni junamatkoja nuoruudessani em. kouluun ja koulusta kotiin. Täysiä yöjunia, humalaisia miehiä hortoilemassa junan käytävällä. Pelkäsin, että heitä rojahtaa päälleni siinä hoippuessaan ja/tai he oksentavat syliini ... Joku alkoi mumista ja hypnotisoida koko vaunullista ihmisiä, jotka nukahtivat toinen toisensa jälkeen. Pinnistelin hereillä, kunnes uni voitti ja herättyäni mietin, mitähän minä olen puhunut hypnoosissa, kun kanssamatkustajat tuijottavat minua kovin oudosti. Tämä siis muinoin nuoruudessani.
Luokkakokouksesta matkalla kotikaupunkiin tuli mieleeni, että en oikeastaan halua kotiin. Haluan ulkomaille. Menen Ruotsin kautta Intiaan. Hankkisin rahat lentomatkaan. Etsin kuumeisesti passiani, joka ei ollut mukana. Oli pakko mennä kotiin hakemaan se laatikostani. Ja miksi halusin Intiaan: halusin kadota omaisteni silmistä... Halusin seikkailla kuolemaani asti matkalla... Halusin kuolla, tulla poltetuksi tuhkaksi, hävitä olemattomiin.
Mietin kuumeisesti lähestyessämme loppumatkaa, miten minun käy juna-asemalla, kun on siirryttävä linja-autoon, sydämeni pomppi ja löi tuhatta ja sataa, kun vedin matkalaukkujani junalaituria pitkin. Kysyin ystävällisennäköiseltä leidiltä, mistä linja-autot lähtevät. Laituri ykköseltä, tuonne vain eteenpäin. Näin matkustajien juoksevan sinne suuntaan. Onko nyt kiire? En jaksa juosta laukkuja vetäen. Mahdollisimman reippaasti etenin linja-autojen suuntaan. Autoilija oli jo sulkemassa alavaraston ovia, kun pääsin hänen viereen ja kysyin: "Onko tilaa?" Hän aukaisi autonvaraston oven ja laittoi matkalaukkuni sinne. Toilettilaukun ja evaslaukun otin mukanani sisään autoon.
Sain paikan aika takaa; koko oman penkin. Kun tuli lippujennäytön aika en meinannut löytää lippuani käsilaukustani. Etsin tovin ja rahastaja sanoi, että hän uskoo minulla olevan sellaisen. Kun löysin sen ja ojensin hänelle, pelkäsin, että hän hylkää sen, koska se oli seuraavan päivän lippu. Mutta hän ei sitä huomannut tai ei välittänyt siitä. Sain matkustaa loppumatkani kotikaupunkiin asti. Matkalipun aiheuttama stressi laukesi hiljalleen, kun ihailin maisemia ja yhä korkeammiksi kohoavia mäkiä, järviämaisemia, metsiä, taloja, ihmisiä heinätöissä. Heinäseipäitä. Ihania maalaismaisemia. Aurinko paistoi siitä suunnasta, etten saanut kunnon kuvia savolaisista maisemista.
Kun saavuimme kotikaupunkini juna-asemalle, kelloaika oli sama kuin linja-autoni lähtöaika torilta. Juosten olisin ehtinyt linja-autopysäkille, mutta en lähtenyt rehkimään pakaasieni kanssa, vaan otin taksin ja pääsin kotiin vaivattomasti. Oli ihana tulla kotiin, saada tervetuliaissuukko mieheltäni ja naukaisuja kissoiltamme. Koti tuntui matkan jälkeen entistä rakkaammalta.
Kännykän panin herättämään klo 6. Mutta heräsin ennen herätyssoittoa ja oli yhä enemmän hermostunut. Oli otettava rauhoittava lääke ja huokasin rukouksen, että matka menee hyvin. Linja-autolla ajo aiheuttaa minulle kamalaa stressiä. Olen monesti ahdistunut niin, että olen jäänyt pois autosta ennen määräpaikkaa ja sitten harmitellut, että taas joudun kävelemään pitkin tietä ja tienvarsia.
Otin mieheni kantajaksi ja matkalaukkujeni raahaajaksi. Menimme taksilla juna-asemalle. Säälin miestäni, kun hän nyhti matkalaukkuani nyssäköineen ylös rappusia junalaiturille. Kun ihmisiä alkoi kerääntyä enemmän laiturille, mieheni hyvästeli minut ja meni menojaan.
Sitten aloin hermostua ja miettiä, entä jos ystäväni ei olekaan vastassa, miten minun käy. Söin rauhoittavan ja muistelin, kuinka hän on aina tullut vastaan junalle, tervehtinyt minua ystävälllisesti ja halannut tervetulleeksi. Oma operaationsa oli saada matkalaukkuni alas junasta ja raahata pitkin asemalaituria.
Ilon kyynel tipahti poskelleni, kun näin ystäväni heilauttavan kättään tervehdykseen. Olin aivan uupunut, kun pääsimme hänen asuntoonsa. Jutustelimme niitä näitä. Söimme myöhäisen lounaan ja katselimme Facebookin kuvia yms. Kävimme aikaisin nukkumaan.
Aamulla läksimme noin klo 8 parin luokkakaverimme kanssa ajelemaan pikkuautolla kohti Toivonlinnan yhteiskoulua nykyään nimeltään
SKY=Suomen kristillinen yhteiskoulu
Oli mielenkiintoista nähdä voimistelusali, jossa hikoilin aikoinaan ja opettajani, jolle kerroin että kävin koulua yli 40 vuotta sitten 1960-luvun lopussa. Opettaja on nykyään yli 90-vuotias!!Tulvahti mieleeni tuhansia muistikuvia oppitunneista, englannin opiskelusta yksityisesti, luokkatovereiden lausahduksia, tilanteita välitunneilta ja kaiken maailman mokia, joita tein.
Oli todellinen sosiaalisten taitojen koulu asua asuntolassa, oppia elämään huonekaverin kanssa ja opetella käyttäytymissääntöjä, joita tulin rikkoneeksi tuon tuostakin. Minä, kiltti mutta vallaton ja ilkikurinen maalaistyttö kummittelin katoilla ja huhuilin yössä iltasoiton jälkeen, jolloin piti olla vuoteessa ja valot sammuksissa. Seuraavana päivänä ihmettelin tyttöjen kanssa, mitä kummaa tapahtuukaan asuntolan yössä...
Oli mielenkiintoista tavata koulukavereita 40 vuoden takaa. Seurasin keskustelua kirjoitustulkin välityksellä. Varmaan paljon jutustelusta jäi lukematta. Kuuro ystäväni istui vierelläni katsellen viittoma- ja kirjoitustulkkausta; minä mykkänä ymmyrkäisenä. Keskustelu kävi vilkkaana ja hymyjä vaihdettiin. Jäi harmittamaan, etten rohkeasti haastatellut läheisempiä kavereita. Ujostutti ja keskityin lohikeiton syöntiin ja sittemmin kerroin vuorollani elämäntarinaani koulun jälkeen lyhykäisesti muutamalla lauseella. Katselimme toistemme kuva-albumeita.
Kakun syönnin jälkeen ja elämäntarinakierroksen päätyttyä kävimme tutustumassa luokkahuoneisiin koulutalossa. Jutustelu jatkui luokasta toiseen. Aika loppui kesken. Pian tuli hetki sanoa näkemiin. Oli puhetta, että tavattaisiin joka vuosi tästä lähtien.
Tulomatka alkoi aurinkoisessa säässä hyvillä mielin. Ehdimme linja-autoon ajoissa ja köröttelimme mielestäni ikuisuuden ajan juna-asemalle, jonne minulla oli hoppu, vaikkei ollut kiirettä. Sain junalipun, odottelin junan tuloa sanottuani ystävälle näkemisiin haikein mielin. Ristiriitaisissa tunnelmissa ponnistin kaikin voimin tavarani ylös junan rappusia, etsin paikkani ja hämmästyin, kun siinä istuja ei liikahtanutkaan ensin, kun sanoin: "Hyvää päivää, paikka 35 on minun, siis ikkunapaikka." Näytin hänelle lippuni. Hän päivitteli, että miten myydään sama paikka kahdelle ja toki hän voi istua muuallakin. Kohteliaasti hän nosti laukkuni omansa viereen ja päivitteli edelleen, että hän kyllä sanoo tästä lipuntarkastajalle. Kun junalija tuli, selvisi, että minun lippuni oli seuraavalle päivälle. Olisin jäänyt pois junasta, ellei se olisi ollut jo matkalla menossa pitkälti kotia kohti. Kohtelias herrasmies oli istuutunut takanani olevalle paikalle ja sanoi junailijalle, että hyvin mennnään näin. Tuli mieleeni kauhistuttava ajatus, että junailija sanoo, ettei tämä käy; Minun on jäätävä seuraavalla asemalla pois junasta. Mutta hän vain levitteli käsiään ja meni menojaan.
Istuin siis herrasmiehen paikalla. Hän siirtyi toiseen penkkiin, kun tuli paikan ostanut siihen, missä hän istui. Kun siitäkin oli siirryttävä, hän tokaisi, että kohta hän menee omalle paikalleen. Vilkaisin anovasti häntä ja hymyilin. Harmi, etten huomannut hänen lähtöään ja tuhannet kiitokset jäivät hänelle sanomatta.
Ikkunasta ihailin taloja, järviä, aukeita peltoja, kaunista Suomen luontoa. Miten ihastuttavana se avautuikaan eteeni sinä aurinkoisena päivänä! Nautin maisemien näkemisestä. Unohtui pelko ja hermostus, jonka paikansaaminen sai aikaan.
Luonnon ihastelun lomassa tuli mieleeni junamatkoja nuoruudessani em. kouluun ja koulusta kotiin. Täysiä yöjunia, humalaisia miehiä hortoilemassa junan käytävällä. Pelkäsin, että heitä rojahtaa päälleni siinä hoippuessaan ja/tai he oksentavat syliini ... Joku alkoi mumista ja hypnotisoida koko vaunullista ihmisiä, jotka nukahtivat toinen toisensa jälkeen. Pinnistelin hereillä, kunnes uni voitti ja herättyäni mietin, mitähän minä olen puhunut hypnoosissa, kun kanssamatkustajat tuijottavat minua kovin oudosti. Tämä siis muinoin nuoruudessani.
Luokkakokouksesta matkalla kotikaupunkiin tuli mieleeni, että en oikeastaan halua kotiin. Haluan ulkomaille. Menen Ruotsin kautta Intiaan. Hankkisin rahat lentomatkaan. Etsin kuumeisesti passiani, joka ei ollut mukana. Oli pakko mennä kotiin hakemaan se laatikostani. Ja miksi halusin Intiaan: halusin kadota omaisteni silmistä... Halusin seikkailla kuolemaani asti matkalla... Halusin kuolla, tulla poltetuksi tuhkaksi, hävitä olemattomiin.
Mietin kuumeisesti lähestyessämme loppumatkaa, miten minun käy juna-asemalla, kun on siirryttävä linja-autoon, sydämeni pomppi ja löi tuhatta ja sataa, kun vedin matkalaukkujani junalaituria pitkin. Kysyin ystävällisennäköiseltä leidiltä, mistä linja-autot lähtevät. Laituri ykköseltä, tuonne vain eteenpäin. Näin matkustajien juoksevan sinne suuntaan. Onko nyt kiire? En jaksa juosta laukkuja vetäen. Mahdollisimman reippaasti etenin linja-autojen suuntaan. Autoilija oli jo sulkemassa alavaraston ovia, kun pääsin hänen viereen ja kysyin: "Onko tilaa?" Hän aukaisi autonvaraston oven ja laittoi matkalaukkuni sinne. Toilettilaukun ja evaslaukun otin mukanani sisään autoon.
Sain paikan aika takaa; koko oman penkin. Kun tuli lippujennäytön aika en meinannut löytää lippuani käsilaukustani. Etsin tovin ja rahastaja sanoi, että hän uskoo minulla olevan sellaisen. Kun löysin sen ja ojensin hänelle, pelkäsin, että hän hylkää sen, koska se oli seuraavan päivän lippu. Mutta hän ei sitä huomannut tai ei välittänyt siitä. Sain matkustaa loppumatkani kotikaupunkiin asti. Matkalipun aiheuttama stressi laukesi hiljalleen, kun ihailin maisemia ja yhä korkeammiksi kohoavia mäkiä, järviämaisemia, metsiä, taloja, ihmisiä heinätöissä. Heinäseipäitä. Ihania maalaismaisemia. Aurinko paistoi siitä suunnasta, etten saanut kunnon kuvia savolaisista maisemista.
Kun saavuimme kotikaupunkini juna-asemalle, kelloaika oli sama kuin linja-autoni lähtöaika torilta. Juosten olisin ehtinyt linja-autopysäkille, mutta en lähtenyt rehkimään pakaasieni kanssa, vaan otin taksin ja pääsin kotiin vaivattomasti. Oli ihana tulla kotiin, saada tervetuliaissuukko mieheltäni ja naukaisuja kissoiltamme. Koti tuntui matkan jälkeen entistä rakkaammalta.
torstai 28. kesäkuuta 2012
Mörrimöykky
Se ajatus tuli, oli aikansa ja meni menojaan. En tahdo kuolla, vaan minä tahdon rakastaa miestäni niinkuin lupasin jo viime vuosituhannella. Hyvä mieshän hän on. Mistä mie mukavamman apumiehen saisin. Hän ei pulputa turhan paljon puhetta, suukottelee usein ja höylisti tekee kotitöitä.
Lauloin aikoinaan: "Ottaisin minä Mörrimöykyn, jos vain kiinni saisin; pieneen koriiin pistäisin ja kotiin kuljettaisin". Ja minä sain Mörrimöykyn, menin hänen kotiinsa ja olen elellyt pikkuhissukseen, oikeastaan aika leppoista elämää. Ellei mielialani vaihtelisi niinkuin se vie minut synkimpiin laaksoihin ja välillä autuuskukkuloille, elämäni olisi aika tasaista ja tylsää. Mutta masentuneena ei ole kiva olla ja taas kun velatkin ovat saatavia, muilla ei ole kiva olla. Mieheni varmaan kärsii vierelläni. En uskalla kysyäkään, kuinka paljon.
Saas nähdä, tuleeko Mörrimöykkyä ikävä, kun lähden pienelle matkalle - yksin. Olisiko otettava mukaani hänen valokuvansa, jota voisin suukotella Hyvät Yöt ja Huomenet. Jännittää lähteä pois kotoa kauas junalla, jota en ole tällä vuosituhannella kokeillut. Tämä on testi. Minun on se läpäistävä. On mentävä päin pelkojaan, kohdattava ne ja kukistettava pois mielestä. Toivottavasti kauhu ei iske matalaksi. Rinnat pystyyn, tukka taakse ja menoksi.
Toivottakaa minulle hyvää matkaa!
Lauloin aikoinaan: "Ottaisin minä Mörrimöykyn, jos vain kiinni saisin; pieneen koriiin pistäisin ja kotiin kuljettaisin". Ja minä sain Mörrimöykyn, menin hänen kotiinsa ja olen elellyt pikkuhissukseen, oikeastaan aika leppoista elämää. Ellei mielialani vaihtelisi niinkuin se vie minut synkimpiin laaksoihin ja välillä autuuskukkuloille, elämäni olisi aika tasaista ja tylsää. Mutta masentuneena ei ole kiva olla ja taas kun velatkin ovat saatavia, muilla ei ole kiva olla. Mieheni varmaan kärsii vierelläni. En uskalla kysyäkään, kuinka paljon.
Saas nähdä, tuleeko Mörrimöykkyä ikävä, kun lähden pienelle matkalle - yksin. Olisiko otettava mukaani hänen valokuvansa, jota voisin suukotella Hyvät Yöt ja Huomenet. Jännittää lähteä pois kotoa kauas junalla, jota en ole tällä vuosituhannella kokeillut. Tämä on testi. Minun on se läpäistävä. On mentävä päin pelkojaan, kohdattava ne ja kukistettava pois mielestä. Toivottavasti kauhu ei iske matalaksi. Rinnat pystyyn, tukka taakse ja menoksi.
Toivottakaa minulle hyvää matkaa!
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
TAHDON
Väsynyt, alamaissa, itkuinen. Olen valvoskellut aamuöitä ja surrut nykyisyyttä.
Elän muistoissa ja haaveilen, että lupaamani "TAHDON"
olisi vain unta, josta herääminen veisi minut takaisin vuosiin, jolloin en tiennyt, mitä tahdon.
Olen miettinyt ja muistellut häitämme. Vihkimistilaisuus oli tiivistunnelmainen ja kodikas.
Lupasin tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. .
Hääjuhlalounastilaisuus on kuitenkin vain sumuista utua muistoissani. Valokuvat kertovat meidän nostelleen maljoja ja hääjuhlan ohjelmalippuun on tallennettu puheitten pitäjien nimet. En muista, mitä puhuttiin. Muistan vain vapautuneen tunnelman, joka yhteislaulujen myötä kohosi iloiseksi nauruksi.
Nyt kuitenkin itken surua, että vuodet ovat menneet ja tahtomiset ovat peittyneet velvollisuuksien alle. Enkä ole varma, tahdonko enää rakastaa miestäni.
Elän muistoissa ja haaveilen, että lupaamani "TAHDON"
olisi vain unta, josta herääminen veisi minut takaisin vuosiin, jolloin en tiennyt, mitä tahdon.
Olen miettinyt ja muistellut häitämme. Vihkimistilaisuus oli tiivistunnelmainen ja kodikas.
Lupasin tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. .
Hääjuhlalounastilaisuus on kuitenkin vain sumuista utua muistoissani. Valokuvat kertovat meidän nostelleen maljoja ja hääjuhlan ohjelmalippuun on tallennettu puheitten pitäjien nimet. En muista, mitä puhuttiin. Muistan vain vapautuneen tunnelman, joka yhteislaulujen myötä kohosi iloiseksi nauruksi.
Nyt kuitenkin itken surua, että vuodet ovat menneet ja tahtomiset ovat peittyneet velvollisuuksien alle. Enkä ole varma, tahdonko enää rakastaa miestäni.
perjantai 8. kesäkuuta 2012
Ahdistava kauhu
Muutama päivä meni hyvin - ilman ahdistusta. Mitä nyt toimimaton televisio aikaansai pientä turhautumista. Tänään Helpsonin neiti kävi säätämässä television asetukset oikeaan asentoon ja taas voin katsella mieliohjelmiani omassa rauhassani kirjastoni tv-tuolissa.
Mutta tänään ahdistaa, on paha olo. Olen turhautunut näihin kamaliin tunteisiini, jotka yllättävät aina, kun olisi lähdettävä asioille kaupungille. Olen nähnyt miehen ampuvan ihmisen kuoliaaksi torilla - eikä sen näkemisen kauhu oikein hellitä ... Joka kerta kun uutisissa puhutaan ampumavälikohtauksista, kauhu herää melessäni ja pelkään, että joku höyrypää pillastuu just silloin, kun kävelen torilla. Pankkini on torin laidalla. En tiedä, onko sillä sivukonttoria jossain muualla. Torilla olisi kiva kävellä ja katsella ihmisiä, turisteja, mutta ahdistava kauhu ei hellitä otettaan minusta. Mieletön pelko valtaa niin, että polveni vapisevat ja käteni tärisevät. Kun pääsen pankkikonttoriin, olo vähän helpottaa. Yritän selittää itselleni, ettei mitään hätää ole. Mutta uskooko sisimpäni järkeni ääntä. Mitä vielä! Masentavaa ja lamauttavaa.
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Vankilassa
Ahdistaa. On sanaton olo. Mieleni on sulkeutunut epäluulojensa pöheikköön. On paha olla. Harmittaa tämä levoton olo, mutta ei tee mieli nukkumaan, koska ikävä uni, jota katselin iltayöstä saattaa jatkua.
Olin unessa vankilassa. Vanginvartija oli ilkeä ja nimitteli minua, vaikka miksi - julkaisukelvottomaksi. Hän solvasi minua pahimilla tietämilläni nimityksillä - ja sylkäisi vankilan luukusta vihertävän glöntin sellini lattialle jalkojeni juureen.
Olin murhannut mieheni. Kauhukuvat vyöryivät sisimmästäni uneeni hänen viime taistelustaan hengestään. Puukotin häntä rintaan ja kuristin hänet kuoliaaksi - ja piilotin ruumiin sängyn alle. Mietin, miten ruumiin voisi polttaa - vai palsamoisinko sen? Avuttomana mietin, miten ruumis balsamoidaan. Etsin kiihkeasti tieton netistä - ja löysin nettikaupan, josta saa balsamointiaineita.
Heräsin kissan tallusteluun vierelläni vuoteessamme. Huokaisin helpotuksesta huomatessani mieheni tuhisevan toisella laidalla sänkyä. Huokasin helpotuksesta.
- - & - -
Facebook aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. En saa asetuksia mieleisekseni. Ahdistus nousee tietämättömyydestä ja avuttomuudesta, jota koen yrittäessäni saada netinkäyttöni turvalliseksi. Tiedän osaavani kovin vähän tietotekniikkaa.... HUOKAUS! Asetuksia katsellessani ja säätäessäni koen kamalaa ahdistusta ja epätietoisuutta siitä, miten ne olisi asennettava. Haluaisin opiskella tietotekniikkaa ... mutta mitenkäpä vanhuuseläkeikää lähestyvä luottokelvoton täti pystyy opiskelemaan - ei ole taloudellisia mahdollisuuksia. Epäilen myös, etten pääsisi kouluun tai opistoon. Taitaa olla tunkua alalle. Minä tosin opiskelisin vain omaksi ilokseni. Työpaikkaa tuskin veisin koskaan kenenkkään nenän edestä.
Jossittelua.
perjantai 18. toukokuuta 2012
Elämää pikkuhissukseen
Elämäni sujuu pikkuhissukseen. Mitään mainittavaa ei ole tapahtunut - tai ehkä se on kirjoitettava, että mieleni on valoisampi kuin aikoihin. Kevättalven synkät ajatukset ovat haihtuneet pois mielestäni ja otan päivän kerrallaan. mitään tulevaisuuden suunnitelmia ei ole.
Tapaamme mieheni kanssa kuntoutusohjaajia noin kerran viikossa. Heille tulee kerrottua elämäämme sen verran, ettei ole tarvetta kirjoittaa tänne juuri ole. Se on varmaan harmi teitä lukijoita ajatellen. Ensi tapaamisella on tarkoitus käsitellä seksuaalisuuttamme. Mitähän aiheesta rohkenen otta esille? Saas nähdä.
Laihdutusurakka polkee paikallaan. Olen sentään saanut itseni kävelylle melkein päivittäin, mutta en jaksa kovin reippaasti tallustella - eikä näinollen paino putoa. Ruokavaliossa olisi vielä korjattavaa. Enemmän kasviksia tarvittais.... Motivaatio ruoanlaittoon on nollassa. Tulee syötyä valmisruokia pääasiassa.
Ihanaa, kun puissa on lehdet ja kevään vihreys täyttää maisemaa. Minä niin pidän kevätkesästä!
lauantai 5. toukokuuta 2012
Aika kuluu
Syntymäpäiväni jälkeen olin viisi vuorokautta kylpylähotellissa äitini kanssa. Hän tarvitsee avustajan mm. ruokailutilanteissa, kun otetaan ruokaa tarjoilupöydältä. Hän kävelee rollaattorin kanssa eikä voi kantaa tarjotinta pöytään. Kaikkea muutakin pientä kuten esim. silmätippojen laittoon hän tarvitsee apua. Olin siis hänen avustajanaan tuetulla lomalla kylpylähotellissa. Se oli leppoisa viikko. Sain hoitoja mm. intialaisen päänhieronnan ja puhdistavan kasvohoidon. Päänhieronta auttoi jännityspäänsärkyyni, niin että sitä ei hieronnan jälkeen ole esiintynyt. Kävimme saunomassa. Minä kävin uimassa ja nautiskelemassa porekylvystä. Osallistuin vesivoimisteluun, kuntosaliharjoituksiin, luentoihin ja hemmotteluhoitoihin. Kävimme kävelyllä kylpylähotellin ympärillä. Viikosta jäi hyvä mieli. Ja vaikka söimme vatsamme täyteen herkullisia aterioita, painoni putosi 3 kiloa viikon aikana.
Muutakin touhua on tässä ollut, niin etten ole sitten jaksanut kirjoittaa blogia. Olen yrittänyt siistiä kirjastoa, jossa on myös tietokoneeni. Isot pinot naistenlehtiä, tietokonelehtiä ja Voi hyvin - ym. lääkärilehtiä on pinoittain kirjaston lattialla. Niille ei ole hyllytilaa. Olen yrittänyt lueskella niitä ja heittää pois paperinkeräykseen, muttei pinot ole vielä paljoakaan huvenneet.
Ystäväni muutti uuteen asuntoon. Yks iltapäivä meni siellä katsellessa, kahvitellessa ja keittiön hyllyä järjestellessä. Olin vähän ystävän apuna ja seurana. Harmittaa, kun en ollut oikein virkeimmilläni. Kylpylähotelliviikon jälkeen on pari viikkoa mennyt synttäreiltä jääneitä viinejä maistellen ja siis pikkuhiprakassa. En juonut viinejä humalaan asti, mutta silti kunto ei ollut kovin hyvä touhuamaan muutossa. Olen pahoillani, Ystävä. Minusta ei tainnut olla paljon apua muutossanne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)