Matkalla luokkakokoukseen ja takaisin kotiin

Matka alkoi hermostuneena vaatteiden vaihtoseremoniana. En oikein tiennyt, mitä panna päälle, onko viileätä vai hellettä, olemmeko ulkona vai sisällä. Niinpä keräsin matkalaukkuuni juhlamekon, pari tunikaa, verryttelypuvun, alusvaatteita jne. niin paljon ettei laukku mahtunut kiinni. Alkoi vaatteiden karsiminen; miettiminen, mitä panen toilettilaukkuun ja mitä tarvitsen matkalla eväiden lisäksi. Matkalaukkuun laitoin vaatteiden lisäksi kaikkea, mitä en tarvitse junassa niin että sen laukun voi nostaa hyllylle eikä tarvitse sieltä penkoa tavaroita matkan aikana.

Kännykän panin herättämään klo 6. Mutta heräsin ennen herätyssoittoa ja oli yhä enemmän hermostunut. Oli otettava rauhoittava lääke ja huokasin rukouksen, että matka menee hyvin. Linja-autolla ajo aiheuttaa minulle kamalaa stressiä. Olen monesti ahdistunut niin, että olen jäänyt pois autosta ennen määräpaikkaa ja sitten harmitellut, että taas joudun kävelemään pitkin tietä ja tienvarsia.

Otin mieheni kantajaksi ja matkalaukkujeni raahaajaksi. Menimme taksilla juna-asemalle. Säälin miestäni, kun hän nyhti matkalaukkuani nyssäköineen ylös rappusia junalaiturille. Kun ihmisiä alkoi kerääntyä enemmän laiturille, mieheni hyvästeli minut ja meni menojaan.

Seisoin aikani ja istuin sitten penkille odottamaan junaa. Tunsin itseni kovin yksinäiseksi siinä ihmisten keskellä. Itkin kyyneleittä ja säälin itseäni. Sitten ryhdistäydyin ja ajattelin, miten kauniita maisemia tulenkaan näkemään matkan varrella. . . Ihailin metsiä, peltoja, järviä, mäkistä maisemaa ja tulin surullisemmaksi, mitä matalampia mäkiä näkyi. Lopulta vastaan tuli paljon kyliä ja kaupunkimaista kerrostalomaisemaa yhä enemmän ja laajoja, tasaisia peltoja. Aloin odottaa tuttuja maamerkkejä. Kuuntelin matkustajien jutustelua, sittemmin radionauhurissani soivaa musiikkia ja ajattelin, kuinka kivasti matka onkaan sujunut tähän mennessä.

Sitten aloin hermostua ja miettiä, entä jos ystäväni ei olekaan vastassa, miten minun käy. Söin rauhoittavan ja muistelin, kuinka hän on aina tullut vastaan junalle, tervehtinyt minua ystävälllisesti ja halannut tervetulleeksi. Oma operaationsa oli saada matkalaukkuni alas junasta ja raahata pitkin asemalaituria.

Ilon kyynel tipahti poskelleni, kun näin ystäväni heilauttavan kättään tervehdykseen. Olin aivan uupunut, kun pääsimme hänen asuntoonsa. Jutustelimme niitä näitä. Söimme myöhäisen lounaan ja katselimme Facebookin kuvia yms. Kävimme aikaisin nukkumaan.

Aamulla läksimme noin klo 8 parin luokkakaverimme kanssa ajelemaan pikkuautolla kohti Toivonlinnan yhteiskoulua nykyään nimeltään

SKY=Suomen kristillinen yhteiskoulu
Oli mielenkiintoista nähdä voimistelusali, jossa hikoilin aikoinaan ja opettajani, jolle kerroin että kävin koulua yli 40 vuotta sitten 1960-luvun lopussa. Opettaja on nykyään yli 90-vuotias!!Tulvahti mieleeni tuhansia muistikuvia oppitunneista, englannin opiskelusta yksityisesti, luokkatovereiden lausahduksia, tilanteita välitunneilta ja kaiken maailman mokia, joita tein.



Oli todellinen sosiaalisten taitojen koulu asua asuntolassa, oppia elämään huonekaverin kanssa ja opetella käyttäytymissääntöjä, joita tulin rikkoneeksi tuon tuostakin. Minä, kiltti mutta vallaton ja ilkikurinen maalaistyttö kummittelin katoilla ja huhuilin yössä iltasoiton jälkeen, jolloin piti olla vuoteessa ja valot sammuksissa. Seuraavana päivänä ihmettelin tyttöjen kanssa, mitä kummaa tapahtuukaan asuntolan yössä...

Oli mielenkiintoista tavata koulukavereita 40 vuoden takaa. Seurasin keskustelua kirjoitustulkin välityksellä. Varmaan paljon jutustelusta jäi lukematta. Kuuro ystäväni istui vierelläni katsellen viittoma- ja kirjoitustulkkausta; minä mykkänä ymmyrkäisenä. Keskustelu kävi vilkkaana ja hymyjä vaihdettiin. Jäi harmittamaan, etten rohkeasti haastatellut läheisempiä kavereita. Ujostutti ja keskityin lohikeiton syöntiin ja sittemmin kerroin vuorollani elämäntarinaani koulun jälkeen lyhykäisesti muutamalla lauseella. Katselimme toistemme kuva-albumeita.

Kakun syönnin jälkeen ja elämäntarinakierroksen päätyttyä kävimme tutustumassa luokkahuoneisiin koulutalossa. Jutustelu jatkui luokasta toiseen. Aika loppui kesken. Pian tuli hetki sanoa näkemiin. Oli puhetta, että tavattaisiin joka vuosi tästä lähtien.

Lähdin toisen ystäväni luo ja vietin hänen kanssaan laatuaikaa; jutustelimme, katselimme kuva-albumeita, teimme ruokaa ja söimme hyvin. Pikku kävelylenkinkin teimme. Matkan varrella bongasin kauniin kukan ja pihan.

Tulomatka alkoi aurinkoisessa säässä hyvillä mielin. Ehdimme linja-autoon ajoissa ja köröttelimme mielestäni ikuisuuden ajan juna-asemalle, jonne minulla oli hoppu, vaikkei ollut kiirettä. Sain junalipun, odottelin junan tuloa sanottuani ystävälle näkemisiin haikein mielin. Ristiriitaisissa tunnelmissa ponnistin kaikin voimin tavarani ylös junan rappusia, etsin paikkani ja hämmästyin, kun siinä istuja ei liikahtanutkaan ensin, kun sanoin: "Hyvää päivää, paikka 35 on minun, siis ikkunapaikka." Näytin hänelle lippuni. Hän päivitteli, että miten myydään sama paikka kahdelle ja toki hän voi istua muuallakin. Kohteliaasti hän nosti laukkuni omansa viereen ja päivitteli edelleen, että hän kyllä sanoo tästä lipuntarkastajalle. Kun junalija tuli, selvisi, että minun lippuni oli seuraavalle päivälle. Olisin jäänyt pois junasta, ellei se olisi ollut jo matkalla menossa pitkälti kotia kohti. Kohtelias herrasmies oli istuutunut takanani olevalle paikalle ja sanoi junailijalle, että hyvin mennnään näin. Tuli mieleeni kauhistuttava ajatus, että junailija sanoo, ettei tämä käy; Minun on jäätävä seuraavalla asemalla pois junasta. Mutta hän vain levitteli käsiään ja meni menojaan.

Istuin siis herrasmiehen paikalla. Hän siirtyi toiseen penkkiin, kun tuli paikan ostanut siihen, missä hän istui. Kun siitäkin oli siirryttävä, hän tokaisi, että kohta hän menee omalle paikalleen. Vilkaisin anovasti häntä ja hymyilin. Harmi, etten huomannut hänen lähtöään ja tuhannet kiitokset jäivät hänelle sanomatta.

Ikkunasta ihailin taloja, järviä, aukeita peltoja, kaunista Suomen luontoa. Miten ihastuttavana se avautuikaan eteeni sinä aurinkoisena päivänä! Nautin maisemien näkemisestä. Unohtui pelko ja hermostus, jonka paikansaaminen sai aikaan.


Luonnon ihastelun lomassa tuli mieleeni junamatkoja nuoruudessani em. kouluun ja koulusta kotiin. Täysiä yöjunia, humalaisia miehiä hortoilemassa junan käytävällä. Pelkäsin, että heitä rojahtaa päälleni siinä hoippuessaan ja/tai he oksentavat syliini ... Joku alkoi mumista ja hypnotisoida koko vaunullista ihmisiä, jotka nukahtivat toinen toisensa jälkeen. Pinnistelin hereillä, kunnes uni voitti ja herättyäni mietin, mitähän minä olen puhunut hypnoosissa, kun kanssamatkustajat tuijottavat minua kovin oudosti. Tämä siis muinoin nuoruudessani.

Luokkakokouksesta matkalla kotikaupunkiin tuli mieleeni, että en oikeastaan halua kotiin. Haluan ulkomaille. Menen Ruotsin kautta Intiaan. Hankkisin rahat lentomatkaan. Etsin kuumeisesti passiani, joka ei ollut mukana. Oli pakko mennä kotiin hakemaan se laatikostani. Ja miksi halusin Intiaan: halusin kadota omaisteni silmistä... Halusin seikkailla kuolemaani asti matkalla... Halusin kuolla, tulla poltetuksi tuhkaksi, hävitä olemattomiin.

Mietin kuumeisesti lähestyessämme loppumatkaa, miten minun käy juna-asemalla, kun on siirryttävä linja-autoon, sydämeni pomppi ja löi tuhatta ja sataa, kun vedin matkalaukkujani junalaituria pitkin. Kysyin ystävällisennäköiseltä leidiltä, mistä linja-autot lähtevät. Laituri ykköseltä, tuonne vain eteenpäin. Näin matkustajien juoksevan sinne suuntaan. Onko nyt kiire? En jaksa juosta laukkuja vetäen. Mahdollisimman reippaasti etenin linja-autojen suuntaan. Autoilija oli jo sulkemassa alavaraston ovia, kun pääsin hänen viereen ja kysyin: "Onko tilaa?" Hän aukaisi autonvaraston oven ja laittoi matkalaukkuni sinne. Toilettilaukun ja evaslaukun otin mukanani sisään autoon.

Sain paikan aika takaa; koko oman penkin. Kun tuli lippujennäytön aika en meinannut löytää lippuani käsilaukustani. Etsin tovin ja rahastaja sanoi, että hän uskoo minulla olevan sellaisen. Kun löysin sen ja ojensin hänelle, pelkäsin, että hän hylkää sen, koska se oli seuraavan päivän lippu. Mutta hän ei sitä huomannut tai ei välittänyt siitä. Sain matkustaa loppumatkani kotikaupunkiin asti. Matkalipun aiheuttama stressi laukesi hiljalleen, kun ihailin maisemia ja yhä korkeammiksi kohoavia mäkiä, järviämaisemia, metsiä, taloja, ihmisiä heinätöissä. Heinäseipäitä. Ihania maalaismaisemia. Aurinko paistoi siitä suunnasta, etten saanut kunnon kuvia savolaisista maisemista.

Kun saavuimme kotikaupunkini juna-asemalle, kelloaika oli sama kuin linja-autoni lähtöaika torilta. Juosten olisin ehtinyt linja-autopysäkille, mutta en lähtenyt rehkimään pakaasieni kanssa, vaan otin taksin ja pääsin kotiin vaivattomasti. Oli ihana tulla kotiin, saada tervetuliaissuukko mieheltäni ja naukaisuja kissoiltamme. Koti tuntui matkan jälkeen entistä rakkaammalta.