Kas kummaa, kuinka paljon ehtiikään parissa tunnissa: heräsin pirtenä hyvin nukutun yön jälkeen. Kuinka ollakaan: odotin auringonnousua, mutta pilvet peittävät taivaan eikä aurinkoa näy. Taas yks'hämärä päivä. :( Myrtyneenä katselin hiirenkorvalla olevia koivunlehtiä ja pölyäviä koivun kukkia, aukaisin parveke lasin ja HUI!!! mikä viima tuli sisään. Ei mitään ihania, tuulenhenkäyksiä niinkuin eilisessä auringonloisteessa. Paisteestahan ei voi puhua, vaikka eilen poskia kuumotti, kun istuin parveketuolillani kahvia siemaisten. Tänään join aamukahvini tiukasti suljettujen ovien takana, sisällä kotini perimmäisessä nurkassa tietokoneeni äärellä.

Tietokoneeni sielunelämää ja verkkoyhteysiä tutkiessani sekä uusia tilejä aukaistessani meni huomaamatta tunti toista. Sallin miehelleni oikeudet tietokoneeni käyttöön omalla tilillään ja taas meni aikaa tutkiessani Microsoftin salaisuuksia.

Tuli nälkä, vatsa kurni ja pää täynnä atk:n ihmeellisyyksiä olin ihan jumissa. Niskat huusivat hallelujaa tiukkana kuin Pelastusarmeijan sotaväki. Oli huokaistava syvään muutama kerta, pyyhkäistävä hiki otsalta ja keskityttävä aamiaisen ihanuuksiin.

Kissat hyppivät tasajalkaa hellalla, pöydällä ja senkin päällä. Ne juoksivat kilpaa pois keittiöstä, kun osoitin sormelläni ALAS ja sanoin: "POIS! poikkeen!!!" Nuorimmat poikaset ajoivat toisiaan takaa olohuoneesta kamariin ja takaisin ylittäen nojatuoliesteen lennokkaalla hypyllä kaatamatta olohuoneen senkin koristeita. Taidokkaasti, sulavasti ja hallitusti ne kiersivät ikkunan edessä olevan senkin ylittäen esteet senkin takana, kompuroimatta mattojen laskoksiin niinkuin pienempinä pentuina ollessaan, jolloin kasassa oleva matto oli valtava vuori ylitettäväksi. Poikaset ovat jo melkein 5-vuotiaita aikuisia, vahvoja maatiaiskissoja. En ole yrittänytkään saada kamerallani elokuvaa niiden liikkeistä, vaikka haluaisin. Ne ovat niin nopeita, että tuskin pysyn kärryillä, mistä nurkasta kukin hyökkää seuraavaksi. Onneksi ne ovat pääasiassa sohvaperunoita siis tarkoitan ihania mussukoita ja pehmoleluja hyrräten, milloin jalkopäässä ja tyynylläni. En kestäisi jatkuvasti juoksentelevia riiviöitä, joiksi ne muuttuvat vain kerran pari päivässä muutamaksi minuutiksi.

On hienoa, että palveluautot kulkevat ja pääsen kulkemaan kaupunginosasta toiseen ja kolmanteen suuremmitta vaivoitta. Tosin palveluiden tilaaminen nostattaa verenpainetta ja äidin heikko kuulo saa minut miltei raivoihini. SURU VIEKÖÖN! Ikävää, ettei hän kuule kunnolla, näkee huonosti ja on aina yhtä rakastettava äiti, jonkä en soisi vaipuvan manan majoille vielä moneen vuoteen.