lauantai 28. maaliskuuta 2009

Lamassa

Olen ollut jotenkin lamassa kissani kuoleman jälkeen. Kirjoitustarve on ollut tyrehdyksissä ja ajatukset jumissa. Äitini luona olen käynyt ja toimittanut asioita hänen kanssaan ja puolestaan. Se on ollut mekaanista toimintaa. Kerroin hänelle kissan kuolemasta, mutta tein senkin ulkokohtaisesti ja tunteetta. Äitini tuskin sai käsitystä, miten paljon kissan menetys minun elämääni vaikuttaa. Ei sitä taida sellainen ymmärtää, joka ei ole asunut kissan kanssa toistakymmentä vuotta ja saanut sellaista kiintymystä ja hellyyttä osakseen kuin minä sain Hurmurilta.

Kissat ovat merkinneet minulle paljon henkisesti. Kun en ole osannut puhua julki kenellekään elämäntuskaani, kissoista olen saanut lohtua ja ryhtiä elämääni. Niistä huolehtiminen ja silittely on rauhoittanut mieltäni, poistanut elämässä tullutta stressiä ja paineita. Niiden rentoa olemusta ihaillessani olen itsekin rentoutunut ja päässyt paremmin mielen tasapainoon ja rakkauden tilaan.


Ihmisten kanssa on aina jännitteitä, jotka häiritsevät samanlaiseen yhteyteen ja rentouteen pääsyä. Yhden terapeutin kanssa pääsin lähes samaan henkiseen yhteyteen. Harmi vaan, että se suhde oli lyhytaikainen enkä päässyt kovin pitkälle terapiassa hänen kanssaan. Kyllä keskustelut muidenkin terapeuttien kanssa ovat minua auttaneet eteenpäin elämässä, mutta paljon enemmän olisin halunnut selvittää omaa ongelmatiikkaani kuin olen terapiassa pystynyt - - -

Jos olisi saanut pitää saman terapeutin vuodesta toiseen, olisi varmaan ollut helpompaa edetä sisimpäni selvittelyssä. Mutta katkot ja terapeutin/lääkärin vaihdokset jne. ovat pätkineet terapiatyöskentelyäni niin että se on vieläkin kesken. En koe päässeeni selvyyteen itsestäni ja sairaudestani. Yhä uudelleen ajatukseni kiertyy itsemurha-aikeisiin, kun elämäni vaikeudet näyttävät ylitsepääsemättömiltä.

Taas yksi lääkäri- ja sairaanhoitajasuhde on päättymässä ja terveyskeskuslääkäri jatkaa siitä, mihin on jääty. Hän tosin tuskin ehtii tapaukseeni paremmin tutustua ja aina aikaa varatessani terveyskeskukseen koen, että turhaan vien aikaa kiireisemmiltä eli akuutimmilta tapauksilta. En ole päässyt itse asiaan tk-lääkärin kanssa. Siis mieltäni vaivaaviin mustiin möykkyihin, jotka useimmiten kokonaan unohdan hänen luonaan. Jotenkin koen, ettei tk-lääkärille kuulu kertoa muuta kuin fyysisiä vaivoja, kipuja ja kremppoja. Jos alan kertoa, että ahdistaa, hän alkaa kuunnella sydäntä kun odottaisin, että hän kysyisi, miten ahdistaa, mistä se tunne tulee.

2 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Voi, tuo hoitosuhteen katkeilu on kyllä viheliäistä. Minun pelastukseni on ollut nimenomaan pitkä ja toimiva terapiasuhde. Huonostakin terapiasta on kyllä kokemusta ja sellaisen kisuterapia päihittää ihan 6-0.
Kaikkea hyvää sinulle. Toivottavasti jaksat edelleen sitkeästi hakea itsellesi apua. Jospa se vielä jostain löytyisi. Iso hali.

bamiella kirjoitti...

Kiitos halista, Millan!

Nyt on sellainen olo, että mun kuuluisi olla reipas ja vain patistaa itseni ulos aurinkoiseen ulkoilmaan - murehtimatta terapioista tuon taivaallista, vaan elää elämääni tyytyväisenä, että on niinkin hyvä olla kuin mun nyt on.

Mutta miksi mieleni ei suostu hymyilemään ja ylistämään onneani, vaan raskas varjo pimittää mieltäni. Reippailu tympii, kävely on rasittavaa, liikkumisesta on tullut kirosana.

Mieluiten kelluisin lämpimissä vesissä katsellen poutapilviä taivaalla - - - Ihanaa kesä on tulossa!