Ikääntymisen riemua ja surua

Viime tammikuussa suunnittelin mielessäni, että kutsun muutaman ystävän viettämään kanssani synttäreitäni, mutta syntymäpäiväni meni jo ohi. Minä unohdin, että sellainen päiväkin on olemassa. Harvinaista! Yleensä saan syntymäpäivän onnittelukortteja ja ne muistuttavat tuosta asiasta, siis että olen ikääntynyt taas vuoden viime synttärijuhlista. Aina siihen asti, kunnes täytin kuusikymppiset ikääntyminen on ollut kiva asia. Mutta jo pidempään olen surrut, että voi, voi kun tuota ikää kertyy.

Ikääntymisen surun takana on pelko, että tästä heikkenen ja liikuntakyky huonontuu, elämänpiirini kapeutuu ja ehkä tulee monia vanhuuden vaivoja. Mm. KYSin sisätautiosastolla kuntohoitajana työskennellessäni näin monia vanhuksia, jotka olivat kovin avuttomassa tilassa, sairaita ja huonosti liikkuvia, peloissaan ja suruissaan omasta tilastaan. En voinut vuotta pidempään katsella ja autella näitä potilaita kävelemään edes wc:hen asti ja takaisin. Jäin kokonaan pois kuntohoitajan töistä ja siirryin toimistotöihin. Niitä ei sitten riittänyt kauankaan minulle kouluttamattomalle toimistovirkailijalle, koska tietenkin työnantaja otti koulutetun työntekijän tilalleni, kun pätkätyösopimukseni umpeutui. Masennuin ja alkoi pitkä sairasteluputki.

Onneksi siitä kaikesta olen selviytynyt suht-terveiden kirjoihin, mutta miten kääntää ikääntyminen riemulliseksi eikä suru-uutiseksi mielessäni?