maanantai 25. marraskuuta 2019

Arkea terapiavuosien jälkeen

Siitä on noin 5 vuotta jo, kun terapia loppui, keskustelut kuntoutusohjaajan, psykologin haastettelut ja käynnit psykiatrin luona päättyivät. Vaikka kuntoutusohjaaja sanoi, että voin soittaa hänelle, jos tulee hankala olo, en ole ottanut häneen yhteyttä. Ei enää ole ollutkaan sellaista masennusta ja alakuloa, joka vaivasi monta vuotta - vaihdellen kausittain. Oli iloisia päiviä ja sitten taas olin niin maan perusteellisen alakulon vallassa viikkokausia, jopa kuukausia.

Terapiassa oivalsin, että olin mm. vihainen, mutta en voinut/en osannut purkaa vihaani mitenkään. En antanut itselleni lupaa ilmaista vihaisuuttani - ja masennuin. Käperryin nojatuoliin, katselin televisiota usein seuraamatta ohjelmaa - kunhan vain tuijotin kuvavirtaa. Vihasta ja sen käsittelemisestä enemmän toisessa blogissani AURINGONPISTOKSIA SIELUNI SYVYYKSIIN.
https://auringonpistoksia.blogspot.com/2019/11/arkea-terapiavuosien-jalkeen.html

Syksyt, loka-marraskuu, oli vaikeinta aikaa. Kesät meni useimmiten ihan mukavasti.

Ihailen luontoa, kukkia, kasvien ja lehtipuiden vihreän sävyjä, solisevia puroja, koskien pauhua, lintujen viserrystä, uimista lammissa ja järvissä. Eläkemummolla on koko Suomen kesä-ajan mahdollisuus ulkoilla ja nauttia luonnosta. Se ulkoilu olisi tärkeää syksyisinkin. Mutta kuka nauttii loskasta ja räntäsateesta? En minä. Linnoittaudun olohuoneeni nojatuoliin ja mieheni joutuu suostuttelemaan, että lähtisin käymään ruokakaupassa hänen kanssaan. Sinne on vain kahden korttelin matka, noin 300 metriä, reilu puoli kilometriä edestakaisin. Tänäkin syksynä on täytynyt pakottaa itsensä ulkoilemaan sen verran, että saadaan iltapalaa. Lounaat olemme tilanneet ruokapalvelusta. Aamupäivällä tulee ateria, salaattia ja jälkiruokaa.

Mieheni teki avioliittomme alkuvuosina ruokaa. Minä olen ihan tumpelo keittiössä. Tiskaan kyllä mielelläni. Mutta ruoanlaitosta en ole innostunut.

Siivouksenkin olemme organisoineet siivousfirman tytöille.

Päiväni kuluvat lukien kirjoja, blogeja, sanomalehtiä ja katsellen televisiota.

Kissat ovat päivieni ilo. Ne tulevat luokseni ja silittelen niitä. Annan niille ruokaa 3 kertaa päivässä. Mieheni saa häpeäkseni vähemmän silityksiä, vaikka hän varmaan kaipaa niitä yhtä paljon kuin kissammekin.


2 kommenttia:

  1. Omasta elämästä pitääkin tehdä oman näköisen ja oloisen,Hyvä Sinä!!
    Mukavaa marraskun viimeistä viikkoa!

    jk,tietebkää masennus ei ole hyvä,mutta kunten kerroit olet sinut sen kanssa:)
    Alakuloisia päiviä,meillä on,joskus tuntuu ,ettei huvita mikään,...sitten uusi aamu ja hyväntuuliset lasit päässä ,,uuteen päivään ,iloisin mielin:))

    VastaaPoista
  2. Niin Liisa, olen sinut masennuksen kanssa. Tosin se mietityttää vielä ja olen pohtinut syitä, miksi olin masennuskierteessä monta vuotta. Vastauksia on ilmaantunut nettiä lukemalla. Voisin jo jättää koko masennusproblematiikan unholaan. Mutta minkäs teet, kun muistot tulevat mieleen. Loka-marraskuun alakuloisuus ei kuitenkaan tänä vuonna ole lamauttanut minua. Siitä olen kiitollinen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!