"Alakuloisuus, epätoivo, lepatus mielessä
ei muuta mitään pahemmaksi.
Ei mikään ole niin hirveän merkityksellistä.
Kun sen oppii on helpompi.
Olipa sitä mieltä tai ei."
Eeva Kilpi
Apatia on kietoutumassa ympärilleni. Sanat takertuvat kitalakeen tai jonnekin pään sisään. Apua, minä halvaannun, tukehdun ja ajatukseni hämärtyvät ja latistuvat. En halua elää näin tukahtuneena ja jumissa.
Olen väsynyt. Viime yönäkään en nukkunut kovin hyvin. Pyöriskelin sängyssä aikani pikkutunneilla ja nousin sitten lukemaan Elina Reenkolan kirjaa Nainen ja viha.
"Naisen aggressioista on perinteisesti vaiettu ja sitä on pidetty tabuna. On vaikea hyväksyä ajatusta, että nainen, elämän antaja, voisi olla tuhoava kostotar. Siksi naisen on erityisen vaikea hyväksyä aggressiota itsessään ja ilmaista vihaa. Siksi hän piilottaa ja tukahduttaa helposti vihan tunteensa, jotka saattavat kanavoitua omaan ruumiiseen esimerkiksi masennuksena ja itsetuhoisena käyttäytymisenä." (kirjan takakannesta)
Oivalsin monta asiaa itsessäni. Olen häpeän lapsi, "äpärä", lehtolapsi, jo äidinmaidossa litkinyt sisääni arvottomuuden tunteita ja halveksuntaa. 1950-luvulla avioliiton ulkopuolella synnyttänyt äiti lapsineen oli jotain tosi halpaa ja hyljeksittävää. Äitini oli masentunut rakastamansa miehen hyljätessä hänet lapsineen oman onnensa nojaan. Tämä biologinen isäni avioitui 3 kk minua nuoremman lapsensa äidin kanssa.
Ensimmäinen osoite vihalleni, joka kytee sisimmässäni on biologinen isäni, joka ei koskaan tunnustanut minua lapsekseen. Toinen osoite vihalleni on isäpuoli, joka kutsui minua halveksuen tytönläperöksi ja myöhemmin pimuksi ja huoraksi raiskattuaan minut. Kolmas osoite vihalleni on mummopuoli, joka kuulutti 7-vuotiaalle tytölle: "Minun ommaisuuttani sinä et peri äpärä". Voisin kertoa kurjia tarinoita puolenvuoden asumisjaksosta mummopuoleni kanssa maalaistalossa. Mutta nyt en jaksa.
Olen menneisyyteni vanki. Terapioista huolimatta en ole osannut kääntää voimavaraksi kaikkea sitä vihaa, joka vieläkin kiehuu sisimmässäni; polttaa poroksi ja tuhkaksi minuuttani.
Tule armahtava uni ja rauhoittavat Temesta, Tenox ja masennuslääke. Syön siis iltalääkkeeni. Toivon saavani unen päästä kiinni alta aikayksikön ja nukkuvani aamuun asti. Mieluummin nukkuisin pois tästä kurjasta maailmasta. Pysähdy sydän ja antakaa minun kuolla kivuitta nukkuessani enää koskaan heräämättä tuntemaan turtunutta tuskaani ja tukahtunutta ahdistusta.
Kurjia ihmisiä on sinulle osunut lapsuuteen, nuo isät ja mummo. Kunpa löytäisit keinot haistattaa heillä huilun, löytää hyvän itsetunnon ja jatkaa elämääsi. Ei se mahdotonta ole. Kyllä monet muutkin ovat irrottaneet menneisyydestä. Kun vaan keksii miten se tehdään.
VastaaPoistaMikään tuosta sinulle tapahtuneesta ei ole sinun syysi. Teroita se mieleesi!
Täältä tulee halausajatus sinulle...
VastaaPoistaEn osaa oikein mitään sanoa, mutta olen läsnä. Uskoisin ymmärtäväni sinua aika hyvin. Minäkin olen kasvanut syyllisyyteen ja häpeään. Vaikka järjellä kuinka tajuaisi, miten asiat oikeasti ovat eikä ole itse niihin syypää, niin se tunnepuoli onkin mutkikkaampi.
VastaaPoistaViha pitää vihata pois. Itse olen törmännyt sellaiseen kummalliseen ajattelumalliin, että naisen vihantunteita jotenkin vähätellään - ikään kuin niiden ajateltaisiin olevan merkki hysteerisestä luonteesta tai olotilasta.
Ei ihme, että omasta vihasta on vaikea vapautua, koska jopa ympäristö hyssyttelee ja muistuttaa, että vihaaminen ei johda mihinkään - siksi kannattaisi muuttaa omaa asennetta eikä kuluttaa energiaa vihaamiseen.
Minusta tuo koko ajatus on absurdi ja jopa ilkeä (kieltää tuntemasta jotakin tiettyä tunnetta). Ei voi lakata vihaamasta, jos ei saa koskaan tuulettaa sitä ulos.
Halaus.
Niin, minulle on sanottu, että parempi on vaan anteeksiantaa kuin pitää vihaa. Mutta ei sitä voi vain päättää, etten vihaa. Se tunne on minussa, vaikka kuinka järjellä ajattelisit, että menneet ovat menneitä.
VastaaPoista