Kivimöykky

Nykyisellä hoitojaksolla en ole osannut tuoda julki elämäni ristiriitoja ja aiheita, jotka veivät ajatukseni itsemurhan partaalle vuosi sitten keväällä. En osaa vieläkään edes itselleni selittää, miten mieleni kiertyy synkkyyteen. Ja taas ponnahtaa valoon. Onko kyseessä henkien taistelu sielustani? Hyvä eli Pyhä Henki ja Paholainen taistelevat sielustani ja kumpi saa enemmän sijaa ajatuksissani, sen mukaan on mieleni masentunut tai Jumalaa ylistävä. Miksi mieleni ei tyydy tähän uskonnollisfilosofiseen selitykseen, jota minulle on selostettu jo aikoja sitten? Se olisi kovin helppo selitys mieleni ailahteluille. Ovatko elämän mysteerit yksinkertaisia totuuksia? Helppoja uskoa. Lapsikin ymmärtää ne. Niin en enää usko olevan.

Etsin kirjoista psykologisia selityksiä, mutta en ole löytänyt tyydyttävää selitystä mieleni mutkille. Innostuin skeemoista ja tunnelukoista, kun niistä kuulin. Luulin vapautuvani täyteen elämään, kun saan selitettyä itselleni näitä. Ainakaan vielä ei ole suurempaa vapautumista tapahtunut, vaikka pari tunnelukkoa on tunnistettu. Tarvitsisin terapeutin, joka avaisi minulle näitä asioita enemmän kuin mitä kirjasta minulle aukenee.

Minussa on kivimöykky, joka painaa ja puristaa. Ahdistava, kova ja kylmä osa sisimpääni hyytää minua. En uskalla julkisesti edes kirjoittaa ajatuksia, jotka pelottavat ja vaivaavat minua. Ovat vaivanneet kauan. Kenelle uskallan sieluni salaisuuksista puhua?

Lamassa

Olen ollut jotenkin lamassa kissani kuoleman jälkeen. Kirjoitustarve on ollut tyrehdyksissä ja ajatukset jumissa. Äitini luona olen käynyt ja toimittanut asioita hänen kanssaan ja puolestaan. Se on ollut mekaanista toimintaa. Kerroin hänelle kissan kuolemasta, mutta tein senkin ulkokohtaisesti ja tunteetta. Äitini tuskin sai käsitystä, miten paljon kissan menetys minun elämääni vaikuttaa. Ei sitä taida sellainen ymmärtää, joka ei ole asunut kissan kanssa toistakymmentä vuotta ja saanut sellaista kiintymystä ja hellyyttä osakseen kuin minä sain Hurmurilta.

Kissat ovat merkinneet minulle paljon henkisesti. Kun en ole osannut puhua julki kenellekään elämäntuskaani, kissoista olen saanut lohtua ja ryhtiä elämääni. Niistä huolehtiminen ja silittely on rauhoittanut mieltäni, poistanut elämässä tullutta stressiä ja paineita. Niiden rentoa olemusta ihaillessani olen itsekin rentoutunut ja päässyt paremmin mielen tasapainoon ja rakkauden tilaan.


Ihmisten kanssa on aina jännitteitä, jotka häiritsevät samanlaiseen yhteyteen ja rentouteen pääsyä. Yhden terapeutin kanssa pääsin lähes samaan henkiseen yhteyteen. Harmi vaan, että se suhde oli lyhytaikainen enkä päässyt kovin pitkälle terapiassa hänen kanssaan. Kyllä keskustelut muidenkin terapeuttien kanssa ovat minua auttaneet eteenpäin elämässä, mutta paljon enemmän olisin halunnut selvittää omaa ongelmatiikkaani kuin olen terapiassa pystynyt - - -

Jos olisi saanut pitää saman terapeutin vuodesta toiseen, olisi varmaan ollut helpompaa edetä sisimpäni selvittelyssä. Mutta katkot ja terapeutin/lääkärin vaihdokset jne. ovat pätkineet terapiatyöskentelyäni niin että se on vieläkin kesken. En koe päässeeni selvyyteen itsestäni ja sairaudestani. Yhä uudelleen ajatukseni kiertyy itsemurha-aikeisiin, kun elämäni vaikeudet näyttävät ylitsepääsemättömiltä.

Taas yksi lääkäri- ja sairaanhoitajasuhde on päättymässä ja terveyskeskuslääkäri jatkaa siitä, mihin on jääty. Hän tosin tuskin ehtii tapaukseeni paremmin tutustua ja aina aikaa varatessani terveyskeskukseen koen, että turhaan vien aikaa kiireisemmiltä eli akuutimmilta tapauksilta. En ole päässyt itse asiaan tk-lääkärin kanssa. Siis mieltäni vaivaaviin mustiin möykkyihin, jotka useimmiten kokonaan unohdan hänen luonaan. Jotenkin koen, ettei tk-lääkärille kuulu kertoa muuta kuin fyysisiä vaivoja, kipuja ja kremppoja. Jos alan kertoa, että ahdistaa, hän alkaa kuunnella sydäntä kun odottaisin, että hän kysyisi, miten ahdistaa, mistä se tunne tulee.

Hurmurin muistolle

Tulit mustana keränä kotiimme. Leikit mielemme iloisiksi ja sait meidät nauramaan tempauksillasi. Kehräsit sydämiimme rakkautta ja hellyyttä. Olit aina valmis silitettäväksi. Otit uudet kissanpennut hoiviisi kuin emo, vaikka oli uros ja jo nuorena sinusta tuli kastraatti. Kaikki kissamme saivat osakseen lempeää pehmeyttäsi ja karhean kielesi nuolaisuja.

Ystävällinen, hurmaava luonteesi oli ainutlaatuisen ihana. Toistakymmentä vuotta elit kanssamme kaikkina päivinämme. Kun surun kyyneleet pyrkivät silmiini, tulit vierelle ja katsoit silmiin. Surut lievenivät sinun pehmeyttäsi silittäessä.

Maaliskuun aurinkoisena iltapäivänä (23.3.2009) makoilimme vierekkäin sängyllä ja painauduit kylkeäni vasten. Auringon säteet lämmittivät toista kylkeäni, sinä toista. Hetkessä oli jotain unohtumattoman kaunista, pehmeää ja lämmintä. Kehräyksesi jää muistoihini ja tuon hetken sydämellinen autuus oli ihmeellistä. Osasin erityisellä herkkyydellä nauttia läheisyydestäsi, sillä tiesin sen olevan viimeinen iltapäivä kanssasi.

Jäät muistoihimme ystävällisenä olentona, joka auttoi meitä elämämme kolhuissa omalla kissamaisella viehättävyydellään ja lempeydellään. Ihanaa, että saimme pitää sinut luonamme yli 12 vuotta. Kuinka olisimmekaan selvinneet niistä ilman sinua, Hurmuri. <3

Hiljaiseloa

Päivä on kulunut pällistellessä ihmiseloa ja kissan vaivaista vaappumista. Mieheni näyttää kovin masentuneelta. Minä olen jossakin tyhjyyden tilassa. Mies on huolehtinut ateria-ajoista ja kissan vessoista yms. arjen pyörittämisestä. Minä olen istunut netissä ja Kotikadun verran television äärellä.

Siideriä suruun. Tavatonta minulle juoda mitään alkoholipitoista. Nyt juon vastoin kaikkia periaatteitani vähän omenasiideriä ja toivon, että se auttaisi uneen niinkuin eilenkin saunan jälkeen. Mieleni velloo tyhjyyttään kumisten. Minulla ei ole mitään sanottavaa. On vain kova tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Epistä!

En minä kuuluisuutta kaipaa enkä joukkoa ihmisiä huutelemaan mielipiteitään tekemisistäni ja tekemättä jättämisistä. Tahdon ihmisiä, jotka lohduttavat surussani ja kannustavat kamppailussani selvitä elämässä hengissä.

Onneksi ystävä tulee huomenna kyläilemään. . .

Perjantaina

Yöllä joskus klo 4 kävin katsomassa, kuinka kissa voi. Se naukaisi reippaasti tervehtien divaanillaan.

Klo 6 aikaan kissa oli kävellyt keittiöön melkein ruokakupille asti. Annoin kupin sen eteen ja se söi ahnaasti. Tarjosin juotavaa. Se litki vettä pitkään. Annoin kissalle ½ yksikköä insuliinia. Kissa jäi keittiön matolle loikoilemaan, kun minä söin aamiaiseni ja menin vielä takaisin nukkumaan.

Huokailen ja suren kyyneleittä tulevaa menetystä. 12-vuotias lemmikkini on päästettävä lepoon tästä maailmasta kärsimästä.

Kuoleman toiveet nousevat taas mieleni pintaan. Tämä elämä on kärsimystä, huolta ja vaivaa. Vain lyhyitä onnen hetkiä - ja taas järkytyksiä, väsymystä ja uupumista. En jaksa tätä elämää.

Torstaina

2009-03-19 klo 13.30

huokailen - - -

Olen varpaisillani. Reagoin joka naukaisuun. Tiedostan rapsahdukset ym:t äänet, joita huoneistossamme kuuluu. Hyppään vähän väliä katsomaan, vieläkö Hurmuri nukkuu. Viimeksi se tervehti minua naukaisulla ja nuolemalla kättäni ja jäi makaamaan eteisen lattialle. Mieheni nosti Hurmurin hiekkalaatikolle klo 13.50. Ei pissiä. Mieheni nosti kissan divaanilleen.

”Eihän tuo sen kävely ole yhtään parantunut”, totesi puoliso tultuaan keskustelemaan kissasta. ”Pitäisikö se lopettaa?”, kysyn. ”Helpommallahan se kissa pääsisi eikä kärsisi - -” En kuullut lausetta loppuun, kun itku tuli ja kyyneleet valuvat poskilleni. Olen suunnattoman pettynyt, ettei insuliinihoito ole auttanut paremmin. Kissa kärsii ja minä kärsin, koska kissa kärsii.

Hurmuri ei ole entisensä. Se on laihtunut. Se painaa 7,2 kg. Lääkäri sanoi, että saisi laihtua vieläkin. Sanoin ystävälle puhelimessa, että katsomme viikonlopun yli ja sitten on tehtävä päätöksiä sen elämästä. Tuntuu julmalta lopettaa kissa, mutta julmempaa taitaa olla pitää noin huonossa kunnossa olevaa kissaa kärsimässä täällä. Itken taas.

klo 18
Katsoin Kauniit ja rohkeat. Vilkuilin syrjäsilmällä kissaa. Se nukkuu.
Upsider, Light Red Apple -siideri hidastuttaa ajatteluani. Tekee mieli nukkumaan. Mutta minua vain itkettää ja surettaa niin että olen pakahtua. En halua tehdä päätöstä nukutuspiikistä. Sanoin puolisolle, että olisi tehtävä päätös viedäänkö kissa piikille ja minä päivänä viedään, jos viedään. Lykkään päätöksentekoa ensi viikkoon. puolisoni ei näemmä halua tehdä päätöstä hänkään. ”No voi sentään” hän sanoo ja silittää kissaa. Katsoo minua. Minä en voi katsoa häntä vaan käännyn kirjoittamaan. Nieleskelen kyyneleitä ja suru hyökyy sisimpääni kuin musta aalto. Minua paleltaa. Kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Haluan lohturuokaa. Suklaavanukasta ja lisää siideriä.

Ahdistaa ja rintaa puristaa. Sydärinkö mä nyt saan tässä kaiken kukkuraksi? Olisko otettava aspiriini?

Vien kissan keittiöön ja annan sen syödä ja juoda. Tuon takaisin divaanilleen.

No se rinnan puristus meni ohi muutamassa minuutissa. Ahdistus jäi - ja suru.

Klo 18.50 en itke enää. Mieheni siistii kissojen vessoja. Hän varmaan katsoo Alueuutiset ja Salatut Elämät. Menen hänen kanssaan katsomaan niitä. Sitten nukkumaan. Kissaa saa jäädä vartioimaan oma suojelusenkelini. Vieläkö Hurmuri katsoo silmiini huomenna?

Huolta kissasta - ja vähän muustakin

2009-03-18 klo 13

Eihän se liene minun tehtäväni arvioida, olenko masentunut vai en. Toisaalta vain minä tiedän oireet ja ajatukseni, joita psykiatri kyselee, kun arvioi mielentilaani. Miksi minä nyt sitä niin pohdin? Huolestuttaa tämä sisällä kuohuva euforisuus, onnen huuma ja iloisuus. Mistä se tuli? Onko tämä normaalia, ettei vaan maniaa- - -

Elämässäni ei ole mikään muuttunut. Vanha herra Hurmuri –kissani on huonona. Taloudellinen tilanteeni on heikko. Toimeentulo entinen ja niukka. Asumisoloni sekä sukulaiset ja ystävät ovat kuin ennenkin.

Muutosta on tapahtunut puolisossani. Hän on hivenen puheliaampi kuin pitkään aikaan. Hän myös halailee enemmän kuin ennen. ”Halipulasyndroomani” on parantunut. Pienet muutokset voivat tehdä olemisesta elämisen arvoista. Sillä oleilemiseksi minä tätä elämääni sanon. En mielelläni lähde liikkeelle enkä saa aikaan mitään mainitsemisen arvoista.

Ellei nyt vanhan äitini kauppa-asioilla käyntiä ja jutustelua hänen kanssaan katsota mainitsemisen arvoiseksi. Hiki tuli eilen (tiistaina) kauppakassia kantaessa kaupasta äidin kotiin. Mietin, että ostaisinko äidille kauppakärrin. Ei hän sitä itse käyttäisi. Hän kuljettaa tavarat potkupyörällään silloin kun kaupassa käy. Minut hän kutsuu käymään kaupassa kanssaan, kun enemmän tavaraa olisi kuljetettava kaupasta - - -


Keskiviikkona 18.3.2009
klo 17 kerron iltapäivän tapahtumia:

Kissa moukaisee surkeasti ja kouristelee noin klo 13. Minulle tuli kiire. Mitä on tehtävä? Insuliinia lisää? Kissan tassut ottavat juoksuaskelia ilmassa, kun kissa makaa oikealla kyljellään makuualustallaan kirjaston lattialla. Se ei taida olla tajuissaan. Minä hätäännyn mielettömästi. ”Nytkö se kuolee?” huudahdan.

Vaikka minulla on ohjeet keittiön ovessa, osaan antaa hunajaa kissan ikeniin vasta kysyttyäni lääkäriltä, mitä tehdä. Kissa on insuliinishokissa. Se on vietävä lääkäriin. Minä etsin avaimeni, puhelimeni, haen keittiöstä kuljetuslaatikon. Työnnän kissan laatikkoon, tilaan taksin, puen päällystakin päälleni. Taksin odotus tuntuu ikuisuudelta ja matka lääkäriin sadalta kilometriltä.

Kissalta otetaan veren pikatesti. Verensokeri on 2-3 välillä jotain. Pitäisi olla 7-9.
Kissalle annettiin Recover-purkkiruokaa. Se söi sitä ahnaasti kielellään. Tarjottiin vettä. Sitä se ei juonut. Lääkäri kyseli, milloin Hurmuri on saanut insuliinia, onko se syönyt, onko oksentanut jne. Lääkäri selosti, veren alhaisen sokerimäärän, insuliinishokin oireita, jotka Hurmurilla oli.

Melkein tunti meni ja uusi veren pikatesti ei kertonut sokeriarvon noususta. Odoteltiin toinen tunti. Sitten sokeriarvo oli noussut vähän. Lasku tuli maksettua äidin rahoilla, joilla piti ostaa äidille jotain, en muista mitä. Taksilla kotiin. Kalliiksi tulee kissasta luopuminen. En osaa päättää, mikä olisi sen viimeinen päivä. En halua, että Hurmuri lopetetaan, mutta kun sen kävely on huonoa ja sokeriarvot heittelee…ja se pissii matolle, kun ei pääse hiekkalaatikkoon. Huolta ja vaivaa !!!

Olen puhki. Minua nukuttaa ja haluaisin mennä yöpuulle. Mutta kello on vasta 17.55. Euforia loppui lyhyeen. Sain kokea vain onnen murusia, lyhyen onnellisuuden hetken, kun jo taas tuli huolta kissasta.

Olenko masentunut vai en?

Olen tyytyväisempi kuin aikoihin ja pystyn keskittymään paremmin kuin pitkään aikaan mm. lukemiseen ja kirjoittamiseen. Lukemisestani jää mieleen enemmän asiaa kuin ennen. Kirjoittaminen sujuu ilman pitkiä tuumaustaukoja. Kuitenkin olen vihainen ja turhautunut, koska en jaksa patistaa itseäni ulkoilemaan, voimistelemaan ja yleensäkään liikkumaan, vaikka näen kissassani, mitä se saa aikaan: lihoo, sairastuu sokeritautiin ja jalat voipuu alta, ei pääse kunnolla kävelemään.

Syön suklaata, vaikka tiedän, että siinä on rasvaa, joka lihottaa. Mutta sen makea, tumma maku tyydyttää ja miellyttää minua. En saa siitä tarpeekseni. Keittiön pöydällä suklaalevy houkuttelee minua syömään nautintoa, joka sulaa suussani ja maistuu pala palalta yhä paremmalta. Olen kyltymätön ja lepsu. Laitan houkutuksen kaappiin syötyäni levystä neljä riviä (16 palaa). Sata grammaa suklaata syöty. Ties miten paljon kaloreita. Ei ihme, etten laihdu. Perjantaiherkuttelua jatkuu maanantaina.

Nielaisen tyhjää - toisenkin kerran. Sairastunko sokeritautiin? Minä sairaalloisen lihava nainen. Sydämenikin on kovilla. Saatan saada sydänkohtauksen. Toivottavasti se vie samantien hautaan, ettei tarvitsisi kärvistellä täällä niinkuin äitini monien sairauksien runtelemana.

Siirrän lupaamani äidin asioiden hoidon huomiseksi. En jaksa tänään lähteä kaupungille. Tosin tämä saa minut pettymään itseeni. En taida olla niin reipas ja pystyvä kuin luulin. Pienet pettymykset saavat ajattelemaan isoja pettymyksiä elämässäni. EI, ei tähän ajattelukaruselliin en lisää vauhtia. SEIS.

Olen nukkunut hyvin yön yli ja selvinnyt ylös sängystä, syönyt aamiaisen, siistinyt kotiamme. Olen tänään jo saanut aikaan kaikkea pientä. Suuria asioita minulta ei odotetakaan. Minä pärjään. Saan olla kotona, missä viihdyn. Menen sanomaan puolisolleni, että rakastan häntä.

Halipula

Olen kyltymätön ja minulla on halivajaussyndrooma. Siksi lisäsin halilaskurin osoittamaan, että onhan teitä, jotka haluatte yhden halin antaa minulle. Suokaa minulle se ilo! Klikkaa nalleja ja halataan!

Onnellinen

Tänä aamuna minua laulatti ja olin onnellinen, koska näin ihanaa unta ja nukuin hyvin koko yön. Olo oli selkeämpi kuin aikoihin ja aurinko paistoi noustessaan horisontista. Nyt taivas on poutapilvessä, mutta ylistysmieliala valtaa edelleen sisintäni. Kiitän Jumalaa siitä, että minulla on kiva asunto, koti siis, rauhallinen puoliso, lemmikkieläimiä, ystäviä, hyvä kotimaa, toimeentulo - - niin, monesta asiasta voin olla kiitollinen ja onnellinen.

Huokaus

Mitään edistystä Hurmurin jalkojen paranemiseksi ei ole havaittavissa. Kissa vain lojuu patjallaan. Ei innostu mistään. Syömättömäksikin on heittäytynyt. Aamiaisen jälkeen ei mitään sapuskaa - - - Kissa ei taida nähdä ensi kesää. Surullista!


Olen stressaantunut ja väsynyt. Mielikuva- tai rentoutusharjoitukset eivät tehoa. Jospa saunominen auttaisi rentoutumaan. Hiljaa sanoitta huokailen Jumalalleni, että auta minua poloista. En tiedä, mitä sanoa ja rukoilla, tunnen vain suurta avuttomuutta ja levottomuutta.

Tänään oli aika tk-lääkärille alaselkäkipuilu- ja laihdutusasioissa. En ole motivoitunut ja sitoutunut rääkkäämään itseäni ulkoilemalla, kävelemällä, vesijuoksua harrastamalla, vaikka myönnän, että niistä saattaisi olla apua masennukseeni. Tosin mitään hyvän olon tunteita en ole kokenut, vaikka näitä kaikkia olen kokeillut tänä kevättalvena. Alaselkä pitää röntgenkuvata ja nesteenpoistolääkkeitä syödä turvotuksiin.

Olen turhautunut, vihainen ja vaipumassa välinpitämättömyyteen. Olen väsynyt päivästä toiseen laahaavaan mieleeni. Haluaisin jotakin innostavaa elämääni.

"Olen kuin syvään veteen uppoava
ja liikkumattomassa pohjavedessä
nyt virun taintuneena niin kuin vainaa.
Tyhjyys takana ja mykkyys edessä
tuhannet ilmakehät rintaa painaa."

(ote Kaarlo Sarkian runosta)

Haluaisin sulkea silmäni ja nukkua unessa ilman huolta ja vaivaa. Tämä elämä ei suo minulle juuri mitään tyydyttävää ja tavoiteltavaa. Olen kyllästynyt ja tympääntynyt itseeni ja olemukseeni. Elämäni on yllätyksetöntä raahustamista päivästä toiseen. Enkä osaa odottaa siihen mitään uutta ja ilahduttavaa käännettä.

Haluan rauhaa sisimpääni, harmoniaa elämääni, keskustella mieleni solmut auki ja huutaa ulos kivun, joka jäytää sisintä sieluani. Olisiko sielunhoitajan, diakonin tai papin kanssa keskustelusta apua vai psykiatrilleko soitan ja valitan kipujani?

Toivoa

Lääkäri antoi hiukan toivoa, että Hurmuri vielä toipuu - tosin varauksella, että takajalka saattaa jäädä vajaatoimiseksi. Insuliinihoito on kuitenkin auttanut ja lääkearsenaaliin lisättiin B-vitamiini. Verikokeissa todettiin sokeriarvon olevan jopa alle normaalin, joten insuliiniannosta vähän pienennettiin.

Minä jo ehdin pelätä, että huono takajalka on mennyt kuolioon, kun se eilen oli jäykkä. Mutta ilmeisesti se oli vain liikkumattomuuttaan jäykistynyt, koska kissa ei eilen kävellyt kuin kamarista eteisen kautta keittiöön. Pitänee voimisteluttaa jalkaa ja avittaa kissaa liikkeelle.

Olen iloinen, että saan pitää Hurmurin vielä luonamme. Sen katse on niin söpö, kun se katsoo suoraan silmiin.

Lemmikkimme

Vanha kissamme Hurmuri ei siedä likaisia käsiä, vaan pesee ne oitis. Nuoleminen on myös tervehtimistapa, jonka se on omaksunut. Kissalla on karvanlähtöaika eikä se tässä ole edustuskunnossa, mutta näin me ollaan kotioloissa. Jännittää, mitä lääkäri sanoo Hurmurin kunnosta.

Kyyneleitä

Valvoin melkein koko yön. Seurailin Hurmurin vointia. Viiden aikaan se yritti nousta seisomaan ja lähteä liikkeelle, muttei päässyt. Kannoin sen keittiöön, annoin ruokaa ja vettä sekä insuliinipistoksen. Ruoka maistui ja janokin sillä oli. Ruokapesut, tassujen ja kaulurin nuoleminen sujui entisestä muistista.

Sitten kissa rauhoittui nukkumaan ja minäkin nukuin tv-tuolissa sen vierellä. Halusin olla lähellä lemmikkiäni ja sen on ollut hyvä loikoilla kirjaston lattialla olevan ryijyllä peitetyn sohvatyynyn päällä.

Päivän mittaan se on vähän kävellyt. Aamulla insuliinipistoksen jälkeen huonompi takajalka vielä nousi, mutta nyt iltapäivällä ei enää. Menemme kohta lääkäriin. Itken.

Yön hiljaisuudessa

Yön hiljaisuudessa kuuluu vain vanhan kissani Hurmurin raskas hengitys ja näppäimistön hiljaiset äänet sormieni risteillessä näppäimeltä toiselle. Nukuin Tenox-unta klo 19-24. Vessaan mennessäni huomasin Hurmurin makoilemassa eteisen lattialla. Menin sitä silittämään ja kastelin sukkani kissan pissiin. Kakkakin oli tullut lattialle hiekkalaatikon viereen. Siistin paikat ja pyyhin kissan pyllyn. Häntä olisi pestävä vedellä. Itku nousi kurkkuuni. Kissa ei enää pääse tarpeilleen omaan vessaansa ja takajalka on huonontunut entisestään.

Kyyneleet alkoivat valua silmistäni, kun mieleeni nousi ajatus, että kissa on päästettävä vaivoistaan. Näinkö päättyy yhteinen elämämme Hurmurin kanssa? Suru puristaa rintaani ja tulva kyyleneitä valuu poskilleni. En haluaisi jättää jäähyväisiä kissalleni. Mutta ellei se pääse kunnolla liikkumaan eikä ole toivoakaan jalan paranemisesta, nyyh, minun on vietävä kissa lääkäriin nukutettavaksi. Elämä pitkäaikaisen lemmikkini kanssa päättyy.

Viha

Kotkansilmä kirjoittaa, että "viha on hyvä tunne".

Minun vihani halvaannuttaa minut ja saa minut huumaamaan itseni uneen. En ole oppinut käsittelemään vihaani. Se on ollut minulle kielletty tunne, pois pantava, anteeksipyydettävä ja ainakin piilotettava. On oltava hillitty ja kohtelias. Räyhääminen on kielletty.

Silloin tällöin vihani painekattila purskauttaa kannen välistä ilmaan höyryä. Jos joku sattuu olemaan lähellä, hän polttaa itsensä höyryssä ja alkaa vihata minua. Minä alan pelätä tuota palovamman saanutta.

Kotkansilmä kirjoittaa:

"Jos me emme kunnioita vihaamme ja annamme sen ottaa itsestämme vallan, viha voi olla vaarallinen ja tuhoisa tunne. Kontrolloimaton viha estää meitä ymmärtämästä tilanteita oikein. Me näemme vain yhden hyvän ratkaisun, joka on yleensä vielä tuhoisa. Emme halua kuunnella muiden ajatuksia. Emme halua ymmärtää heitä. Saatamme ilmaista vihaamme kontrolloimattomasti, mutta sen jälkeen tavallisesti pahoittelemme itseämme tai koemme katkeruutta"

ja edelleen Kotkansilmä:

"Me tarvitsemme vihaa. Niin myös muut. Me tarvitsemme vihaa suojellaksemme itseämme. Kun siirrymme asioiden kieltämisestä niiden hyväksymiseen, kuljemme usein vihan kautta. Kun vihdoin tunnustamme itsellemme menetyksemme, saatamme kokea vihaa, ja syystä. Kun lopulta huomaamme, miten olemme eläneet elämämme, saatamme olla vihaisia itsellemme. Myös muiden ihmisten on ehkä kuljettava vihansa läpi, ja me annamme heidän tehdä sen. Jos me emme tunnusta heidän vihaansa todellisena ja hyvänä, saatamme estää heitä saavuttamasta seuraavan askeleensa - hyväksymisen. Se on myös meidän seuraava askeleemme. Kohtaamme vihaa itsessämme ja muissa, ja me kunnioitamme sitä. Hyväksymme sen olennaisena ja tärkeänä osana paranemistamme. Kun me alamme parantua, tulemme enemmän tietoisiksi itsestämme ja myös vihastamme. Viha ei kuitenkaan ole päämäärämme. Se on tärkeä vaihe menetysten hyväksymisessä, ja jos emme anna itsellemme lupaa olla vihaisia, paranemisemme pysähtyy. Jos emme anna muiden olla vihaisia, estämme heitä paranemasta - tai ainakin oman osamme heidän paranemisessaan.

Vihassa ei ole mitään pelättävää - - -"

Kannattaa lukea Kotkansilmän koko artikkkeli. Sen luettuani minä aloin ymmärtää: "Meidän on tarpeen tuntea vihaa. Kun me olemme tunteneet sen, se on mennyt pois ja tunnemme itsemme jälleen rauhallisiksi."

Rauhallisuutta minä kaipaan ja ihailen rauhan olotilaa. Mieleni myllertää rauhattomasti ja jatkuvasti monissa asioissa, joille en voi mitään. On vaikea hyväksyä, että en kertakaikkiaan voi mitään tietyille asioille, kuten esim. menneisyydessä minulle tapahtuneille vääryyksille. Väärintekijät ovat jo kuolleet, olen tiedostanut heidän tekojensa seuraukset minussa. Haavat ovat umpeutuneet. Moni on kysynyt, miksen anna haavojen olla repimättä niitä auki yhä uudelleen.

Kotkansilmä: "Me tunnemme ne tunteet, joita epäoikeudenmukaisuus ja hyväksynnän puute saivat aikaan – lopultakin me tunnemme, mitä tunsimme silloin, mutta mitä emme saaneet silloin tuntea. Me tunnemme vihaa. Siten me tunnustamme sen Lapsen, joka me olimme, ja hänen todellisuutensa. Me tunnustamme hänen intuitionsa, ja silloin me huomaamme, että hän oli oikeassa. Me löydämme rauhan, mutta vain jos olemme halukkaita menemään vihamme läpi. Siitä tulee hauskaa. Siitä tulee myös pelottavaa, mutta ennen kaikkea vapauttavaa."

Oman vihansa läpi meneminen on kauhistuttavaa. Itseinho ja itseään mollaaminen ei auta. Itseensä pettyminen on katkeraa. Tahtoisin uskoa, että vihansa läpikäyminen voisi olla hauskaa ja vapauttavaa, niinkuin Kotkansilmä kirjoittaa artikkelissaan.

Lapsi minussa lyö Aikuista minua ja kumpaankin koskee. En ole päässyt sinuiksi menneisyyteni kanssa ja tulevaisuus ahdistaa minua. Yritän pyristellä vapaaksi itsehalveksunnasta, mutta sotkeuden vain yhä pahemmin vihaamaan itseäni. Olen avuton valheiden ja kasvamassani yhteiskunnassa vallitsevien ajatusmallien verkossa.

Kuolen

Mietin menneitä ja tulevia. Nykyisyys on usvaa ja hämärää. Ellet Sinä kirkasta nykyisyyttä minulle lämmöllä ja myötätunnolla, tulevaisuuteni on synkkää.

Ilman ystävän myötätuntoa en selviä sumusta, jossa elän. Sumusta, jossa piileskelen mieleeni nousevaa raivoavaa myrskyä, jonka haluaisin haihduttaa sumuun, jossa elän. Olemattomuuteen ja elämättömyyteen. POIS tietoisuudesta.

Luoja, armahda minut anteeksiantoon ja rauhaan. Kuolen vihaani, kun sen sijaan vihani olisi kuoltava minusta. Vihani on kylmää ja minä palellun siihen, ellet lämmitä rakkaudellasi.

Meillä laihdutetaan

Tervetuloa uudet lukijat virallisten lukijoitteni joukkoon!



Kuvassa kissaveteraanimme, jota käytin eläinlääkärissä eilen (keskiviikkona), koska se käveli heikonlaisesti. Ajattelin, että sillä on varmaan kulumia lonkissa, onhan se jo 12-vuotias. Mutta lääkäri ei todennut mitään vikaa lonkissa vaan verikoe näytti verensokerin olevan koholla (17) ja kissalla on siis sokeritauti (diabetes). Sitä hoidetaan insuliinilla, pistetään aamuin illoin.

Toivottavasti kävely paranee lääkehoidon myötä, sillä muutoin meidän on päästettävä kissa vaivoistaan. Surullista! Itkin illalla ja rukoilin, että lääkkeet auttavat, että en vienyt kissaa liian myöhään lääkäriin (olihan oireet näkyvissä jo reilun viikon). Kävely huononi päivä päivältä. Syytökset pieksävät mieltäni: miksi en vienyt kissaa lääkäriin jo viikko sitten? Onko diabetes tuhonnut jalkojen toimintakyvyn lopullisesti vai toipuuko kissa? Eilen illalla se käveli etujalat mutkalla, takajalat sojottaen sivulle, jäykästi mutta määrätietoisesti hiekkalaatikolle, joka on aika korkea. Nostin sen laidan yli. Takaisin se tuli itse.

Ruokin kissan lääkäristä tultuamme ja pistin insuliiniannoksen. Seurasin sen vointia, kävelyä, makoilua. Kissa nuoli etujalan pistoskohtaa, mistä lääkäri otti verta. Ei sillä näyttänyt olevan mitään hätää, joten kävin nukkumaan, mutta heräilin parin tunnin välein ja kävin katsomassa, miten kissa voi.

Sydäntä raastaa tietoisuus, että ellemme olisi antaneet kissan syödä itseään ylipainoiseksi, tätä vaivaa ei ehkä olisi tullut. Lääkäri suositteli dieettiruokaa kissalle, jotta se laihtuisi. Ostin nuoremmallekin kissallemme laihdutusraksuja, vähän edullisempia kuin dieettiruokapurkit.


Emppu on tästä pari vuotta sitten otetusta kuvasta jonkin verran pulskistunut ja nyt alkoi sen syömien ruokamäärien tarkkailu ja annostus. Tähän asti kissoilla on ollut jatkuva raksujen tarjoilu ja ne ovat käyneet napostelemassa pitkin päivää vähän kerrallaan kuivamuonaa lisää. Mitenkähän ne oppivat ruoka-aikoihin?

No niin, meitä on siis emäntä ja kaksi kissaa opettelemassa terveempää syömäkulttuuria. Emäntä joutuu tarkkailemaan, mitä ruokaa tarjotaan ja ostamaan toisenlaista sapuskaa, mihin on totuttu. Samalla varmaan huoneiston isäntäkin laihtuu...

Tunnustus

Tänään minua ilahdutti tunnustus, jonka sain jouluttarelta.

Sydämellinen kiitos!
Tämä piristää ja ilahduttaa minua suuresti.



Tämä tunnustus on tarkoitus jakaa edelleen heille, joiden blogista pitää.

Laitan tunnustuksen seuraaville:

Ulukopohojalaasta höpinää

Raatinrauta

Suklaamuru ja Kermakaramelli

Suklaata rinnuksilla

Kun mielikuvituskin masentuu

Joko on kevättä ilmassa?

Maaliskuu on kevätkuukausi. Luulisi kaamosväsymyksen jo laaantuneen, mutta mie en oo virkeä. Ehkä tämä väsymys on vain raittiin ilman puutosta. - - -

No kävinpä tässä parvekkeen kaiteelta irrottelemassa jouluvalot pois. Eivät ne ole olleet valaisemassa pimeitä öitä enää moneen viikkoon. Helmikuun alussa taisin sammuttaa ne ja nyt vasta sain ne otettua talteen sisälle. Jo oli aikakin. Voi minnuu saamatonta. Sain minä nyt kuitenkin raitista ilmaa…

Väsyttää vietävästi. Heräsin joskus kello viiden maissa. Otin sitten päivällä kahdetkin torkut. Nyt jo klo 18 tekee mieli yöunille. Saisinkohan unen päästä kiinni? Vai pitäisikö tässä vain venyttää päivää - - - Miksi? Kun kerta väsyttää, niin miksen ottaisi iltalääkkeitä ja menisi nukkumaan?

Kyllä mie nyt kömmin peittojen alle ja nautin lämpimästä olosta, rentoudun ja kuuntelen musiikkia. Jotakin klassista, vaikkapa vesimusiikkia tai jos sittenkin Francis Coyan kitaramusiikkia tai Mantovanin orkesterin soittamia kevyitä kappaleita. Niihin liittyy lämpimiä muistoja ja jotain mieltä lämmittävää minä nyt kaipaan. Ellei muuta lämmittävää ole nyt tähän elämääni tarjolla, niin elän muistoissa tämän illan hetket.