Öisiä pelkoja

On pimeätä, pelottavaa, yksinäistä valvoa yöllä klo 2. Mieheni nukkuu, kissamme nukkuvat, mutta minä heräsin johonkin rasahdukseen. Mielikuvitukseni loihtii pelottavia kuvia ulko-ovea hiljaa avaavasta miehestä, joka pyrkii asuntoomme tappaakseen meidät kaikki. En ymmärrä, miksi meidät on tapettava ja jään pohtimaan ajatusta, kunnes olen täysin hereillä ja oivallan ajatuksen mielettömyyden.



Nälkä. Menen keittiöön syömään weetabixia maidon ja vattuhillon kera sekä paahtoleipää. Annan vanhalle kissallemme ruokaa, koska se maukaisee surkeasti ja näyttää nälkäiseltä. Hiljaisuus kirkuu korvissani. Päivällä kerrostalossa kuuluu askeleita, koiran haukuntaa, kolahduksia rappukäytävässä, hissin ovien ja huoneistojen ulko-ovien pauketta. Yöllä on hiljaista. Siksi ihmettelen, mikä oli se rasahdus, johon heräsin. Entäpä jos mies todella tuli sisään ja piileskelee kylpyhuoneessa ja odottaa sopivaa hetkeä iskeä? Onko hänellä ase, veitsi, stiletti tai kenties aikooko hän kuristaa meidät? Onko hän huumejengin palkkaama tappaja? Onneksi rohkeuteni riittää tarkistamaan,ettei kylpyhuoneessa ole ketään.



Yskähdän ja niistän nenäni. Paleltaa. Kiedon villatakkini ympärilleni, napitan sen kiinni. Turvattomuuteni alkaa kuristaa kurkkuani. Niskahartialihakseni jännittyvät. Huokaan sanattoman rukouksen Jumalalle. Haen lasillisen vettä keittiöstä. Yritän rentouttaa lihaksiani ja hörppään vettä.

Tarkoituksena päästä lepoon, pois tästä maailmasta

Olen koko tämän vuoden ollut enemmän ja vähemmän väsynyt ja sairas. Kauan sitten etsimäni muistovärssy alkoi pyöriä mielessäni ratkaisuna elämänvaikeuksiini ja erityisesti vihan-turhautumisen-ärtyisyyden ilmaisemisen vaikeuteen.

”Soitteli tuulet ja kauan meille

suruviestiä hiljalleen,

katseli aikaa elämän Herra,

kutsui pois sairaan ja väsyneen.”

Näin unen taivaasta. Olin kesäisessä maisemassa. Kukat kukkivat kaikkialla. Oli miellyttävä ilmasto. Juttelin Jeesuksen Kristuksen kanssa jostain iloisesta asiasta. Uni oli vain väläys suurimmasta toiveestani ja siitä herättyäni olin suunnattoman pettynyt, etten ollutkaan Kristuksen kanssa siellä kauniissa maassa.

Masennukseni syveni, kun huomasin muistini pätkivän ja mieheni näytti myös unohtelevan, mitä oli tekemässä. Pelkään, että me kaksi unohtelevaa senioria emme pian pärjää elämässä arjesta ilman apua. Kuka muistuttaa lääkkeiden otosta, ellei niitä muista/halua ottaa? Tulevatko lääkkeet jaetuksi oikein? Kuka siivoaa ja laittaa ruokaa? Tulevatko kissat hoidettua?

Mielettömät pelot alkoivat vaivata minua, kun en saanut yöllä unta. Ja sitten en saanut unta, koska pelot hallitsivat mieltäni. Heräilin aamuyön unilta kissojen rapinaan ja kolinaan. Mutta mielessäni pyöri ajatus, että nyt on joku ulko-ovellamme avaimineen. Rauhattomana mietin, kuka sieltä tulee. En osannut rauhoittua, vaikka pyysin Jumalaa suojelemaan meitä. En usko (Jumala auta minua epäuskossani), että Jumala varjelee meitä enkä usko, että kukaan tai mikään auttaa, jos varas tai huumeissa oleva pyrkii sisään. Turvalukko olis kiva, mutta millä rahalla se ostetaan? Mieheni ei ole vakuuttunut, että turvalukkoa tarvitaan. Tunnen itseni turvattomaksi kotonamme. Harmittaa, kun olen niin säikky. Pienestä kolahduksesta mielikuvitukseni lähtee yöllä laukkaamaan ja herään peloissani: joku kävi huoneistossamme. Mitä hän teki täällä. Tarkistan, että kaikki kissat ovat tallella ja kunnossa…

Tuli veljeni syntymäpäivä. Surullisena ja ikävöiden häntä ajattelin, että nyt sinä et tiedä mitään enää tämän maailman vaivoista. Veisin kynttilän palamaan haudallesi, jos olis varaa matkustaa eestaas sinne naapuripitäjään.

 Tiistaista  6.3. alkaen sietämätöntä selkäsärkyä ja hammaskipua. Jo helmikuussa loukkasin nilkkani ja selkäni kaatuessani kadulla pahasti mahalleni. Nilkka rtg-kuvattiin, ei murtumia. Myöhemmin myös selkä rtg-kuvattiin, ei murtumia.

Hyppäsin pystyyn aina, kun heräsin yöllä, koska käveleminen helpotti oloa. Vaeltelin makuuhuoneen, keittiön, olohuoneen ja kirjaston väliä mielessäni pyörien sekava vyyhti huolia, kipuja, pelkoja, surua veljestä ja äidin heikkenevästä kunnosta ja kuulosta sekä turhautumisesta ja ärtymisestä mieheeni. Aloin vihata elämääni, miestäni, kissojani ja äitiäni.

Ajattelin ensin tappaa kissani. Otin rauhoittavia lääkkeitä ja insuliinipaketin. Etsin isompaa ruiskuneulaa, mutta sitä ei löytynyt. Viiden millilitran ruisku kädessäni katselin vanhan kissani ihmetteleviin silmiin. Se seurasi, joka liikettäni. En voinut pistää neulalla kissaa. Etsin verisuontani ja pistin neulan kyynärtaipeeseeni. Kipeää teki, kun painoin ruiskun mäntää alaspäin. Vetäisin neulan pois, pitelin kättäni koukussa pitkän aikaa. Imin putkilosta ruiskuun uudet 5mg insuliinia. En muista, minne kohtaa itseäni sen pistin. Söin insuliinia noin 20 kpl ja epämääräisen määrän omia lääkkeitäni tarkoituksena päästä rauhaan ja lepoon; kuolla pois. Jotta tulisin polttohaudattua, olin kirjoittanut Reijolle kirjeen viimeisestä tahdostani. Samalla annoin hänelle ohjeita, mitä hän voi tehdä, mistä pyytää ensi alkuun apua. Kolmelle ystävälleni lähetin hyvästejä. Ajattelin, että muut ystäväni ja nettitutut varmaan saavat aikanaan tietää kuolemastani. En jaksanut heille kaikille lähettää viestiä.

Seuraavista tapahtumista muistan vain pätkiä sieltä täältä. Mieheni kertoi, että sanoin hänelle ottaneeni lääkkeitä yliannoksen. Ystäväni soitti ja kun en enää pystynyt vastaamaan hänen kysymyksiinsä, hän pyysi antamaan puhelimen miehelleni. Puhelun päätyttyä mieheni pyysi minua soittamaan ambulanssin, otti numeron ja antoi puhelimen minulle. ”Soita ja kerro, mitä kerroit minulle”, hän vaati. ”Soita sinä!”, pyysin. ”Ei kun soita vaan sinä!” Katselin puhelinta pitkään ja mietin, että en ottanut lääkkeitä tarpeeksi. Jään kitumaan. Painoin soita-näppäintä ja kerroin jotain ottamastani yliannoksesta lääkkeitä. Ensiapumiehet tulivat ja juottivat pullollisen lääkehiiltä. Kävelin hiljaisena ambulanssiin. Sairaalan tarkkailuosastolla olin yhä hiljaisempi. Seurasin verhon raosta osaston hektistä toimintaa. Päätä särki ja itketti. Lääkäri tuli selittämään, ettei hän voi päästää minua kotiin. Psykiatri arvioi henkisen jaksamiseni mielisairaalassa.

 Puolitoista viikkoa mielisairaalassa selkiytti ajatuksiani ja mieli on nyt valoisampi kuin kuun alussa. Viha on itketty pois. Olen nyt flunssassa. Torstaina (22.3.2012) oli kuumetta +37,8°C ja ääni poissa. Yskitti. Hiostutti ja vilutti voronperään. Yöllä oli hetkiä, jolloin en saanut ilmaa keuhkoihini. Nousin pystyyn, yskin limaa kurkusta ja ajattelin, että on ikävä tapa kuolla tukehtumalla räkäänsä.

Seuraavana päivänä ääni oli painoksissa. Pystyin puhumaan vain kuiskaten.



Olen äärettömän uupunut. Jaksan kuitenkin ajatella elämää eteenpäin. Odotan muuttolintuja, kesän kukkia ja perhosia läheiseen rinteeseen. Joutsenparin tahtoisin nähdä tulevana kesänä. Haluaisin uida lämpimissä vesissä…

Odotusta

Elämäni on odotusvaiheessa. Odotan Päätöksiä, joita tekevät minulle tuntemattomat toimihenkilöt. Nieleskelen tyhjää, kun en tiedä, olenko toiminut viisaasti hakiessani heiltä niitä. Tiedän, ettei elämäni suju ongelmitta ilman Myöntäviä Päätöksiä. . .

Anteeksi salaperäisyyteni. Oli kuitenkin kerrottava, että ODOTAN inhimillistä tulevaisuutta ja turvattua elämää. Viime aikoina elämäni on tuntunut olevan hallitsemattomien voimien pyörityksessä. Kaikki langat eivät ole käsissäni.

Pelkään menettäväni sen vähäisenkin terveyteni, joka minulla on jäljellä. Vanhuus/elämäntilanteeni ja/tai liikkumattomuus/lääkitys/sairaus ovat tuoneet vaivoja, joita iäkkäällä äidillänikin on: lonkkavaivoja, selkäkipuja, tasapainohäiriöitä, huimausta, yksinäisyyttä, hahmotushäiriöitä, käsien nykäyksiä, vatsavaivoja, ahdistuneisuutta, unettomuutta - - - en jatka pitkää listaa ikäviä oireita ja ongelmia, kipuja ja vaivoja, jotka rasittavat elämääni.

Vuonna 2012

Tuokoon vuosi 2012 SINULLE (niinkuin toivon tuovan myös minulle)

- Muutaman ystävän, jotka ymmärtävät sinua ja silti pysyvät ystävinäsi

- Tehtävän, jolla on todellista arvoa, sellaista mitä ilman maailma tuntuisi köyhemmältä

- Matkaa pelkäämättömän mielen, vaikkapa väylä ei olisikaan merkitty

- Ymmärtäväisen sydämen

- Huumorintajun ja voiman nauraa

- Vähän joutilasta aikaa ilman mitään tekemistä

- Muutamia vaitonaisia hetkiä, hiljaista mietiskelyä

- Sekä kärsivällisyyttä odottaa näiden asioiden saapumista ja viisautta tuntea ne, kun ne ovat tulleet.

Piristävää

Ystävien kanssa rupattelu piristi minua. Olen iloinen, kun sain yhteyden kahteen ystävääni ja kertoilin heille kissojen leikkiä joulukuusessamme ja kuusen koristeiden kanssa. Nuorimmat kissat näkivät muovikuusen ensimmäistä kertaa ja siitä niille on ollut iloa koko joulun.

Turhuuksien turhuus

Joulukuu on lopuillaan. Joulu on vietetty. Mieli maassa ja unet kaikonneet. Nukuin sentään pari kolme tuntia. Heräsin ahdistuneena ja väsyneenä.

Raamautusta Saarnaajan kirjan alusta luin mielialaani kertovaa ja unessani nähtyä:

Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?

Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.

Aurinko nousee, aurinko laskee, ...
Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen,
kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa. ...

Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.
Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.

Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä.

Menneistä ei jää muistoa, eikä tulevistakaan - mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.
- - - -

Vielä minä näin auringon alla:

oli oikeuspaikka - ja siellä vääryys,

oli tuomioistuin - ja sielläkin vääryys.

Minä ajattelin itsekseni:

Jumala tuomitsee oikein,

niin syyttömän kuin syyllisen,

sillä jokaisellla asialla ja teolla on aikansa.

- - - -

Minä katselin sitten kaikkea sortoa, jota

harjoitetaan auringon alla.



Katso: sorrettujen kyyneleet!

Ei ole heillä lohduttajaa.

Katso: sortajien väkivalta!

Eikä lohduttajaa ole.



Silloin minä ylistin vainajia, jotka ovat kuolleet - ylistin onnellisimmiksi kuin ovat ne, jotka vielä elävät; ja näitä kumpiakin onnellisemmaksi ylistin sitä, joka ei ole syntynytkään ja jonka ei ole tarvinnut nähdä sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu.

Minä näin kaikessa vaivannäössä, työssä ja menestyksessä vain ihmisten keskinäistä kateutta. Tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua.

VOI ITKU !

- olen turhautunut

- olen surullinen

- olen ahdistunut

- olen pettynyt

- olen uneton

- olen masentunut

Humpuukia

Odotin joulua koko joulukuun ja jouluaatto meni ihanan flown pyörteissä.

Kerron vain lyhyesti, että joulupäivä toi tietoisuuteeni ajatuksia, joita en ole tarkemmin ennen miettinyt. Ajatusmyllyni jauhoi huolta, pettymystä, joulun sanomaa, ihmisen viheliäisyyttä, pelkoa.

Joulupäivänä ajattelin synkästi, että JOULU ON HUMPUUKIA.

Nyt Tapaninpäivänä on pimeää, märkää, liukasta ja olen masentunut.

Toivottavasti sinulla oli iloisempi joulu.

Rakkaus on väkevämpi kuolemaa

Anopin siunaustilaisuus oli kaunis ja muistotilaisuus oli kotoisa lähisukulaisten kesken. Söimme voileipäkakkua (NAM!!!) ja vattuhillokermakakkua (nam nam) kahvin ja mehun kera. Lauloimme pari laulua, muistelimme vuoronperään itsekukin mitä tuli mieleen äidistä, mummosta, anopista ... Hän oli valoisa ihminen - ja puhelias. Hän käveli pitkiä lenkkejä päivittäin. Kaikilla oli jotain ihanaa sanottavaa hänestä. Ihan ilmeisesti häntä rakastettiin paljon.

Ikäväkseen hän dementoitui ja sokeutui loppuelämäkseen. Hän vietti viimeiset vuodet hoitolaitoksessa - ja hänen kuolemansa oli rauhallinen nukahdus.

Turhaan jännitin hautajaisia. Olin siellä kuin omieni joukossa, vaikken kaikki sukulaisia tunnekaan.

Miten haavoittuvaksi
muuttuu surussa

Miten arkoja
ovat lohdutuksen tuojat

Miten harva jaksaa
viipyä hiljaa
surutalon ovella

      Anja Porio

Hautajaiset

F33.3
GAF 45
BDI 12
Skitsofrenialääkettä toimintakykyä aktivoimaan.
JIHUU !!! Hyvin menee, mutta menköön.
Saan heittää menemään pyrkimykset terveitten joukkoon.
Hautaan terveyden tavoittelun.

Huomenna on hautajaiset. Mieheni äiti menehtyi 94-vuotiaana. Mörrimöykky siskoineen on täysorpo. Surullista! "Surun ainoa hoito on sureminen. Suru ei tuhoa, vaan rakentaa ja eheyttää. Se on ihmiselle kuin kotelo perhoselle. Sen suojissa koemme kuin muodonmuutoksen ja voimme nähdä kaiken uudessa valossa.Surun kotelossa myllertävät usein muutkin tunteet kuten viha, pelko, syyllisyys, häpeä, kaipuu ja jopa ilo. Ne kaikki on tarkoitettu aidosti koettaviksi."
Suru - oma keho surutyönvälineenä

Minua jännittää mennä surevien joukkoon. Mieheni suku ei ole tullut tutuksi. Emme ole kutsuneet hänen siskojaan perheineen käymään kylässä eivätkä hekään ole meitä kutsuneet - tai jos ovat Mörrimöykyn kutsuneet, hän ei ole siitä minulle kertonut. Harmi, etteivät siskot pidä yhteyttä veljeensä. No, kutsuivat sentään äidin hautajaisiin ja minä menen mieheni tueksi anoppini siunaustilaisuuteen.

Skitso

En mielestäni ole masentunut. Miksi minun yhä vaan on syötävä masennuslääkkeitä? Sitä kysyn lääkäriltäni, kun hän soittaa minulle. Ja miksi nyt skitsofrenialääkettäkin - - - Ystäväni, joka on tutustunut pariin skitsofreenikkoon, sanoi, etten minä ole skitso - Entäpä jos olenkin? Koko itsekuvani muuttuu ja äitini häpeävät lausunnot skitsofreenikoista saattavat alkaa elää mielessäni. Minua pelottaa, että luhistun tämän diagnoosin alle. Itsetuntoni murenee enkä halua elää. Apua! Mitä nyt enää on merkitystä ylipainolla, kun en kehtaa enää ihmisten ilmoille. Hyvin alkanut painonpudotus (touko-elokuussa hävisi yli 10 kiloa) on lopahtanut, koska syön Viennetta-jäätelökakkua suruuni ja lohdukkeeksi.