Joulukuu on lopuillaan. Joulu on vietetty. Mieli maassa ja unet kaikonneet. Nukuin sentään pari kolme tuntia. Heräsin ahdistuneena ja väsyneenä.
Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!
Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?
Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.
Aurinko nousee, aurinko laskee, ...
Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen,
kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa. ...
Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.
Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.
Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä.
Menneistä ei jää muistoa, eikä tulevistakaan - mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.
- - - -
Vielä minä näin auringon alla:
oli oikeuspaikka - ja siellä vääryys,
oli tuomioistuin - ja sielläkin vääryys.
Minä ajattelin itsekseni:
Jumala tuomitsee oikein,
niin syyttömän kuin syyllisen,
sillä jokaisellla asialla ja teolla on aikansa.
- - - -
Minä katselin sitten kaikkea sortoa, jota
harjoitetaan auringon alla.
Katso: sorrettujen kyyneleet!
Ei ole heillä lohduttajaa.
Katso: sortajien väkivalta!
Eikä lohduttajaa ole.
Silloin minä ylistin vainajia, jotka ovat kuolleet - ylistin onnellisimmiksi kuin ovat ne, jotka vielä elävät; ja näitä kumpiakin onnellisemmaksi ylistin sitä, joka ei ole syntynytkään ja jonka ei ole tarvinnut nähdä sitä pahaa, mitä auringon alla tapahtuu.
Minä näin kaikessa vaivannäössä, työssä ja menestyksessä vain ihmisten keskinäistä kateutta. Tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua.
- olen turhautunut
- olen surullinen
- olen ahdistunut
- olen pettynyt
- olen uneton
- olen masentunut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!