Fyysinen kuntoni on heikentynyt

Vanheneminen sinällään kauhistuttaa minua ja pelottaa, mitä tuleman pitää.

Tänään huomasin, että reisieni lihaskunto on heikentynyt niin, etten
meinannut päästä lattialta istumasta kontilleen ja ylös seisomaan.

Ähisten ja puhisten ponnistelin oikealle ja vasemmalle ylös päästäkseni
kontilleen. Monta kertaa ponnistelin peppua vähän ylemmäs lattian pinnasta.
Tuli jo paniikkiajatuksia, että näinkö olen heikko. Miten minun käy?

Sitten laahasin istualtaan itseni sohvan luo ja sohvan käsinojasta vetäen
sain kuin sainkin itseni kontilleen ja käsillä ponnistaen pääsin pystyyn
seisomaan. HUH HUH!

Kauhistuttaa, kuinka heikkoon kuntoon reisilihakseni ovat menneet.
On alettava alaraajojen kuntojumppa, etten syksyn liukkailla
(mahdollisesti) kaaduttuani jää istumaan tielle, vaan pääsen myös
ylös seisomaan taas.

Vanheneminen huolestuttaa ja pelottaa minua

"Aika tuntuu vierivän aina vain nopeammin, huonompinakin päivinä. Mikä on mennyt, se on lakannut olemasta. Mikä (kenties) joskus tulee, sitä ei vielä ole olemassa. On vain aina tämä hetki, siinä on kulloinkin koko elämä!"

Sinäpä sen sanoit tuolla edellisen otsikon (Vanhuudesta) alla olevassa kommentissasi, Kiki! Kiitos kommenteistasi!

Vanheten aika kuluu yhä nopeammin. Siksi varmaan koska tulemme itse hitaammiksi. Tuo hitaus minua huolestuttaa. Entä jos en pysy kärryillä tässä nopeutta ja suorittamista arvostavassa yhteiskunnassa?


"Iän myötä tiedon omaksuminen hidastuu, mutta ei ole osoitettu, että muistaminen ja tiedon mieleenpalauttaminen heikkenisivät ikääntyessä, Itse asiassa vanhemmat ihmiset pystyvät arvioimaan omaa muistiaan realistisemmin kuin nuoremmat."

Näin kirjoittaa Gunilla Nordenram artikkelissaan:

Ikääntymisestä johtuvat psyykkisen toimintakyvyn muutokset

Kannattaa lukea koko artikkeli täältä: https://www.hammaslaakarilehti.fi/fi/tiede/ikaantymisesta-johtuvat-psyykkisen-toimintakyvyn-muutokset

Kiki, kirjoitit kommentissasi myös: "Vanheneminen ei ole helppoa, varsinkaan tällaisessa kulttuurissa, joka ei sitä lainkaan arvosta. Olemmehan me sentään aika paljon viisaampia kuin nuoruudessamme, ainakin teoriassa. :D   Asenteissa ja arvojärjestyksessä tapahtuu koko ajan muutosta. Usein ymmärrämme paljon enemmän arvostaa kaikkea meillä juuri nyt on, ainakin vielä:"

Ikäihmisten, seniorien tai sanottaisko kiertelemättä: vanhusten arvostaminen näyttää ainakin minun elinpiirissäni olevan hukassa, Vanhusten elinkokemusta ja -viisautta ei osata arvostaa. Vanhuksia pidetään vain menoeränä yhteiskunnassa.

Niina Lehto on kirjoittanut opinnäytetyön aiheesta:

Vanhuuden arvostaminen ja suomalaiset vanhuskuvat 75 vuotta täyttäneiden näkökulmasta 

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/82156/Lehto_Niina.pdf;jsessionid=06F9338F4713B20DF9D9EE019F684B53?sequence=1

Luettuani opinnäytetyötä jäi erityisesti mieleen kohta. 6.5.1 Arvostaminen 

"Tulosten perusteella vanhuuden arvostamista on kahdenlaista; aitoa ja vilpitöntä arvostamista sekä epäaitoa ja näennäistä arvostamista. Aito ja vilpitön arvostaminen kohdentuu ikäihmisen ihmisarvon kunnioittamiseen ja näkee ikääntyneen tasa-arvoisena ja tärkeänä yksilönä."

"Epäaidon ja näennäisen arvostamisen taustalla on usein oman edun tavoittelu; ikäihmistä ei tällöin arvosteta hänen ihmisyytensä tähden vaan esimerkiksi taloudellisten voittojen, oman henkilökohtaisen menestymisen tai yleisten suvaitsevaisuus -vaatimusten tähden. Epäaito ja näennäinen arvostaja ikään kuin käyttää vanhuutta hyväkseen hankkiessaan itselleen lisää kannatusta tai luoden itselleen parempaa imagoa. "

"Erityisiä aidon arvostamisen tilanteita ovat vastausten perusteella muun muassa erilaiset harrastamisen ja vapaa-ajanvieton ympäristöt sekä uskonnolliset tapahtumat."

"Vastaajien mukaan aitoa arvostamista voi tulla vastaan myös monenlaisissa yleisissä arkipäivän tilanteissa, mikäli elämänpolulla sattuu tulemaan vastaan aidosti välittävä ihminen. "

"Istumapaikan antaminen, kuuluvasti puhuminen ja kulkuneuvoon auttaminen ovat esimerkkejä hyväntahtoisesta auttamisesta. Vastauksissa esiintyi myös paljon tilanteita, jolloin arvostaminen voi tilanteesta riippuen olla aitoa tai epäaitoa. Esimerkiksi kanssakäyminen perheen ja läheisten kanssa, erilaiset juhlatilaisuudet ja juhlapuheet sekä yhteiskunnan tarjoamat avut ja palvelut edustivat vastauksissa näitä molempia suuntia. Osa vastaajista koki perheen ja läheisten antavan heille turvaa ja aitoa arvostamista, kun taas jotkut kertoivat lähiomaisten toimivan omaa etua tavoitellakseen."

Eli jonkinverran vanhuksia arvostetaan, mutta osa siitä on epäaitoa. 

Mutta on myös vanhusten eli ikäihmisten aliarvioimista ja jopa syrjintää.

Lehto jatkaa; "poliittista ja yhteiskunnallista syrjimistä tulee esille etenkin suhtautumisessa ikäihmisiin; ikäihmiset leimataan kulueräksi, kun eivät enää eläkkeelle jäätyään tuota valtion kassaan niin paljoa verovaroja ja sairauksien sekä kykenemättömyyden lisääntyessä tarvitsevat enemmän valtion apua ja tukea. Palveluiden laadun heikkeneminen ja hintojen nousu ovat myös merkkejä syrjinnästä. Yhteiskunnan taholta tulevan syrjinnän kerrottiin ilmenevän myös etenkin terveydenhuollon resurssipulana."

Ongelmia ovat mm. yksinäisyys, heitteelle jättäminen ja turvattomuus varsinkin hoitolaitoksissa, jossa henkilökuntaa vähän tai ei välitetä.

"Esimerkiksi alhaisen hoitajamitoituksen ja asumispalveluyksiköiden vähäisyyden kerrottiin olevan merkkejä yhteiskunnallisesti syrjinnästä. Syrjintää kerrottiin tulevan esille ikäihmisen kykenemättömyyteen ja sairauksiin liittyvissä tilanteissa."

”Jos ei kuule, niin katsotaan karsaasti.” 

”Muistin menettämisen kauhea sairaus.” 

”Silloin kun ei pysty enää tekemään mitään.”

”Tekniikan kehittyessä ”nettikeskeiseksi” vanhenevat putoavat 

toimintojen ulkopuolelle palveluja tavoitellessaan.”

 ”Moni tosi iäkäs on pudonnut tietokone -aikakaudesta kuin eno veneestä.”

En todellakaan haluaisi pudota pois nettiympyröistä. Aika paljon aikaa vietän sen parissa. En haluaisi menettää muistiani enkä suoriutumistani jokapäiväisissä askareissa. Vanheneminen ja sen tuomat muutokset huolestuttavat minua. Arvostetaanko minua enää sitten jos menetän toimintakykyni ja muistini on huono. Joudunko syrjityksi? Pelottavaa.

Lehto kyllä tuo esille opinnäytetyössään, että vanhuuden arvostamista voi  monin keinoin lisätä. 

Niina Lehto on tehnyt kivan kaavion tästä opinnäytetyöhönsä sivulle 70.

Mutta tarttuvatko nykynuoret tuossa Lehdon kaaviossa esitettyihin toimiin ja tullaanko yhteiskunnassamme tulevaisuudessa arvostamaan vanhuutta ja ikäihmisiä? Ellei niin olen peloissani, että oma itsearvostuskin luhistuu eikä elämä ole silloin elämisen arvoista.

Vanhuudesta

Minä tunnen itseni toisinaan tosi vanhaksi. Varsinkin kun ennen helposti suorittamani kotityöt saavat minut nykyisin uuvuksiin. En pysty enää juoksemaan 10 metriä pidempään vaan hengästyn ihan läkähdyksiin, Samoin reipas kävely saa minut haukkomaan henkeäni jo parinkymmentä metriä käveltyäni.

Hitaasti kävellen pääsen pysähtymättä lähikauppaan, joka on noin 300 metrin päässä.

Lihaksiani on kadonnut ja siksi makuulta ylösnousu seisomaan onnistuu nipin napin. Reisilihaksiin sattuu kun nousen tuolilta istumasta seisomaan. Ennen en edes huomannut reisilihaksiani noustessani.

Harmillista tuo fyysisen kunnon romahtaminen. Mutta harmillisempaa on huomata, että toisetkin pitävät minua vanhana. Kohteliaat nuoret miehen avaavat oven minulle. No, se tuntuu toisaalta hyvältä mutta koen itseni vanhaksi, kun keski-ikäiset naisetkin tekevät niin.

Minun on vaikea sopeutua ajatukseen, että olen vanha. Olen yli 65-vuotias ja joskus aiemmin pidin tämän ikäistä tosi vanhana.

Olen oikein urakalla ruvennut etsimään positiivisia asioita vanhuudessa. En ole vielä keksinyt mitään. Sitä oon miettinyt, onko sellaisia positiivisia asioita, joista voi iloita vanhuudessa.

Tasapaksua elämää

Kolmen tunnin iltaunet nukuttuani, säpsähdin hereille, kävin keittiöstä banaanin ja jäätelöä, avasin netin ja lueskelin muutamien blogikirjoitusten tekstejä. Tämän oman blogini kirjoituksia selatessani huomasin, että olen kirjoittanut paljon, kun mulla on ollut paha olla. Hyvän olon tekstejä ei löydy montaakaan. Silloin on ollut muuta tekemistä kuin velloa tunteittensa syövereissä.

Nyt elämä tuntuu tasapaksulta; ei ole paha olo muttei oikein hyväkään. Fenlafaxin Orion -lääkitys on lievittänyt viime kevättalvella vellonutta masennustani, ahdistuneisuuttani ja fyysisiä kiputiloja. Mutta tämä "tasapaksu" olo on jotain niin tympeää ja sanoinkuvaamattoman tylsää, etten tiedä, jatkaako tätä mielialalääkitystä. Kai on pakko vielä jatkaa.... En ole tavannut psykiatria kuukausiin, mutta sairaanhoitaja on käynyt hoitamasssa iho-ongelmiani kolme kertaa viikossa. Hän kysyy aina myös, miten voin. Mutta vastaukseni on ollut jo pitkään: "Ihan hyvin. Ei ole murheita. Ihan tavallista arkea tässä eletään." Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa hoitajalle. En ole mieheni kanssakaan keskustellut voinnistani. Hän on yhtä harvasanainen. tosin hän sanoo monta kertaa päivässä "Rakas"ja silittää poskeani. On ihanaa tietää, että hän rakastaa minua.

Mutta miten tämän tympeän olon saisi kohenemaan? Onko teillä kokemuksia tällaisesta olosta ja onko se parantunut aikaa myöten? Minulla tätä on ollut jo pari kolme kuukautta ja on alkanut todella harmittaa, kun en ole päässyt aiemmin kokemiini "kaikki hyvin" -tunnelmiin. Tottuuko tähän harmauteen aikaa myöten? Tämmöinen oloko mulla tulee olemaan loppu elämän ajan?


Lokakuun 2. pnä 2019

Ei himskatti, ei tätä ilotonta elämää jaksa. Lopetan ketiapiini-lääkityksen. Olen jo vähentänyt sen minimiin ja tänään sanon lääkkeelle hyvästit. Toivon, että seksualisuuteni heräisi, tasapaksu olo loppuisi ja saisin tunne-elämäni takaisin.

Lepotaukoa

Tässä on tullut rentouduttua jo monta kuukautta. Lepotaukoa kirjoittelemisesta olen pitänyt, koska en nyt osaa kirjoittaa mitään. Päivät kuluvat toinen toisensa perään arkiaskareissa ja päivän lehtiä lukiessa. Televisiota tulee tuijoteltua liikaakin. Olen seurannut sarjoja Salatut Elämät sekä Kauniit ja Rohkeat. Uutisiakin olen seurannut.




Terveyttä, iloa ja rentoja ajatuksia toivotellen bamiella

Pääsiäisenä 2019

Otin yo. kehotteesta vaarin ja nautin, rentouduin sekä vedin syvän henkäyksen aurinkoisina pääsiäispäivinä tänä vuonna. Ihanat, lämpimät ja kesäiset päivät ovat hellineet sieluani. Olen kesän lapsi ja pidän lämpimistä päivistä enemmän kuin paukkupakkasista. Halasinpa ukkoanikin monta kertaa tänä pääsiäisenä. Mukavaa, kun välimme ovat hellät ja lämpimät.

Katselin tekstejäni edellisinä pääsiäisinä blogissani. Noin 10 vuotta sitten en ollut kovin innostunut pääsiäisestä:

"Pääsiäinen meni ohi sitä suuremmin juhlimatta. En jaksanut ajatellakaan, että vaihtaisin joulunpunaiset verhot keittiön ikkunasta keväisempään sävyyn. Pääsiäiskoristeita on laatikollinen keittiön kaapin ylähyllyllä. Mutta saivat tiput ja puput olla siellä. En kaivanut niitä esiin. Luin Raamatusta pääsiäiskertomuksen kaikista evankeliumeista. Mutta jostakin syystä tänä vuonna kertomus ei sykähdyttänyt mieltäni. Pääsiäisiloa ei tullut Vapahtajan ylösnousemuspäivänä."

Aika alakuloista tekstiä! Tänä vuonna innostuin sentään ottamaan esille puput ja tiput. Tiput olivat suuren mielenkiinnon kohteita kissoillemme. Varsinkin mustavalkoinen kissamme innostui heittelemään keltaisia tipuja lattilalle pöydältä, jonne sain niitä nostella useampaan kertaan. Pääsiäiskertomusta en tänä vuonna lukenut Raamatusta. Se on liiankin tuttu jo. En oikeastaan juhlinut sen kummemmin vaan vain mautiskelin olostani pääsiäisenä.

Harmi, kun minulta on päässyt unohtumaan, kuinka kuvat saadaan kännykästä nettiin ja liitettyä tänne blogiini. Pari herkullista tuokiota sain digikuvattua kissoista. Kissat ovat elämänehto minulle. Vaikka ukko, siis mieheni, on tärkeä ihminen ilman häntä tulen toimeen päivän tai pari. Mutta ilman kissoja olisi ankea elää hetkeäkään. Ne ovat rentoutumisen perikuvia. Minulla on hakusessa tuo rentoutuminen. Stressaan asiasta jos toisestakin turhan paljon. Koetan ottaa esimerkkiä kissoistani ja löhöä nautinnollisesti silloin kun siihen on aikaa.

Kukkien peitossa

Oliko se unta vai viinien huumaa,

että mä itseni hukkasin;

toivoin päästä hautaan ja halusin peittää

kaikki muistoni kukkasin.

Katastrofin aineksia

Kiviä vyöryi mäkeä alas. Melkein minun kokoinen järkäle pomppi vuoren rinnettä alas enkä tiennyt, mihin suuntaan sitä väistäisin. Satoi vettä ja luiskahdin istualleni. Järkäle litisti minut. Painuin sen painosta kuoppaan. Kipu oli sanoinkuvaamaton. Selkä mutkalla sikiöasennosta heräsin unesta ja ihmettelin, missä olen. Vähitellen hahmottui kotimme. Söin jäätelön. Katselin kissojen leikkiä ja juoksentelua. Availin parvekkeen ikkunoita. Ja teki mieli lisää jäätelöä.

Käväisin keittiöstä hakemassa toisen eskimon. Nautiskelin sitä, kun mieleeni välähti: KISSAT PÄÄSEVÄT PARVEKKEEN REUNALLE. Ja niinhän siellä mustavalkoinen kissa hiipi parvekelasien ulkopuolella alaspäin viettävällä kaiteella. Kauhistuin, että jos se nyt putoaa alas 10 metriä maahan sen luita menee poikki, taju kankaalle ja se kuolee.

 Sanoin useamman kerran kissalle käskevällä äänellä: "POIS SIELTÄ". Kissa tassutteli kaidetta pitkin edestakaisin, ei päässyt hyppäämään tuolille kaiteen päässä, koska siinä oli pyykkiteline kissan ja tuolin välissä. Kissa suunnitteli hyppyä pari kertaa ja mieleeni välähti, että nyt se liukastuu viettävältä kaiteelta. Hiivin telinettä siirtämään. Kuiskailin rauhoittavasti. Kissa kääntyi eikä tullut parvekkeen puolelle parvekelasien välissä olevista kissanlevyisistä raoistakaan. Katselin kauhistuneena sen hiippailua kolmen parvekelasin ohi. Toivoin, että se NYT hyppäisi sisään jostain raosta sisälle parvekkeellemme. Mutta kissa hiipi parvekkeen kaiteen kulman ympäri avonaiseen kohtaan, mistä se ilmeisesti oli parvekkeen kaiteelle mennyt. Huokaisin helpotuksesta, kun se ei liuskahtanut alas ponnistaessaan  parvekkeen kaiteen yllä olevan tangon yli parvekkeen lattialle. Se nosti häntänsä pystyyn ja kulki ohitseni parvekkeen ovesta sisälle olohuoneeseemme.

〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜〜

Mieleeni tuli tuota yo. unta ja kissan parvekeseikkailua muistellessani omat seikkailuni katastrofin partaalla. Olen "leikitellyt" ajatuksella päättää päiväni. Tässä alkuvuodesta stressaannuin uuvuksiin ja tämä "leikittely" muuttui jo selviksi suunnitelmiksi. Keksin kuusi tapaa tappaa itseni. Jokaisessa näytti olevan sellaisia vaikeuksia, joita en osannut ratkaista: hirttosilmukan kiristymistä kaulan ympärille saattaa joutua odottamaan jopa 25 sekuntia, hukkuminen kylmään veteen olisi pitkää ja kurjaa koettavaa. Nämä tavat tulivat vielä mieleeni. Muut neljä tapaa tehdä itsemurha olen jo unohtanut paitsi se pudottautuminen kalliojyrkänteeltä, joka tulee mieleeni aina katsoessa tätä kuvaa:

Odotan kauhulla tätä päivää: pitkäperjantaista saattaa tulla minulle todella piiiiiitkä. Näissä kuolemanvakavissa aatoksissa en halua koko päivää olla. Mistä sais jotain iloista ja hilpeää, jotta oloni muuttuisi hiukan valoisammaksi. Kissat ovat veikeitä ja mukavia kavereita. Niitä silitellessäni olo useimmiten paranee huomattavasti.

PAHA OLLA

Onpa vaikeata taas kerran - selviytyä haasteista olla olemassa,

etsiä jotain lohduttajaa, kieltäytyä lohtujuomisista - - -

En voi hyvin.

Enkä tiedä, onko hyvä levittää ajatuksiaan nettiin.

Päätin viime vuonna, etten jatka jaarittelujani tämän enempää kuin olen tänne kirjoittanut.

Mutta nyt tuli tarve, jota on vaikea vastustaa.

Kaksi viikkoa mietin sairaalassa elämääni ja katselin hoitajia, potilaita ja huoneeni seiniä - - -

Tuli mieleeni, että on jo aika poistaa tämä blogi nettiavaruudesta,

mutta eihän se onnistu minun taidoillani enkä tosiasiassa haluakaan sen häviävän.

Harmittaa niin moni asia ja suututtaa, että sama entinen ajatusmyllyni jauhaa ajatuksen jyviä 

yhä uudelleen. Kyllä tulee hienoa jauhoa!

"Meni jauhot suuhun", sanotaan.

En muista, mitä sillä tarkoitetaan.

Googlekaan ei valaissut asiaa.

Kertokaapa mulle!

"En voi hyvin. Ahdistaa, rintaa puristaa, selkää särkee ja mä romahan kohta. En jaksa tsempata jokapäiväisessä elämässä. Mieltä rassaa tekemättömät työt, siivoamaton kämppä, erityisesti likainen vessanpytty ja pesemättömät ikkunalasit. Kuitenkin enemmän ahdistaa jokin tuntematon tuska sisimmässäni", kirjoitin jo viime syksynä. Luonnoksena teksti on lojunut pitkän aikaa.

Mietityttää, miksi niin mielelläni salaisin tunteeni - miksi nyt tuli halu avautua - miten selvisin edellisten masennuskausieni yli...


 Itken itseni uneen.  Jos nyt edes selviydyn kamarimme vuoteelle unta kalastamaan.

On minulla sentään kyyneleitä vuodatettavaksi. Aiemmin, joku vuosi sitten itkin kyyneileittä, käperryin kasaan, olin hiljaa hissukseen, en tervehtinyt ketään, olin jonkinlainen muumio. Minua katseltiin kuin outoa lintua. Puhumatonta tuskaa potien ja sanoja etsien yritin selittää sairaalassa, kuinka paha olo minulla on.

Ja nyt olen melkein samassa jamassa. Karkasin sairaalasta kotiin, Mutta ei tämä kotona olo ole herkkua. Ulkoisesti kaikki on hyvin: on katto pään päällä, lämpimät huoneet oleskella, ukko sanoo monta kertaa päivässä "rakas" halatessaan minua. Minulla on vaatteita vaikka kuinka paljon toisillekin jakaa, ruokaa saamme kaupasta ja ruokapalvelukin toimii. Tilausten mukaan tulee annoksia ruokaa kotiin niin paljon kuin vain tilaamme. Suihkussa voi käydä niin monta kertaa kuin ehtii. Saunavuoro on joka viikko. .. .. ..

Koti, ruoka, vaatteet, peseytymistilat, sisävessa, eläke, terveydenhuolto, - - - - kaikki on hyvin.
Mitä minä haikailen. Miksi minun on paha olla?

Onpa ollut helteistä! Onneksi huomiseksi sunnuntaiksi on luvassa vähän viileämpää.