Yksinäinen

Orpo olo. Olen yksinäinen. Enkä edes halua ketään tähän, sillä saattasin räjähtää, ruveta rähisemään tyhjänpäiväisistä asioista. Minua pännii, että piti käydä taas pankki- ja apteekkiasioilla. Ihan jokapäiväisiä asioita, jotka toiset tekevät sen kummemmin ajattelematta. Mutta minulla meni energiaa (turhaan) ujosteluun kaupungilla. Tuli tutunnäköisiä naamoja vastaan enkä tiennyt, ketä he ovat. Olisko mun tervehdittävä ja huomioitava jotenkin. Ahdisti ajatus ylittää tori ja kohdata katseita, tuntemattomia ja tuttuja naamoja.

Olin suunnattoman kiitollinen kaupungin suunnitelijoille torin alitusväylistä, jonne menin. Siellä ei ollut juuri ketään. Pääsin torin toiselle laidalle tapaamatta tuttuja, naureskelevia ukkoja ym, jo tutuiksi tulleita torimyyjiä sekä tutunnäköisiä naamoja, joita en nyt siedä ensimmäistäkään tähän epämääräisen ikävää oloani sekoittamaan.

Yksinäisyys on niin tuttu tunne, että koen oloni jopa turvallisemmaksi yksinäisenä kuin esimerkiksi (tutussakaan) seurassa. Metsä ja kuvat metsästä rauhoittavat mieleni. Hömppä olo, siis sekavien tunteiden vyyhti mielessäni, keriytyy kerälle ja olen taas kasassa. Kaupungilla tunnen itseni hajoavan. Minuuteni liukenee ihmispaljoudessa kuin vesiväri veteen. Ihmiset tuovat yhä uusia värejä veteen ja pian se on likaisen mustaa... En pidä mustasta väristä, varsinkaan rusehtavasta tummuudesta. Se on kuin kuolleet lehdet tai eläimen raato.

Mites sen vanhan laulun sanat: "... mä oon orpona, mutten orjana..."
Tapio Rautavaaran laulama Orpopojan valssi