Matka katsomaan velivainajaa

Tuulenpuuskat pelottivat matkalla naapuripitäjään katsomaan vainajaveljeäni. Toivo-myrsky taivutteli puita tien varsilla. Pelkäsin, että auto lähtee lentoon. Kuski ajoi lujaa ja tuulen puuskat heiluttivat autoa. Pelkäsin, että puu kaatuu eteemme ja käy huonosti. Kuiskasin Jumalalle: "Apua". Muuta en osannut rukoilla.

Kirkon kappelissa seurakuntamestari aukaisi ystäväni kanssa arkun kannen. Pamppailevin sydämin nostin valkoista pitsireunaista liinaa pois vainajan kasvoilta. Ensi reaktioni nähdessäni hänen kasvonsa oli, että tämä vainaja ei ole veljeni. Olet erehtynyt ja avannut jonkun muun vainajan arkun kannen. Punainen lautuma otsassa näytti reiältä, mutta koskiessani otsaa, iho ei ollut rikki. Purskahdin itkuun. Ystävättäreni kysyi: "Rukoillaanko". "Joo", vastasin ja ristin käteni. En oikein kuullut ystävättäreni sanoja nyyhkytysteni läpi. Otin esiin nenäliinani. Pyyhin kyyneleeni ja nenäni.

Teki mieli huutaa: "Turha hänen puolestaan on enää rukoilla. Hänen kuollut ruumiinsa on tässä, mutta hänen henkensä on poissa. Jumalan muistissa on hänen elämänsä idea. Hän saa uuden kehon viimeisenä päivänä, kun haudat avataan. Hän siis saa henkensä ja hänestä tulee elävä sielu. Uskon, että veljeni nousee viimeisenä päivänä ylös haudasta pilvissä vastaanottamaan Vapahtajansa. Menemme yhtä matkaa taivaskotiin ja elämme ikuisuuden Kristuksen kanssa."

En huutanut. En saanut suustani sanaakaan. Läksin ulos arkun ääreltä. Itkien kävelin kierroksen hautausmaalla. Palattuani avoimen arkun ääreen nostin valkoisen pitsireunaien liinan pois hänen kasvoiltaan ja tarkastelin nenän muotoa, Yritin sovittaa näkemääni elävän veljeni kasvoihin. Se näytti veljeni nenältä. Kauhistelin kuopalla olevia poskia ja lautumaa otsalla, punaista oikeaa korvaa, veritahroja tyynyllä. Laitoin liinan kasvoille ja sanoin, että arkun kannen voi sulkea.

Seurakuntamestari ohjasi meidät, ystävättäreni, ystäväni ja minut, katsomaan hautapaikkaa. Matka tuntui pitkältä, ehkä noin 400 metriä. Hautapaikka on suuren koivnn katveessa. Sanoin srk-mestarille, että joudutte katkomaan koivun juuria. "Eiköhän se onnistu."

Tulomatkalla kotiinpäin eteen ilmestyi koivu sähköjohtojen varassa tiellä (noin 2 metriä maasta). Piti koukata vastaantulevien kaistalle ja kiertää koivu. Onneksi ei ollut vastaantulijoita. Ilmoitimme sähkölaitokselle vaarallisesti tien yllä olevasta koivusta, jonka alitse rekka ei mahdu. Toivottavasti kukaan ei saa sähköiskua puusta.